Long road out of Eden

Valandil vartoi hetkisen verran kun nord päätti piipahtaa vintillä jonkin asian perässä, palaten takaisin nutun kera. Suurisilmäinen humanoidi tuijotti käsiin heitettyä paitaa hieman erästä seikkaa mietiskellen, liittyen kaksikon pituuseroon, mutta päätti joka tapauksessa ottaa lainavaatteen vastaan. Paita oli helppo pukea päälle, sillä se tuntui suorastaan syövän pienen haltian sisäänsä. Hän joutui käärimään hihoja jottei näyttäisi aivan lapselta aikuisen vaatteissa. Harmikseen bosmer myös tajusi paidan olevan aivan liian pitkä hänelle, ja se ikävästi näytti enemmän koruttomalta mekolta kuin pellavapaidalta. Turhautuneena huokaisten Valandil rullasi paidanhelmaa lyhyemmäksi omaa miehekkyyttään puolustaakseen - mikä tässä kotivaimon roolissa oli jo aikalailla kadonnut. Paita oli säälittävän suuri hartioista ja tipahteli aina jommalta kummalta olalta. Koskaan ei haltia ollut tuntenut itseään niin pieneksi kuin nyt, saatika yhtä nolostuneeksi. Liki vieraan miehen päällä makoilu pimeässä huoneessa tuntui täysin ymmärrettävältä, sehän oli vain vahinko, mutta kun vieressä seisoo lihaksikas ja suurikokoinen ihmismies... se oli niin epäreilua! Piskuinen haltia näytti moninverroin säälittävemmältä. Itsekseen tuhahtaen Valandil löysi itsensä sokeudesta.

Ei, ei sokeudesta vaan päälle lentäneen takin luomasta pimeydestä. Hän tappeli saadakseen takin päälleen, taputti Wel-hiirulaista sormellaan kun tuo niin somasti istua nökötti paalin päällä, ja otti vastaan kirveen. Pellko siis kävi toteen ja haltia yritti kuumeisesti miettiä, miten ihmeessä oppisi puita hakkaamaan. Tokihan sitä ennenkin oli tehnyt, mutta aina oli jotain epäonnisia tilanteita sattunut. Ja noina aikoina hän vielä omasi lihaa luiden päällä. Näin talvisin raukka riutui draughtin tasolle ja pyrki viettämään aikansa sisätiloissa keveiden hommien parissa. Vaan pakko kai sitä oli myöntyä nordin tahtoon, tuo kun sai määrätä kelkan suunnan viikon viimeiseen päivään saakka.
Sen jälkeen todellakin koittaisi se vapaus, jonka suhteen haltia ei tiennyt mitä tehdä tai suhtautua.

Valandil seistä tönötti ovesta ulos päästyään, hän ei oikein tajunnut tätä hakkaa-puita-keskellä-yötä -juttua, mutta kaipa takka pitäisi saada roihuamaan ja maukasta ruokaa pataan porisemaan. Haltia talssi kohti aluetta, missä Routamieli selvästi oli ennenkin klapeja luonut, mutta yhtäkkiä pikkumies seisahtui. Hänen päässään raksutti hetken aikaa, sillä eräs seikka häiritsi tässä asiassa.
"Hetkonen... Etkös juuri muutama päivä sitten sohinu kirveelläs täällä, kun ite siivosin sisällä? Miksi miun pitää keskellä yötä pilkkoa halkoja?" Valandil kysyi närkästyneenä ja uteliaana yhtä aikaa. Eiväthän puut vielä olleet niin lopussa, että hänen täytyisi kaamoksessa heilutella teräasetta puiden suuntaan. Jokin raja täytyi olla!

Kieltämättä Routamieli tunsi lievää huvittuneisuutta roudan peittämässä mielessään Valandilin kiskoessa pellavanuttua päälleen, joka aivan yhtä hyvin olisi voinut mennä mekosta. Kuin pikkupoika isänsä saappaissa, näin kuvaannollisesti sanottuna, suippokorvan piskuinen sekä laiha ruumiinrakenne oikein korostui ylisuuren paidan myötä. Nojaa, kenties tuo saisi vähän lihasta luidensa ympärille mikäli Rorikh passittaisi Valandilia useamminkin halonhakkuuseen ja muihin raskaampiin askareihin. Ei puolessa viikossa kyllä enää mihinkään ihmetekoihin pystytty siltä kannalta, mutta olihan se alku.

Pohjolanmies loi oikein pitkän ja varoittavan katseen siimahäntäiseen heinännatustelijaan, kuin olisi äänettömästi viestinyt ”liikahda senttikin niin kuolet”. Tuosta hiirestä olisi saanut oivan yhden sormen kintaan. Harkitsemisen arvoinen asia, nyt kun oli tuo murtunut peukalokin...
Rorikh veti oven kiinni perässään kaksikon päästyä ulos kirpeään pakkassäähän, jossa oli pimeämpää mitä mies oli arvellut. Hän sattui vilkaisemaan ympärilleen ja ihmetteli, kun ketään ei ollut lähettyvillä paria portin äärellä olevaa vartijaa lukuunottamatta, vaikkei Rorikhin mielestä ilta nyt niin pitkällä ollut. Olkiaan kohauttaen mies kuitenkin antoi asian olla. Mitäpä se hänelle kuului, missä ihmiset viettivät iltaansa.

Valandilin kysymys sai Rorikhin vain entistä kummastuneemmaksi. Mitä tuo olikaan juuri sanonut vuorokaudenajasta?
”Keskellä yötäkö?” Mies toisti ja haroi ohranvaaleaa tukkaansa. Hänen sisäinen kellonsa oli mennyt totaalisen sekaisin istuttuaan liikahtamattomana pimeässä tuvassaan niin pölyisten ikkunoiden takana, ettei niistä läpi nähnyt. Routamieli tuijotti Valandilia pienen hetken ajan varsin hölmistyneen oloisena, ennenkuin ynähti kuin olisi juuri tajunnut jotakin hyvin oleellista.
”Klapeja ei koskaan ole liikaa. Eikä koskaan ole huono aika halonhakkuuseen, bosmer”, Rorikh lopulta totesi kulmiaan kurtistaen, sivuuttaen tyystin sen seikan että oli elänyt vasta varhaisillasta vaikka tosiasiassa olikin keskiyö. Kun nyt kerran oltiin ulos tultu halkoja hakkaamaan, niin juuri niitä he kyllä tasan hakkaisivatkin!

Routamieli nosti terveellä kädellään noin käsivarren paksuisen – nordin käsivarren, ei suinkaan Valandilin tikkukäden – puunkappaleen pystyyn pölkylle, ja viittasi kädellään puuta kuin antaakseen bosmerille luvan alkaa heiluttaa kirvestään. Ihan kaiken varalta Rorikh päätti ottaa muutaman askeleen taaemmas, josko kirves vaikka päättäisikin luiskahtaa haltian käsistä ja lentää satunnaiseen ilmansuuntaan. Jostain syystä Routamielestä tuntui, kuin hän olisi ollut vastaavassa tilanteessa aiemminkin... Tosin silloin kohde oli olkitäytteinen nukke jota piti lyödä örkkikirveen kanssa. Mies huokaisi raskaasti pelkälle muistikuvalleen. Noh, tällä kertaa ei ainakaan tarvinnut opettaa mitään, ainoastaan vain vähän tarkkailla vierestä ettei bosmerin pää päätyisi pölkylle.

”Anna heilua, ei tässä koko päiv-- yötä ole aikaa”, Rorikh hopuutti jälleen, meinaten taas tehdä aikamatkustusta sinä päivänä. Kuinkahan mahtaisi olla yöunien laita, kun mieli oli edelleen yhtä virkeä kuin päiväsaikaan.

No helkkari soikoon, näemmä sitä sitten kuitenkin ryhdyttiin nirhaamaan puidenpätkiä näin yön pikkutunneilla. Tuhahtaen saamalleen vastaukselle ja hoputtelulle Valandil heivasi painavan kirveen olalleen iski puupalikan ytimeen. Tarkkuus oli kyllä kohillaan aikaisemman uravalinnan johdosta, mutta lihaksettomista käsistä ei vain ironnut tarpeeksi voimaa koko kalikan halkaisemiseksi. Kirveen teräs upposi juuri sen verran, että haltialla oli hankaluuksia erottaa kahta kappaletta toisistaan. Säälittävän riuhtomisen ja nitkuttelun lopputuloksena kirves irtosi puisesta kohteesaan niin yllättäen, että pieni mies horjahti taaksepäin. Persauksilleen lumeen kaatunut onnistui pitämään kirveen varresta kiinni koko takaperiliikkeen ajan, ja näin sekä bosmer että puoliverinen nord olivat turvassa lentäviltä teriltä. Valandil ei pitänyt tästä, ei sitten alkuunkaan. Hän joutui todistamaan voimattomuutensa toisen silmien edessä aina yhä uudelleen ja uudelleen, ja varmasti Routamieli joko nauroi tai tuomitsi hänet mielenssään. Haltiaparalla kun oli suuri tarve osoittaa olevansa yhtä hyvä kuin muutkin.

Yrityksen jos toisenkin jälkeen Valandil ei enää jaksanut. Hänen kestävyytensä pohjautui lyhytjaksoisiin voimankäyttöihin, eikä todellakaan tällaiseen jatkuvaan toistoon. Niitä vähäisiä hauislihaksia jomotti, rannetta vihloi ja joka kerta kun kirves osui puuhun, siitä lähtevä tärähdys satutti kyynärpäitä. Hänen itsepäisyydellä oli rajansa ja se oli juuri tullut vastaan. Automaattisesti alistujanrooliin vajoava bosmer laski kirveen sivulle kun tämä itse istahti maahan henkeään haukkoen. Pakkanen ei todellakaan tehnyt hyvää keuhkoille ruumiillisen työn kylkiäisenä.
Valandil ei nostanut katsettaan sepän suuntaan, vältellen viimeiseen tappiin asti sitä siinä pelossa, että saisi vain kylmät torut ja haukut niskaansa. Hän vain oli tällainen voimaton oljenkorsi, jonka niin henkinen kuin fyysinenkin voima jaksoivat vain hetken verran. Ei hän siitä miksikään muuttuisi, halusipa Routamieli sitä tahi ei. Itseensä pettyneesti tautoitu mies huokasi ja haroi mustia suortuviaan. Tällä hetkellä toisen miehen läsnäolo tuntui hirveältä kaiken tämän häpeän seassa. Miksei nord voinut omia puitaan hakata, ei siihen peukaloa tarvittu ja tuon lihaksista päätellen halonhakkuu onnistuisi yhdelläkin kädellä.

Kun kylmä viimein yritti pureutua takamukseen, päätti heiveröinen metsähaltia nousta jaloilleen. Pää matalana ja suuret silmät sivulle tuijottaen Valandil mutisi;
"En pysty siihen" ja peruutti kauemmaksi aluspölkystä. Hän ei pystynyt eikä halunnut enää yrittää, piste. Selvästikin tekniikka sekä voimankäyttö olivat hakusessa, mutta luovuttajaksi syntynyt suippokorvainen mies ei halunnut enää edes ajatella koko asiaa. Hän vaikka polttaisi olkipetinsä jos takka vaati polttettavaa.

"Anteeksi", kulmiaan surullisesti kurtistava yritti perääntyä paikalta heti anteeksipyyntönsä lausuttuaan. Kuinkahan pitkälle sitä ehtisi, ennen kuin äkämystynyt Routamieli päättäisi viskata haltiaa kirveellä päähän loppuunsuorittamattoman työn johdosta.

Pölkkyjen piekseminen näytti juurikin niin vaikealta ja vaivalloiselta kuin Rorikh oli jo vähän ehtinyt pelätäkin. Kirveen terä upposi aina vain maksimissaan puoliväliin puukappaletta, josta sitä sitten saikin joko yrittää kiskoa irti tai mätkiä koko halkoa vasten pölliä kunnes puu antoi periksi. Onnistuipa suippokorva oikein lentämään persuuksilleenkin häärinänsä lomassa, eikä Routamieli oikein taaskaan tiennyt mitä hänen olisi pitänyt asiasta ajatella. Tai kuinka hänen olisi pitänyt reagoida noihin suorastaan säälittäviin yrityksiin. Tuo haltia osasi kyllä vetää nordin hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen, tavalla tai toisella. Ei mies oikein osannut muuta tehdä, kuin seurata vaiteliaasti vierestä ja varoa mahdollisia lentäviä halkoja tai kirveitä tai haltioita.

Ei ehtinyt mennä montaakaan tovia, tai kovinkaan useaa halkaistua puukappaletta, kun Valandil puuskutti kuin olisi juuri juossut ne kuuluisat seitsemän tuhatta porrasta ja istahti alas. Rorikh pysytteli edelleen vaiti, tuijottaen haltijaa nyt vähän siihen sävyyn kuin olisi odottanut bosmerin huilaustauon pian loppuvan ja töiden jatkavan. Valandil oli kuitenkin jälleen ottanut sen alistuvan roolin ylleen, pienemmän miehen tapa nousta ylös takaisin jaloilleen ja pitää päänsä matalalla kertoivat kyllä ilman sanojakin mitä haltialla oli mielessään. Näinollen Routamieli ei laisinkaan yllättynyt, kun Valandil apeana mutisten ilmoitti olevansa kykenemätön jatkamaan.

Anteeksipyynnönkin tuo sopersi perään yrittäessään peruuttaa matkoihinsa, kieltämättä nordin olisi tehnyt mieli ärähtää jotain itselleen ominaista, kuten ”mikäs helvetin mies sinä muka luulet olevasi” tai ”et kai sinä noin heikko ole”, mutta sen sijaan Rorikh vain pysytteli vaiti. Jostain syystä hänelle oli tullut varsin selväksi, ettei puoliverisen tyypillinen tapa torua suoraan ja kylmästi ja tuoda muissa ne heikkoudet sekä negatiiviset puolet esiin oikein toiminut niinsanotusti ”positiivisena” kannustimena bosmerin kanssa. Vaikutti enemmän siltä kuin Routamielen tapa ilmaista mielipiteensä ja asiansa olisivat vain saaneet haltian olon surkeammaksi sen sijaan, että ne olisivat loppujen lopuksi saaneet olemaan ahkerampi ja rohkeampi. Tilanne oli varsin hankala, sillä paha Rorikhin oli mennä lennossa muuttamaan omaa suhtautumistapaansa ja persoonallisuuttaan. Ei hänestä yksinkertaisesti ollut tsemppaajaksi.

Mutta kenties hän voisi jättää sanoja lausumatta. Mies puuskahti ja marssi nappaamaan kirveen omaan haltuunsa, päättäen hoitaa halonhakkuun omatoimisesti kun homma ei selvästi näyttänyt pelittävän Valandilin osalta.
”Unohda, minä hoidan puiden pilkkomisen”, Rorikh totesi ilmeettömästi halkaisten ensimmäisen puupalan riuskalla iskulla.
”Älä karkaa minnekään, saat luvan kantaa klapeja sisälle”, mies ilmoitti, pilkkoen puita tahdikkaasti sekä vaivattomasti, niistä jokainen halkesi varsin siististi yhdellä iskulla. Aina välillä Rorikh pinosi halkoja Valandilin syliin, pilkkoi muutaman klapin lisää ja lisäsi ne haltian kuormaan kunnes suippokorvan syli oli täynnä. Nord nappasi itsekin halkopinon kainaloonsa ja otti kirveenkin mukaan – koskaan ei tiennyt jos joku halusi ryöstää senkin itselleen – ja paineli haltian ohi sisään pitämään tälle ovea auki. Bosmer olisi kuitenkin jäänyt oven taakse äheltämään ja piippaamaan kun ei saanut ovea auki ilman vapaita käsiä.

”Olet vain kyökissä parempi. Eihän siinä mitään”, Rorikh totesi varsin tunneköyhästi olkiaan kohauttaen samalla, kun nakkasi kirveen tutulle paikalleen vasten hirsipuuta ja laski halkoja niille tarkoitettuun koriin. Samalla hän päätti myös itse sytyttää kulovalkean takkaan, kun siinä kerran pyöriskeli.

Valandil pysähtyi heti kun toinen käski ja jäi siihen häpeissään seisomaan, katsellen hivenen kateellisena kuinka nord sai jokaisesta kalikasta siistejä klapeja yhdellä voimakkalla iskulla. Hän olisi antanut vaikka toisenkin silmän daedroille, jos vain saisi olla edes jotenkuten miehekäs. Kyllähän moni bosmermies pituudestaan huolimatta oli suhteellisen jänteviä ja lihaksikkaita. Vaan ei hän, haltia jolla kestää puolivuosisataa kasvattaa edes pientä sänkeä leukaperiinsä. Surkimus hän oli, eikä mitään muuta.

Kauaa ei nordilla nokka tuhissut halonhakkuun suhteen ja pian tuo lappasikin halkoja haltian syliin, milteinpä näemmä olettaen tämän jaksavan kantaa niitä. Onneksi seppä sentään tiesi miten kasata tukeva pino, eikä vain heitellyt niitä epäjärjestykseen kantajan haitaksi. Keko pysyi oikein hyvin kasassa ja puutteellisista voimistaan huolimatta Valandil halusi edes tämän tehtävän tehdä oikein. Hän livahti takaisin hämärään pirttiin Routamielen pidellessä ovea ja laski klapit niille varatulle paikalle. Ihme etteivät puukalikat rymähtäneet otteesta sepän todetessa jotain, mikä sai pienen haltian ilmeen loistamaan. Häntä kehuttiin. Tavallaan, kai? Mutta kehuttiinpa silti! Jos hän olisi hännän omistanut, olisi haltia lähtenyt lentoon oletetun hännän vispatessa kuin propelli konsanaan. Loppuillan Valandil tulisi olemaan iloisella tuulella, aivan sama minkälaisia vastoinkäymisiä hän kohtasi, mikään ei päihittänyt tunnetta jonka sai vain kehujen kautta. Häntä ei kuunapäivänä kehuttu edes ulkonäöllisesti, mikä sinänsä oli ymmärrettävää kaikkien pienten ja suurten arpien, laihan vartalon ja ihmeellisesti valkoiseksi muuttunueen pupillin vuoksi. Valandil ei itse käsittänyt silmänsä toimintaa ja äkillistä sokeutumista, mutta ei se sattunutkaan joten kaipa siitä selvittäisiin.

Hymyään pidätellen ja peitellen bosmer kipitti hiirulaisensa luo, rapsutti tuota korvantaustasta ja nosti olalleen istumaan. Routamielen lainaama paita oli valahtanut taas vaihteeksi olalta pois, joten Wel sai kököttää paljaalla iholla eikä kenenkään tarvinnut pelätä paidan vuoksi. Vaikkei hiiri sitä olisi mussuttanut, Valandilin hiukset kun selvästikin olivat tuon lempiruokaa. Naurahtaen pienelle ystävälleen hän talsi tavaroiden yli hyppien kohti kaappeja, kaivellen sieltä pataa jos toistakin esille ja kiikutti ne vaivoin takkatulen äärelle. Metsähiiri vikisi ja vinkui omaksi ilokseen bosmerin olkapäällä, johon mies vain vastasi kevyellä sormella-päälaelle-taputuksella. Tavaton miten yhteen eläimeen pystyikin kiintymään niin nopeasti.

Valandil poukkoili sinne sun tänne tavaroita metsästäessään, välillä hän kipaisi kellarinkin puolella soppa-aineksia keräämässä. Routamielen ruokavarasto vaikutti aikalailla tyhjältä, joten tuo saisi tyytyä vanhaan kunnon luusoppaan ja vehnäleipään. Viimeinkin haltia oli omassa elementissään kotitöiden parissa ja kaikki sujui juuri kuten hän itse halusi. Siinä kun pieni soppakattila roikkui rautatangolla tulen yllä, täytti bosmer isomman kattilan vedellä ja jätti sen lämpeämään tulelle siksi aikaa, kun kiikutti hailakkaa vettä kellarin pesutiloihin. Pian lattiaan rakennettu kiviamme täyttyi lähes piripintaan asti, ylimääräiset vedet haltia jätti suureen paljuun. Siitäpä voisi ottaa sangollisen vettä hiusten huuhteluun jos tarvetta oli. Vielä kerran Valandil kipitti pirtin puolelle, tempaisi sopivasti lämmenneen vesipadan mukaansa ja hyvin suurella vaivannäöllä onnistui kapuamaan tikkaat alas kertaakaan kaatumatta. Hän kaatoi osan lämpimästä vedestä juuri laskemansa kylpyveden sekaan, jottei hänen aivan kylmässä tarvinut peseytyä.
Haltia suunnitteli, että hän itse kävisi ensin pesemässä noet pois päältään ja valmistaisi ruoan loppuun sillä välin kun Routamieli kävisi vuorotstaan kylvyssä.

Bosmer kipitti takaisin ylös kellarista ja ilmoitti aikeistaan samalla kun riisui mekkoa muistuttavan lainapaitansa pois, viikaten sen nätisti tiskille.
"Laskin kylvyn valmiiksi. Käyn ensin ja jatkan ruoanlaittoa sitten", Valandil ei paljoa aikaillut vaan katosi jälleen kellarin uumeniin yhdessä Wel-hiiren kanssa. Saappaat ja housut lentelivtä nurkkaan kärsimättömän haltian toimesta, nyt ei ollut mitään väliä siivoamisesta.
Mies laskeutui maantasolle rakennettuun altaaseen pitkän ja huojentuneen huokauksen kera. Hän oli niin kaivannut kylpyä koko viikon ja se jos mikä sai kipeät lihakset rentoutumaan. Valandil lappasi kourallisen vettä Wel'n päälle ja puhdisti tuon pörröistä turkkia siinä ohella kun hyräili silkasta onnesta.

Rorikh kasasi mahdollisimman kuivia puita sopivaksi tiipiin muotoiseksi viritelmäksi kiviseen takkaan, asetteli tuohta sytykkeeksi tottunein elein niihin parhaimpiin kohtiin joista liekit pääsisivät tarttumaan puihin ja iski tuluksia muutaman kerran toisiaan vasten. Kipinöitä lenteli sekä haluttuun että tyystin päinvastaiseen suuntaan, mutta muutaman kipinän tarttuminen kuivaan tuoheen oli aivan tarpeeksi. Mies puhalsi varovasti antaen kipinälle lisää voimaa syttyä liekiksi, joka nopeasti levisi kuiviin halkoihin eikä mennyt aikaakaan kun iloisesti rätisevä tuli tanssi takassa. Routamieli nousi pystyyn puistellen pieniä puun sekä kaarnan hitusia käsistään, ja siirtyi sammuttamaan öljylampun. Hän harkitsi jo heittävänsä sen suoraan ovesta ulos, mutta saattoihan sille olla myöhemmin käyttöä vastaavassa tilanteessa kun takkaa ei syystä tai toisesta voinut sytyttää. Niimpä hän laski sammutetun öljylampun tiskille.

Kääntyessään ympäri sai Routamieli todeta varsinaista ihmettä: yhtäkkiä Valandil puuhaili pirteänä kuin peipponen siirtyessään sinne sun tänne patojen, kattiloiden ja ruoka-aineiden kanssa. Haltiamiehen asenne oli kokenut totaalisen muutoksen, ja toisinkuin kirveen kanssa äheltäessä oli tällainen kotitöiden parissa puuhailu selvästi bosmerille ominainen elementti. Rorikh tuhahti itsekseen ja pyöräytti silmiään, ennenkuin päätti astella asekaapilleen ja etsiä sieltä seuraavaa tylsää uhria teroitusta varten. Mies yritti kovasti olla häiriintymättä siitä tosiasiasta, että kaksikon roolijaot töiden suhteen noudattivat niin perinteistä vaimo - aviomies kaavaa.

Routamieli kokeili aseiden teriä sormellaan, punnitsi niitä käsissään ja pohti mitkä niistä olisivat ne kaikkein potentiaalisimmat myyntikohteet. Lopulta mies nappasi mukaansa kookkaan sekä raskaan kahden käden miekan, siirtyen tutulle paikalleen tuolille takkatulen ääreen. Rorikh riisui saappaansa ihan pelkästään mukavuussyistä ja asetti ne takan lähistöllä niin että ne lämpenisivät mukavasti, mutteivät kuitenkaan olisi vaarassa syttyä tuleen. Nord nosti miekan lappeelleen syliinsä, alkaen kuljettaa hiomakiveä varmoin vedoin pitkin terää. Välistä hän vilkaisi valandilin määrätietoista puuhailua, tullen lopulta varsin luottavaisin mielin siihen tulokseen, ettei bosmer kaivannut vahtimista.

Valandilin ilmoittaessa kylpemissuunnitelmasta, murahti Rorikh hyväksyvästi sen enempää sanoja käyttämättä. Kylpy kuulostikin hyvältä idealta taas vähästä aikaa, varsinkin kun joku laski vedenkin valmiiksi. Mikäli ei otettu lukuun suippokorvan hämmennystä sekä toisinaan myös suunnatonta raivoa herättävää luonnetta, ei Routamieli voinut väittää etteikö oma kodinhoitaja ollut kätevä. Vielä pitäisi kuitenkin tottua itse haltiaan ja tämän pakolliseen läsnäoloon. Rorikh ei kyennyt edes muistamaan, milloin viimeksi hän olisi viettänyt aikaansa jonkun seurassa muutamaa tuntia kauemmin. Siitä oli varmasti useampi vuosikymmen, joten ei ihmekään että se tuntui niin oudolta ja ajoittain myös jopa ahdistavaltakin. Nojaa, loppujen lopuksi viikko oli varsin lyhyt aika.

Oranssinpunerva tuli heijastui vastateroitetun miekan pinnasta, Rorikh antoi katseensa lipua tarkkaavaisesti pitkin miekan terää löytääkseen mahdolliset virheet tai tylsät kohdat. Miekka oli kuitenkin valmis, ja mies vilkaisi kellarin suuntaan. Valandil oli lotrannut kylvyssä jo hyvän tovin ajan, eikä Routamieli ollut erityisen innokas odottamaan kun nälkäkin kurni vatsassa. Nord nousi pystyyn ja kiikutti miekan takaisin paikoilleein, rapsutteli hetken leukajouhiaan ja päätti odottaneensa tarpeeksi. Hän nykäisi puseron yltään ja housut jalastaan, nakaten molemmat vaatekappaleet tuolin selkänojalle. Täysin ilkosillaan Rorikh nakkeli niskojaan ja venytteli olkapäitään muutaman kerran, ennenkuin päätti vaatia kylpyvuoronsa heti eikä välittömästi.

Valandil olikin juuri sopivasti noussut kiviammeesta nordin astellessa paikalle, joka oli sinällään ihan hyvä juttu – eipähän tarvinnut niskasta nostaa haltiaa pois vedestä saati sitten loikata sekaan. Routamieli nappasi pienehkön puisen kipon käteensä, kauhaisi vettä paljusta ja kasteli hiuksensa siinä seistessään pariin kertaan, ennenkuin vaihtoi kipon pienehköön kangasrättiin ja istahti kiviseen ammeeseen. Mies kasteli rätin vedessä ja kuurasi sillä ensin kasvonsa, sitten kaulansa ja olkapäänsä, siirtyen käsivarsiin ja rintakehään. Rorikh ei ollut millänsäkään haltian seurasta – miksipä olisikaan ollut, olihan miesten seurassa ennenkin kylvetty.

Hyvä luoja, miten joku niin raskasrakenteinen kykeni hiipparoimaan tuolla tavalla juuri kylvystä nousseen Valandilin taakse. Hän oli saada sydänkohtauksen tajutessaan Routamielen seisoskelevan vuoroaan odotellen, eikä mies näyttänyt edes olevan moksiskaan haltian läsnäolosta. Ehkei nord välittänyt, mutta suippokorva pelkäsi näyttää liikaa paljasta pintaa - oli kuka tahansa näkemässä. Vaimon iljettävä olemus ja väärällä tavalla likainen luonne pitivät huolen siitä, ettei bosmer ikinä riisuisi vaatteitaan muiden nähden. Eikä hän lapsenakaan ollut moiseen tottunut. Lisäksi... haltia ei ikinä ollut nähnyt ketään muuta ilkosillaan kuin Melanthan, ja se jos mikä oli surullista. Routamieli löysi itse tiensä ammeeseen ja toivon mukaan tuo ei huomioinut bosmerin punaisena helottavia kasvoja. Valandil tunsi kuinka pitkät suippokorvatkin kihelmöivät punoittaessaan ja automaattisesti hän pyrki sulkemaan silmiään. Silmät puoliummessa oli hankala kerätä lattialle potkittuja kamppeita, mutta kuin ihmeen kaupalla selvisi pikaisesta urakastaan ilman tavaroihin törmäilyä. Hän ei varmaan koskaan ollut pukenut housuja yhtä suureella innokkuudella ja nopeudella, uudenlainen ennätys oli siis syntynyt.
"M-menen jatkamaan r-ruuvanlaittua", Valandil sopersi ennen kuin suorastaan säntäsi takaisin yläkertaan, sulkien luukun perässään ja vasta tiskille päästyään aukaisi silmänsä. Henkisesti itseään tsemppaava haltia yritti päästä järkytyksestään yli ja todeta, että oli aivan normaalia kylpeä muiden kanssa. Sitähän perhekin oli aina paasannut; on asioita joita voi tehdä yhdessä perheen kesken. Vaan Valandilin mielestä siihen ei kuulunut alastomana hilluminen esimerkiksi äitinsä kanssa. Ei, ei ja EI! Se oli hirveää ajateltavaa, ja sama pätee myös toisiin henkilöihinkin. Vain rakastetun kanssa jaettiin hetkiä ilman vaatteita. Ei ison, jykevän halo--nordin kanssa!

Valandil sai viimein tasattua hengityksensä, vaikka oli siinä urakkaa. Tässä oli aivan tarpeeksi järjytystä yhdelle iltaa ja poskia kuumotti edelleen. Hän oli selvästikin yksi siveyden sipuleista, jonka naama helottaisi rivoja tarinoita kuullessaan.
"Wel, en enää ikinä syö makkaraa. Sen vannon", haltia huohahti rapsuttaessaan hiirulaisen niskaa. Hän nappasi yhden harsoksi revityn paidanpalasen tiskiltä ja asetti sen takan läheisyyteen, päästäen metsähiiren kuivattelemaan turkkinsa tulen lämmössä.
Valandil itse sitoi märät hiuksensa löyhälle nutturalle jottei suortuvat tulisi tielle kokkauksessa. Kengät hä sijoitti ovensuulle ja tepsutteli menemään kengittä ja paidatta.

Moni olisi varmasti nauranut bosmerin nähdessään, tämä kun hääräsi keittiössä kokeneen emännän tavoin, mutta itse mies näki tämän täysin normaalina. Lähes koko elämänsä hän oli työskennellyt taloudenhoitajana, joten hän tunsi olonsa vain kotoisaksi. Ja kieltämättä haltia nauttikin hommastaan. Saipahan olla hyödyksi ja pysytellä kaukana raskaasta työstä. Kuten jo aikasemmin tuli huomattua, ei piskuista haltiaa oltu luotu miesten töihin.

Luusoppa oli viimein valmista ja tapojensa mukaan Valandil kattoi yhden puukulhon pöydälle lusikan viereen, annosteli ruokaa tarpeeksi ja iski mallasjuoman ruokajuomaksi. Itse hän raahasi paalinsa takaisin portaiden alle ja jäi istuskelemaan siihen. Tietenkään hän ei söisi ennen kuin talon isäntä oli kylläinen, joten sitä odotellessa haltia keskittyi hiiriystävänsä seuraan, tuo talttahammas kun oli kipittänyt suippokorvaisen perässä.
Lähtisivätpä mielikuvat nopeasti pois päästä, muuten yöstä tulisi erittäin tuskallinen eikä Valandil enää voisi katsoa Routamieltä silmiin. Ei sillä, että hän nytkään olisi mielellään tuijottanut kylmäkatseista miestä.

Jostain tuntemattomaksi jääneestä syystä bosmerille tuntui tulevan suorastaan hillitön kiire poistua pesutuvasta seuraa saatuaan, kenties haltia halusi päästä nopsakkaasti sopanlaittoon tai niin Routamieli ainakin päätteli Valandilin nopean, takkuilevan soperruksen myötä. Mies murahti jotain epäselvää vastaukseksi ja kohotti katseensa, muttei suippokorvasta näkynyt kuin vilaus tuon pinkaistessa tikkaat ylös ja paiskatessa luukunkin kiinni perässään. Rorikh kohotti kevyesti toista kulmaansa pyyhkäistessään vettä kasvoiltaan. Ei kai pientä miestä vain voinut ujostuttaa? Nord pudisti päätään ja virnisti typerästi, kevyesti huvittuneena aatokselleen. Harmi ettei Valandil ollut nainen: siinä tapauksessa haltia olisi saanut työtehtäväkseen kuurata pohjolanmiehen selän. Routamieli jatkoi yksikseen virnistelyään hetken aikaa, ennenkuin päätti sysätä hölmöt ajatukset sivuun.

Lämmin kylpy totta vie teki terää, harmi ettei Rorikhilla enää ollut sitä Khajiittien karavaaneista ostettavaa tuoksuvaa kylpysuolaa, jolla oli rentouttava vaikutus niin lihasten kuin mielenkin kannalta. Saatuaan korvantaustat ja varpaat putipuhtaiksi totesi mies lätränneensä tarpeeksi, kun vesikin alkoi jo viilentyä. Puoliverinen nousi ammeesta ja etsi itselleen pienestä kaapistosta puhtaan pellavakankaisen pyyhkeen, jolla ensin kuivasi vaaleaa tukkaansa ennenkuin kietaisi sen lanteilleen. Routamieli kampasi nopeasti sormillaan tukkansa taakse, haukotteli – hän taisi viimein pikkuhiljaa tajuta olevan keskiyö – ja päätti kavuta takaisin pirtin puolelle katsomaan josko soppa jo iloisesti kuplisi padassa.

Kodin pikku henteräs oli kuitenkin ollut vikkelämpi mitä Rorikh oli osannut arvatakaan: pöytäkin oli jo katettu ja soppa höyrysi valmiina kupissa. Ei mikään hassumpi palvelu, mies tuumasi itsekseen ja istahti tuolilleen, saaden viimein nauttia päivällistä – vaikka yöpalaksihan sekin oli mennyt. Kenties huomenna olisi parempi päivä niin ruokailun ajoittamisen, töiden kuin kaiken muunkin suhteen. Yksi pelkkään vartomiseen kulutettu päivä saisi pysyä ainoana sellaisena, vähintään seuraavan vuosikymmenen ajan. Eivät työt hoituneet yhtä haltiaa vartomalla, ja se seikka saikin Rorikhin muistamaan erään asian.

”Bosmer, saat heti aamusta auttaa ahjolla”, mies totesi soppansa lomasta. Valandil ei oikein ollut vakuuttanut voimiensa – tai pikemminkin niiden puuttumisen – kanssa halonhakkuussa, joten tottakai Routamieli arveli vähän epäillen kuinka suurta apua haltiasta olisi sepäntöiden parissa. Hyöty/haitta- suhde saattoi kallistella hyvinkin tasaiseen tahtiin puolelta toiselle, mutta apu oli peukalon takia kuitenkin tarpeen. Huomenna nimittäin oli määrä valmistaa miekka eräälle vanhalle ”tutulle”, eikä Routamieli koskaan ollut myöhässä aseiden valmistuksen kanssa. Huomenna aika menisi kyllä tiukoille, mutta minkäs sille mahtoi. Mies kuitenkin uskoi ehtivänsä, tottakai.

Bosmer jutusteli niitä näitä pienelle hiiritoverilleen siinä ohella kun kuivatteli itseään paikallaan istuen. Hidas prosessi, mutta eipä hänellä pyyhkeitäkään ollut ja ainoa paita makasi tilkkuina tiskin päällä - eikä Routamielen paitaan ollut koskeminen. Hän ei halunnut kastella sitä, sillä vielä huomenna se päätyisi lainapaidaksi kunnes haltia ostaisi oman. Mutta miten? Sepän peukalotukina olevat septimit olivat hänen viimeiset hilunsa, nyt hänellä ei ollut mitään muuta kuin heinäpaali ja housut. Kengätkin olivat vain väliaikaisesti lainassa muilta palvelijoilta. Miksi septimit pyörittivät koko Tamrielia, olisi niin paljon helpompi maksaa vaihtoehtoisesti eläinten taljoilla - kuten Valenwoodissa useasti tuli tehtyäkin. Ehkäpä haltia voisi jälleen tehdä juoksupojan hommia ja ansaita paitansa sillä tavalla. Hänen oli vain hankala löytää sopivan kokoisia paitoja alueella, jota kansoitti suurikokoiset nordit. Helkkari, naistenpaitako tässä piti hankkia - tai lasten. Leukaansa hierova mies ei huomannut Routamielen saapumista, taas vaihteeksi, ja säpsähti kuulleessaan lattialuukun kolahtavan kiinni.

Valandil loi yhden silmäyksen sepän suuntaan ja katui tekoaan heti, kääntäen häpeilevän katseensa kämmenellä heinää mussuttavaan hiireen. Kylpyhuoneessa yhtäaikaa oleminen oli kuin suurinta syntiä hänelle mitä kukaan koskaan voisi suorittaa, todellakin vain aviopari sai tehdä jotain niin siveetöntä. Voi Y'ffre, toivottavasti tämä menee läpi Jumalten sormien. Bosmer kohotti päätään Routamielen toteamuksen kuullessaan, eikä työnteko ahjolla kuulostanut yhtään mukavemmalta kuin halonhakkuu. Jälleen kerran Valandil saisi olla ulkona elementistään ja pilata molempien päivän osaamattomuudellaan. Hän huokaisi myöntyvästi ja nyökkäsi vielä lisäpainotteeksi.
"Selvä", haltia ei todellakaan odotellut innolla tulevaa koitosta, mutta ei hän peruakaan voinut - eikös sitä suuri oltu lupauduttu palvelijaksi. Miten Valandil voisi muka olla avuksi sepälle tuon omassa työssään, ja varsinkaan nyt kun pelkkä silmiin katsominen tuotti niin suuria ongelmia.

Olikohan kukaan Dragonsreachissa edes huomannut yhden haltian katoamista, vai voisiko Valandil palata töihin ensi viikolla aivan normaaliin tapaan. Septimit olisivat aina tervetulleita, mutta jotenkin ajatus Valenwoodiin palaamisesta houkutteli niin suunnattomasti. Kotimaahan palaaminen kuitenkin saattaisi viedä hengen, mutta kyllähän sitä elossa Morrowindiin sekä Skyrimiin päästiin. Haltian mieli oli jälleen täynnä huolenaiheita; miten päästä kotiin, mistä saada rahaa ja miten Melantha oli pärjännyt lähes viikon ilman kokkaavaa miestään. Oliko tuo mussuttanut sängyn suihinsa vai oliko kenties henki lähtenyt ruoanpuutteessa. Ei olisi ihmekään, jos pakkanen olisi tehnyt selvää dunmerista, sillä Valandil ei ollut lämmittänyt helposta jäätyvää taloa. Oli nainen minkälainen tyranni tahansa uskoi bosmer tuon sisällä asuvan se sama kaunotar, johon hän oli rakastunut viime vuosisadan puolella.
Mentaalisti itseään läpsivä mies muistutti ettei nyt ollut aika murehtia, muuten toissapäiväinen riitely alkaisi taas, eikä hänellä ollut minkäänlaista halua moiseen. Valandil pilkkoi oljenkorsia pieniksi palasiksi ja syötti niitä hiirelle, jospa tuo pieni nappisilmä veisi ajatukset toisaalle.

"Amin dele ten' he...", bosmer kuiskasi hiirelle tuon päätä rapsutellessaan.

Valandil myöntyi nopeasti aamulla odottavaan tehtäväänsä, vaikkei bosmerin äänensävy tai sanaa edeltänyt huokaus erityisen hyvää luvannutkaan. Näkemättä ja kysymättäkin pystyi jo päättelemään varsin paljon siitä, ettei suippokorva ollut erityisen innoissaan tutustumassa sepälle ominaisiin töihin. Rorikh kykeni jo arvaamaan ettei Valandil uskonut pärjäävänsä yhtään sen paremmin kuin puiden pilkkomisessakaan, ja se seikka ärsytti nordia vaikka hän pysyikin asiasta tällä erää vaiti. Ei sitä koskaan voinut kokeilematta tietää missä oli hyvä, tai missä saattoi onnistua vaikkei aihealue olisikaan ollut omien vahvuuksien mukaista. Aina piti yrittää, ja jos epäonnistui niin yritettiin uudelleen! Valandilin tapa heittää lusikka nurkkaan heti ensimetreillä ei uponnut paksukalloisen Routamielen jääräpäiseen pääkoppaan.

Soppa oli kaikin puolin maukasta siitäkin huolimatta, että raaka-aineita oli ollut tarjolla varsin niukasti. Rorikh olisi voinut vaikka nuolla kupin pohjaa myöten, mutta silloinhan hän olisi mennyt kehumaan – vaikkakin ilman sanoja. Eihän se nyt käynyt päinsä, haltia saattaisi vaikka ylpistyä tai jotain. Niimpä Routamieli vain kalautti kupin vasten pöytää tyytyväisyyden merkiksi, ja venytteli käsiään päänsä yläpuolella. Lämmin ateria sekä rentouttava kylpy pistivät kyllä kummasti ramaisemaan, mutta toisaalta pohjolanmies oli vähän huolissaan unirytminsä suhteen. Tällä lailla kun kukuttiin yömyöhään asti, niin unellakin oli tapana jatkua liian pitkälle aamuun. Ei siis kannattanut vitkastella vaan painua unten maille.

Routamieli nousi ylös ja lisäsi takkaan muutaman halon pitämään lämpöä yllä. Takan lähistöllä lämpöä itseensä keränneet saappaansa mies päätti siirtää syrjemmälle ihan kaiken varalta, mikäli liekit päättäisivätkin yön aikana heitellä kipinöitä yltympäriinsä. Eipä ainakaan tarvinnut pelätä niiden ainokaisten saappaiden puolesta jotka olivat yllättävän hyvät siihen nähden, ettei mies ollut niitä itse tarkkaavaisesti valinnut. Ilmeisesti nuoresta keisarillisnaisesta ja tämän kanssa kränäämisestä oli joskus hyötyä, kun kerran vanhojen kenkien tilalle sai uudet ja entisiä paljon paremmat.

Astellessaan kohti portaikkoa ei Rorikh voinut vastustaa kiusausta, vaan loi bosmeriin pitkän, huvittuneen katseen – ihan vain koska haltia tuntui olevan niin nolostunut siitä pienestä pesuhuonekohtauksesta. Päätään kevyesti pudistellen Routamieli siirtyi yläkerroksen makuukamariinsa, nakaten lanteillaan olleen pyyhkeen jakkaran päälle kuivamaan. Suottapa nord mitään puki päälleen yön ajaksi, kun sen saman voisi tehdä vasta sitten aamulla. Ja olihan ilkosillaan nukkuessa tietty oma vapautensa.

Mies istahti vuoteensa reunalle, suorittaen tavanomaisen sekä jokailtaisen rituaalinsa yöpöydällä lepäävälle Maran amuletille: katse kiersi kulumia ja naarmuja, haljenneelle helmelle painettiin kevyt hyvänyönsuudelma. Vasta sen jälkeen saattoi Rorikh heittäytyä taljojen väliin aloittamaan uniaan. Sitä rutiinia ei nord ollut kertaakaan jättänyt välistä sen päivän jälkeen, kun Sefa oli poistunut Sovngarden ikuisiin rientoihin.

Metsähaltia käänsi heti katseensa pois Routamielen pysähtyessä tuijottamaan, tuon katseen huvittuneisuus jäi miltein huomaamatta nopeasti silmänsä sulkevalta mieheltä. Mitä ihmettä seppä yritti kieliä möllötyksellään, sitä haltia ei osannut kertoa. Hän vain toivoi nordin kaikkoavan pian portailta ja siinä kaikki. Kun tuo viimein päätti poistua omaan huoneeseensa piti bosmer huolen, ettei vahingossakaan katsonut ylöspäin miehen kävellessä portaita pitkin. Piinallisen pitkältä tuntunut odotus päättyi viimein ja Valandil henkäisi syvään. Tämä viikko saisi kyllä loppua pian, eihän tällaisesta katseenvälttelystä tule yhtikäs mitään.

Tatuoitu mies nousi paaliltaan ja ryhtyi siivoamaan pöydälle jätetyt tiskit, sillä mitäpä sitä suotta jättää siivoamista huomiselle kun sen yhtä hyvin pystyi suorittamaan nyt. Koko taloa hän ei tietenkään ryhtynyt puunaamaan, ihan vain sepän nukkumista ajatellen, mutta suurimmat roskat häiritsivät niin pahasti että ne vain oli saatava pois näkösältä.

Noin varttia myöhemmin bosmer malttoi jättää loput hommat seuraavalle illalle - mikäli selviäisi sepäntöistä elossa - ja nappasi peurantaljan kainaloonsa painuakseen untenmaille. Vihdoinkin hän pääsi testaamaan uutta sänkyään, joka oli ties kuinka kauan odotellut nurkassa ilman tarpeellista tarkoitusta. Onneksi Valandil oli poiminut mukaansa hiiren eikä hevosen, muuten heinäpaalista ei olisi mitään jäljellä.
Innokkaana haltia asettui maaten rahisevan petinsä päälle, kaiversi pienen kolon heinään päänsä vierelle ja päästi Wel-hiiren nukkumaan siihen. Peurataljakin oli mitä mainion peitto ja niin lämmin, ettei edes pieni akkunoiden välistä puskeva tuulenvire haitannut miestä. Olo oli huomattavasti kotoisampi kuin vankilassa tai edes omassa kodissa, mikä saikin bosmerin miltein toivomaan voivansa jäädä pidemmäksikin aikaa. Valitettavasti hän tiesi, ettei kahden erilaisen miehen luonteet sopisi yhteen ja yhdessäelosta tulisi sotaisaa.
Bosmer ei saanut unta ennen kuin pari tuntia myöhemmin, ajatusten tukkiessa pään kaikenlaisilla huolilla.

- - -

Seuraavana aamuna metsähaltia heräsi kylmältä ja erittäin kovalta kivilattialta. Unenpöpperössä olinpaikkaansa ihmettelevä Valandil haukoteli suuresti ja raapi päätään, koittaen muistaa miten oli voinut tipahtaa niin kutsutulta sängyltään. Muistikuvat olivat hyvin hämäriä, mutta kaipa ne jotenkin liittyivät painajaiseen jota hän oli nähnyt pitkin yötä.
Urahtaen Valandil kampesi itsensä ylös lattian epämukavasta syleilystä ja asetti mukana tippuneen taljan heinäpaalin päälle. Wel oli näemmä päättänyt nakertaa nukkumispaikaksi luotua koloaan entisestään, ja tuossa tuo nyt mussutteli heiniä viiksikarvat väristen. Haltia hymyili otukselle samalla kun taputti tuon päätä, siirtyen sitten askareisiinsa ennen kuin joutuisi ahjolle hikoilemaan.

Työnteosta ei vain tuntunut tulevan mitään. Valandil istui lattialla ja puunasi astiastoa vesisangon vieressä, koittaen pitää väsyneet silmänsä auki. Vähän väliä katse sumentui ja vintissä pimeni sekunniksi, kunnes lopulta hetken pilkkinyt mies kellahti kyljelleen lattialle. Siinäpä suippokorva tuhisi sikeässä unessa käsi edellen pitäen kiinni tiskirätistä.

Sinä yönä Routamieli nukkui sikeästi sekä levollisesti ilman alati yöllä herättäviä, piinaavia painajaisia tai murtuneen peukalon kivistyksestä johtuvaa tuskaisaa unettomuutta. Mies tunsi herätessään olonsa jopa yllättävän virkeäksi, mutta ennenkaikkea energiseksi sekä innostuneeksi – Rorikh lähestulkoon tunsi olonsa tohkeissaan olevaksi pikkupojaksi, joka vihdoin viimein pääsi isänsä mukaan metsälle riistankaatoon. Brutaalin metsästyksen sijasta Routamielen vilpitön into kumpusi ahjon äärellä odottavista töistä, jota mies pääsi jälleen jatkamaan. Sillä hetkellä edes murtunut peukalo tai haltian pakollinen läsnäolo apurina eivät nordia lannistaneet. Se seikka tosin saattoi kokea muutoksen hyvinkin pian.

Mies nakkasi vuodat syjrään ja nousi ylös lämpimästä sängystään, pukeutuen varsin joutuisasti tavanomaisiin työhousuihinsa ja kiskoen tällä kertaa myös puseron ylleen. Kietoessaan ohuella nahkahihnalla ohranvaaleaa tukkaansa osittaiselle poninhännälle, loi Rorikh nopean katseen yöpöytänsä suuntaan kuin varmistaakseen amuletin olevan vielä paikoillaan. Vaikka minnepä se olisi yön aikana kävellyt.

Astellessaan portaita alas oli Routamieli yllättynyt, ettei kuullutkaan sitä tavanomaista siivoamisen häärintää. Itseasiassa talossa vallitsi lähes täydellinen hiljaisuus, jollei otettu lukuun miehen askeleita tai... lattialla uneksivan haltian hiljaista tuhinaa. Suippokorva vaikutti simahtaneen tyystin kesken töidensä tiskirätti kädessään. Välittömästi Rorikhille muistui mieleen se aamu jolloin hän itse oli torkahtanut pöydän ääreen, ja saanut kokea varsin shokeeraavan herätyksen Valandilin pienen vesitempun myötä. Ja se hetki suorastaan huusi suloisen koston mahdollisuutta.

Mutta ei Rorikh sellaiseen kuitenkaan alentuisi. Eivät sellaiset hupsutukset olleet hänen tapaistaan... Routamieli tuijotti sikeästi unessaan tuhisevaa haltiaa. Helvetti, tämän kerran! Nord hiippaili niin ääneti kuin suinkin vain kykeni etuovelleen, avasi sen ja kahmaisi molemmat kouransa kukkuralleen hyytävän kylmää lunta. Pikkupojan ilkikurisuus pilkahti ison miehen silmissä hänen kävellessään vaiennetuin askelin bosmerin luokse, laskeutuen kyykkyyn haltian vierelle. Pieniä lumikokkareita tipahteli kiviselle lattialle Routamielen siirtäessä lumea kannattelevat kätensä haltian yläpuolelle. Kylmä kipristeli sormissa, mutta murtunutta peukaloa vasten se tuntui suorastaan miellyttävältä.

”'Quel amrun, arwenamin”, Routamieli kajautti vähintäänkin yhtä kylmästi kuin lumi hänen käsissäänkin oli, räväyttäen lumet suoraan bosmerin niskaan.

Valandil vingahti kuin kylkeen potkaistu koira hyisen lumen suudellessa paljasta ihoa lainkaan ennakkovaroittamatta. Silmät revähtivät auki suuriksi pihkapalleroiksi ja pakokauhu loisti eriparipupilleista kuin kuu kirkkaalla yötaivaalla. Istumaan nouseva haltia hengitti kiivasti sydämen takoessa liikalyöntejä, ja hetkeen hän ei osannut sanoa mitään. Tai paremminkaan saanut sanotuksi, säikähdys kun oli vienyt puhekyvyn mukanaan. Kylmä kipristeli iholla ja muutama sulanut, hyinen pisara valui pitkin rintakehää sekä niskaa kuin lisää kiduttaakseen. Bosmer ärisi ärtyneenä tylylle herätykselleen ja heitti impulssiivisen tunnetilan myötä kostean rätin Routamielen kasvoille, ikään kuin pikakostoksi äsköisestä.

"Mankoi lle uma tanya?" Valandil tivasi noustessaan seisomaan varsin vihastuneesti mulkoillen, hän ei ikinä olisi voinut uskoa Routamielen olevan keppostelija sisimmiltään. Mitähän muuta tuo kivinen ulkokuori mahtoi piilottaa alleen? Hän oli samaan aikaan utelias että pelokas tietämään, punniten asiaa mielessään ennen kuin tuli tulokseen: parempi vain antaa toisen olla kivisydäminen, tuo kumminkin piilotteli sarjamurhaajan luonnetta tai jotain. Ja sitä bosmer ei halunnut tietää.

Shokista selvittyään Valandil hiljeni hiuksiaan sukiakseen. Hän sattui muistamaan edellisiltana tehdyn nutturansa ja totesi, ettei sen aukaisemisesta koituisi kuin kiroilua ja turhamaisia lauseita. Vaan miksipäs ei, kuontalo kun oli ainea mistä mies piti itsessään. Kasvoja koristi arpien kirjo, kännissä hankitut tatuoinnit ja toinen pupilleista oli salamyhkäisesti muuttunut valkoiseksi. Keho muuten oli sitten niin laiha ja arvekas, ettei Valandil halunnut nähdä kuvajaistaan mistään hinnasta. Siispä silkkiset, noenväriset hiukset olivat hänen ainoa ylpeydenaiheensa. Ja hän tiesi tasantarkkaan miten kävi, jos nuo jätettiin liian pitkäksi aikaa nutturalle tai letille: kaaottiset kiharat. Luonnonkiharat olisivat kauniit, mutta nahkaremmin tuottamat kutrit eivät suostuneet asettumaan mihinkään haluttuun suuntaan.
Siksi Valandil ei suostunut edes kokeilemaan miltä näyttäisi hiusten hulmutessa vapaina, etenkään tänään kun töitä tehtiin ulkosalla. Mistä muistuikin mieleen eräs asia.
"Saanko lainata paitaasi vielä tänään? Menen myöhemmin illalla kysymään, josko voisin ansaita paidan jos toisenkin työnteolla. Ja sen jälkeen kesytän tämän kaaoksen, jonka sait jollain ihmeen tavalla aikaan", haltia katseli ympärilleen vain todetakseen, ettei aikaisempana iltana suoritettu pikasiivous näkynyt yhtään missään. Ainakaan hänen silmissään. Hän ei kyennyt käsittämään miten nord sai aikaan tällaista sotkua, tuo kun ei ollut edes eloisa ihminen vaan päinvastaisesti erittäin hillitty.
Valandil siirsi vesisangon sivuummalle välttyäkseen siihen törmäämiseltä, lattia kun ei enää kaivannut kuurausta likaisen tiskiveden toimesta, kääntyen sitten nordin puoleen katse edelleen vältellen tuon silmiä.

"Arwenamin, oletko aivan varma että tarvitset apuani ahjon puolella? En halua pilata työtäsi millään lailla", bosmer lausui pää matalana. Hän ei edes huomannut sanoneensa sanan haltiakielellä, ja jostain syystä juuri tuo kyseinen nimitys oli kehkeytynyt joksikin keveäksi kettuiluksi. Valandil rapsutti omaa korvantaustaansa jälleen jotenkin vaivaantuneen oloisena, vaikkei nord sitä tiennyt oli suippokorvainen tottunut puhuttelemaan toisia ylistävällä ja liioitetulla tavalla. Nyt kun hänen ei moista tarvinnut harrastaa, tuntui se omituiselta. Moni sai vain ärtyneitä sanoja osakseen - kuten se porkkanareppana silloin kesällä - mutta Routamielen pituus, kookkaus ja kylmä katse olivat sellaisia elementtejä, jotka saivat pienen palvelijasielun nostamaan päätään haltiassa.

Kuinka hauskaa pieni kiusanteko silloin tällöin saattoikaan olla, siitä seikasta Routamieli tuntui yllättyvän aina vain yhä uudelleen ja uudelleen. Niimpä myös Valandilin reaktio sai nordin tuntemaan varsin suurta huvittuneisuutta, vaikkei se hänen kasvoiltaan tullutkaan ilmi muuta kuin silmäkulmassa tuikkivasta innonpilkahduksesta. Moista pitäisi totta vie harrastaa enemmänkin – sekös olisikin hauskaa, että Rorikh keräisi kivisydämisyytensä lisäksi mainetta olemalla myös täysi mulkku. Toisaalta se saattaisi hyvinkin vaikuttaa bisneksiin negatiivisessa mielessä, joten kenties oli parasta hillitä keppostelu vain muutamalle henkilölle. Siinä sivussa Routamieli päätti kostavansa kaikki Aviksen tekemät päättömyydet yksitellen takaisin.

Rätti rävähti suoraan naamalle haltiakielellä älähdetyn kysymyksen myötä, jolle nordimies vain naurahti kolkosti.
”Näytit liian levolliselta, eikä sellainen lorvailu käy päinsä. Et voi väittää ettetkö olisi heti paljon virkeämpi”, Rorikh naljaili takaisin suoristaessaan selkänsä ja heivatessaan rätin vesisankoon pois kasvoilta pyörimästä. Itsekseen naurahdellen – tai no, oikeastaan tuhahdellen – Routamieli siirtyi tarvikekaappinsa luokse etsiäkseen laadultaan parhaan mahdollisen rautaharkon, josta alkaisi työstämään haluttua miekkaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että henkilökohtaisesti tilattua teräasetta alettaisiin tekemään ylijäämäraudasta tai vähän muokattaisi vanhaa miekkaa. Rorikh vaati laadulta vain ja ainoastaan parasta, ja koska hän keskittyi pääasiallisesti tilaustöihin hän piti niiden riman korkealla. Tyystin eri kastissa painivat ne vasta aseistukseen tutustuvat räkänokat jotka halusivat kiireenvilkkaan päästä ”tappopuuhiin” - niille saattoi ihan hyvällä omallatunnolla tyrkätä syliin jonkun b-luokan miekan ja vaatia siitä yhtä kovaa hintaa kuin ensiluokkaisesta varustuksesta. Yleensä se sai kakarat irvistelemään kun vanhempien antamat taskurahat eivät riittäneetkään, ja Rorikh ärjyi moiset pojanklopit ja tytöntylleröt hankkimaan itselleen miekan tai kirveen sijasta nuken ja pullon maitoa.

Valandilin udellessa paitaa lainaan tuli Routamieli vasta silloin ajatelleeksi, että oli aikeissa passittaa haltian heti aamusta paidanostoon. Punnitessaan rautaharkkoja käsissään mies pohti, ettei kyllä taatusti jaksaisi odottaa vaatteita sovittelevaa bosmeria kun työt suorastaan kiljuivat huomioitavaksi tulemista. Haltia omasi jo muutenkin niin monia femiinisiä piirteitä tavoissaan ja tekemisissään, ettei Rorikh olisi lainkaan ihmetellyt mikäli Valandilin vaatteidenostorutiinit olisivat aivan yhtä tuskastuttavan hitaita sekä ailahtelevaisia kuin naisenpuolillakin. Olisi siis fiksumpaa luovuttaa paita vielä päiväksi, sillä mies toden totta halusi jo päästä hommiin. Yrttijuomakin sai luvan odottaa myöhempää ajankohtaa varten.
”Mmh. Kipitä vaatekomerolle ja etsi sieltä jotain sopivaa.. Tai edes jotakuinkin sopivaa päällepantavaa”, Routamieli lopulta totesi, vilkaisten Valandilia olkansa yli ja nyökkäsi yläkerran suuntaan. Hän ei toista kertaa lähtisi passaamaan haltiaa paidanhaussa.

Bosmerin seuraavat sanat saivat Rorikhin luomaan lyhyempään mieheen varsin hyisen katseen – sekä arwenamin-nimityksen myötä, mutta myös Valandilin surkuttelevan äänensävyn takia. Mies huokaisi raskaasti, yskäisten huomiota hakien ja nosti jälleen loukkaantunutta kättään kuin muistuttaakseen jälleen murtuneen peukalonsa olemassaolosta.
”Mikäli haluat paikata loputkin sormistani vasaroituani ne vasten alasinta, niin hyvä on”, nord ärähti ilottomasti ja selvästi lopen kyllästyneenä Valandilin jatkuvaan itsensä aliarviointiin.
”Usko pois, pilaat työni ennemmin kieltäytymällä tehtävästäsi. Ei sinun tarvitse muuta tehdä kuin pidellä kiinni, luulisi sen jopa sinulta onnistuvan”, Routamieli jatkoi jokseenkin sarkastiseen sävyyn, viitaten haltian laihoihin ja lihasköyhiin käsivarsiin. Samalla hän onnistui kuulostamaan myös siltä, että mikäli Valandil ei suostuisi auttamaan olisi miekanmuokkauksen mahdollinen epäonnistuminen nimenomaan haltian syytä. Sen ainoan kerran kun Rorikh itselleen apua vaati, niin sitähän hän myös aikoi saada.

"Ei sitä koskaan tiedä..." Valandil mutisi itseään aliarvioiden ja jätti Routamielen omaan oloonsa, sillä nyt oli näemmä aika paidanmetsästykselle. Kun haltia kapusi rappusia kohti vinttiä, hän tajusi tämän olevan ensimmäinen kerta koko aikana. Aikaisemmin hänellä ei tullut mieleenkään käydä toisessa kerroksessa, alue kun tuntui jotenkin pyhältä kaikkeen muihin verrattuna. Aivan kuin se olisi nordin yksityisyyden keskittymä ja ehdottomasti kielletty tatuoidulta haltialta. Mutta nyt kun Valandil omisti luvan astua yläkerran ihmeelliseen maailmaan, iski häneen suunnaton uteliaisuus. Miltä paikka näytti, oliko siellä omituisia kokoelmia entä nukkuiko seppä suuren jääkuution päällä - kuten tuon luonteesta voisi kuvitella - tai... Ei. Kaikki oli tylsän yksinkertaista ja noudatti suurinpiirtein samaa kaavaa kuin mikä tahansa asunto Whiterunissa. Pettynyt henkäys karkasi bosmerin huulilta. Hänen täytyi sättiä itseään typerästä ajattelutavastaan sekä turhasta intoilusta. Silti, tuntui erittäin oudolta olla sepän makuuhuoneessa näin luvan kanssa ja saada vielä penkoa vaatekaappiakin. Jotenkin haltialla oli sellainen tunne, että sieltä saattaisi löytyä luuranko poikineen - ehkä jopa daedra - mutta toivottavasti näiden vaihtoehtojen sijaan olisi vain paitoja.

Ja niitähän oli. Ei montaa, mutta kuitenkin valinnanvaikeus iski tälle vaatimattomalle haltialle. Valandil pläräsi vaatteet läpi ja viikaten ne hieman nätisti kaappiin, mutta sopivaa nuttua ei löytynyt. Kaikki olivat liian hienoja hänen silmissään, ja tietenkin suuria, eikä yksikään vaikuttanut sellaiselta jonka olisi kehdannut ottaa edes lainaan. Hän kumminkin rikkoisi tai sotkisi sepän viimeiset vaatteet, eikä se käynyt päinsä. Huokaisten bosmer perääntyi kaapilta ovet sulkiessaan, mitä hän nyt tekisi? Huomaamattaan hän löysi itsensä petaamasta myllerrettyä petiä ja joutui jälleen soimaamaan itseään. Miksi ihmeessä hänellä oli niin suuri siivousvietti kun näki vähänkään epäjärjestystä, se rupesi käymään omillekin hermoille. Vaan jos hän ei olisi ryhtynyt siivoilemaan, ei katse olisi bongannut risaista paitaa sängyllä. Lähemmin nuttua tutkittuaan tuli Valandil siihen tulokseen, että reikine kaikkineen tuo oli mitä täydellisin! Tuskin nord pahastuisi, jos hän tätä lainaisi. Paita oli jälleen niin suuri, että tuo suoraan sanottuna nielaisi suippokorvaisen sisäänsä. Taas vaihteeksi hihoja oli käärittävä ja helmaa solmittava, mutta kyllä tuo puolialastomana hillumisen voitti. Tyytyväisesti hymyillen haltia pyörähti ympäri uudessa lainapaidassaan, kuin se olisi ollut hienosta kankaasta punottu vaate. Samassa suuret silmät havaitsivat jotain yöpöydällä, jotain mitä aikaisemmin ei tullut huomattua vaikka sänkyä petasikin.

Maran amuletti. Valandil katsoi korua lähempää, muttei tohtinut koskea siihen. Se oli kaunis - paljon kauniimpi mitä hänelle kaupattu toisenluokan koru ennen vihille menoa - ja samalla myös naarmuinen. Kärsineen näköinen hely oli kuitenkin todiste siitä, että Routamielellä oli joku mielitty - ehkä menneisyydessä, ehkä vieläkin. Ja tämä havainto pisti haltian miettimään syvästi, koska jostain syystä hän tunsi olonsa... mustasukkaiseksi? Ei, ei se sitäkään voinut olla. Jokin vain tuntui ikävältä kun korun näki, aivan kuin hän tuntisi kateutta siitä että jopa Routamielelläkin oli joskus ollut nainen elämässään. Olihan Valandinilla itselläänkin, mutta ne parhaimmat ajat olivat jo jääneet kauas taakse. Amuletti herätti jotain niin omituisia tuntemuksia, ettei haltia edes pystynyt luettelemaan niitä nimiltä. Ja se jos mikä tuntui inhottavalta.
Mitä ihmettä hän ajatteli? Ei hän tiennyt minkälaista elämää Routamieli vaimoineen elivät, missä väleissä nuo olivat tai yhtikäs mitään. Oli suuri vääryys ajatella ikäviä kateuksia siinä vaiheessa, kun ei edes tiennyt oliko sepän vaimo enää maisemissa tahi elossa. Ei nord ollut sanallakaan maininnut aiheesta eikä talossa ollut selvästikään jälkeä naisen kosketuksesta. Helkkari, jopa miehen luonne oli sellainen ettei naiset sietäisi sitä. Monenlaisia kysymyksiä pulpahteli mieleen kuin sieniä sateella, mutta oman nahkansa säilyttämiseksi Valandil päätti olla kysymättä niistä mitään. Ehkä joskus muutaman alkoholijuoman jälkeen, ehkei koskaan.

Haltia perääntyi kauemmaksi korusta ja ohimoaan hieroen päätti unohtaa koko asian. Tai ainakin yrittää, jos se osottautuisi hankalaksi asiaksi. Routamieli oli varmasti odottelusta vimmoissaan, joten parempi juosta nopeasti alakertaan. Takaisin pääpirttiin päästyään Valandil kiskoi saapikkaat jalkaan ja osoitti lainapaitaansa,
"Omistat liian fiinejä vaatteita, joten otin tämän. Haittaako?"

Aivan sama miten hän yritti, ei koru kaikonnut hänen mielestään. Perhana, kai sitä pitäisi juottaa toinen niin tuiteriin että olisi turvallista udella aiheesta.

Valandilin setviessä tiensä makuukamarin ihmeelliseen maailmaan ja vaatekaapin uumeniin, päätti Rorikh sillävälin etsiä työkalunsa valmiiksi. Kovetettunahkainen esiliina, kaksi eri vasaraa joista toinen oli erityisen jykevä, samoin kahdet erikokoiset pihdit, hanska... Routamieli pysähtyi nahkaisen suojahanskan kohdalla, todeten tarvitsevansa bosmerillekin käsineen mikäli tuo mieli pidellä pihdeistä kiinni. Yhden hanskan sijasta nord kuitenkin otti kaksi: Valandil joutuisi kuitenkin pitelemään pihdeistä kaksin käsin joten pitoa otteeseen tarvittiin, ja luultavasti bosmerin sormet jäätyisivät kalikoiksi ja putoaisivat ennen aikojaan ilman minkäänlaista lämmikettä. Rorikh yritti etsiä jotkut vähän vanhemmat ja kenties pienemmätkin, mutta kyllä ne silti isoiksi jäisivät. Nojaa, pääasia oli että hanskoja sentään löytyi – ne tuntuivat aina kuluvan puhki tai häviävän mysteerisesti, joten nord oli säilönyt niitä useamman jemmaan ihan kaiken varalta.

Valandililla kesti yllättävän kauan siihen nähden että yhden paidan hakemisen olisi pitänyt olla varsin yksinkertainen tehtävä, ja Rorikh alkoi jo epäillä oliko haltia päättänyt viikata jokaisen vaatekappaleen viivoittimen kanssa tai jotain. Tai kenties bosmer oli päättänyt käyttää tilaisuuden hyväkseen ja kuikuilla ympäriinsä uteliaiden silmiensä ja liukkaiden sormiensa kanssa, syyhyten jokaisen nurkan läpi kuin jotakin suurta, salaista aarretta etsien. Routamieli tuhahti itsekseen, Valandil saisi pahasti pettyä: makuuhuoneessa ei ollut sen enempää salattavaa kuin tuvankaan puolella. Sillä hetkellä Rorikh teki kuitenkin virheen, sillä unohti kokonaan yöpöydälleen jättämänsä Maran amuletin – mies oli niin tohkeissaan päästessään töidensä pariin ettei edes muistanut koko amulettia. Normaalisti hän olisi pistänyt sen visusti piiloon uteliailta katseilta, ja se olikin Routamielen omaisuudesta ainoa jonka hän piti piilossa kaikilta. Yhdelle haltialle se ei kuitenkaan enää ollut salaisuus, vaikka Rorikh olikin asiasta autuaan tietämätön – ainakin toistaiseksi.

Pohjolanmies kiskoi saappaat jalkaansa, kun arpinaamainen haltia päätti viimein saapua lainapaitansa kanssa. Valandilin sanat fiineistä vaatteista saivat miehen tuhahtamaan. Luulisi nyt Jaarlin tiluksilla työskentelevän erottavan rytkyt ”fiineistä vaatteista”, tai kenties jatkuva siivoaminen oli sekoittanut haltian pään. Kyllä Rorikh ainakin sekoaisi, mikäli joutuisi siivoamaan päivästä ja vuodesta toiseen. Huh. Onneksi Valandil oli kuitenkin parhaimman pyhäpaidan sijasta päättänyt napata sen reikäisen puseron, joten Routamieli nyökkäisi hyväksyvästi.
”Miten vain. Töihin, mars! Hop hop”, mies sivuutti paitajutun varsin välinpitämättömästi, hoputtaen kärsimättömänä haltiaa ulos ahjolle ennenkuin muisti erään asian.
”Nappaa takki niskaasi, et todellakaan saa jäätyä – jollet halua lämmetä sulatusuunissa raudan kanssa”, Rorikh huomautti ”naulassa” nakottavaa turkistakkiaan viitaten.

Saatuaan Valandilin viimein ulos törpästä, alkoi Routamieli heti ensitöikseen sytyttää ahjoon kunnon tulta. Ruokkiessaan liekkejä yhä vain enemmän ja enemmän, selitti mies kuumuuden tärkeydestä vähän kuin lämpimikseen olisi puhunut. Sopivankokoisen tulen roihutessa Rorikh käännähti haltiaa kohden, tyrkäten isot hanskat tämän haltuun.
”Ne ovat isot, mutta kelpaavat kyllä. Tarvitset otteeseesi pitoa kyetäksesi pitelemään pihdeistä tarpeeksi lujasti kiinni – minä en lyö kevyesti”, Routamieli varoitti viimeisiä sanojaan painottaen, luoden bosmeriin hyvin vaativan katseen. Valandilin rooli oli tärkeä, eikä heikon otteen tuomalle lipsumiselle tai kuumana hehkuvan rautaharkon ympäriinsä tempoilulle ollut varaa.

Mies vetäisi esiliinansa taskusta esille kookkaat pihdit, tarttuen niillä tukevasti kiinni rautaharkkoon jonka sysäsi keskelle liekkejä kuumenemaan. Hän saattoi vielä tässä vaiheessa käyttää tervettä kättään, muttei vasarointi sekä tukevan otteen pitäminen pihdeistä onnistunut murtuneen peukalon kanssa. Rorikh käänteli harkkoa tulen ytimessä, kunnes se hehkui punaoranssina ja nord siirsi sen alasimelle.
”Tartu kiinni”, Routamieli käski, sysäten pihtien pitelemisen Valandilin vastuulle samalla kun nappasi vasaransa esiin. Muutama jykevä isku punahehkuvaan raudankappaleeseen sai kipinät lentämään ympäriinsä, ja koska Rorikh ei luottanut täysin haltian kykeneväisyyteen kiinnipitelemisen suhteen, tarttui hän nelisormisella otteellaan bosmerin kädestä antaakseen puristukselle lisävoimaa painamalla Valandilin kättä pihtejä vasten.
”Käännä”, mies käski jälleen, ja konkreettisesti kädestä pitäen auttoi harkon kääntämisessä moukaroidakseen sitä toiseltakin puolelta. Routamielen ilme oli vakava, kuten aina, mutta hänestä huokui selkeää intohimoa työtään kohtaan. Hänen kokemansa into oli lähes käsinkosketeltavissa.

Valandil nyökkäsi käskylle ja nakkasi takin niskaansa ennen ulos astumista. Kaikesta lämpöisyydestään huolimatta takki oli edelleen liian suuri pienelle haltialle, eikä suippokorvainen voinut kuin tuntea pientä häpeää astuessaan pääkadun edustalle - ihmiset olivat selvästi päättäneet herätä aamutoimiinsa ja kulkivat nyt pitkin teitä asioidensa perässä. Liikaa ihmisiä, liikaa silmäpareja. Valandil veti syvään henkeä, tuntien kuinka kiprakka pakkasilma pisteli keuhkoissa. Uloshengittäessään hän katseli hengityshuurun muodostamaa höyrypilveä, mikä pian haihtui itsestään ilmaan. Ikinä bosmer ei ollut saanut vastausta moiseen ilmiöön, se oli niin mielenkiintoista ja erikoista trooppisessa ympäristössä eläneelle. Edes sata vuotta kylmässä ilmastossa ei ole saanut tätä arpinaamaista ymmärtämään kaikkea kylmyyden tuomia erikoisuuksia.

Valandil seurasi sepän perässä ahjolle, ja kiltisti seistä napotti tuon sytyttäessä ahjoa. Hienoa, ainakin saataisiin jonkinlaista lisälämmikettä. Hetken päästä tuli hehkui lämpimänä liekkimerenä ahjossa, mikä taisikin meinata töiden aloittamista. Routamieli sysäsi hansikasparin haltialle pienen selityksen ohella, mistä suurin osa meni ohi suurten korvien kun bosmer päätti pistää hanskat käsiinsä. Isot. Aivan liian isot. Valandil heilutteli sormiaan, taivutteli ja tökki hansikaiden päitä todeten niiden olevan täysin väärää kokoluokkaa hänen lyhyille ja kapeille sormille. Mutta kuten takin sekä paidan suhteen, päätti haltia vain niellä ylpeytensä, vaikka nyt tunsikin itsensä mitättömäksi lapseksi lainakamppeissaan. Kunhan yksikään tuttu ei päättäisi kävellä ohi, olisi kaikki kohtalaisen hyvin. Etenkään palvelijatoverit saisivat pysyä kaukana näköpiiristä, hän ei halunnut huhujen työpaikanvaihdosta leviävän ennen kuin Valandil itsekin tiesi mitä halusi elämältään. Ja ne naakat kyllä osasivat juoruta Purgatorium-muorin ja Roswell-emännänkin puolesta, vaikka kyseiset naiset olivatkin yksiä pahimpia kälättäjistä sekä salaisuuksien levittäjistä.

Arpikasvoinen vartoi vielä tovin, kunnes Routamieli viimein aloitti sen mitä haltia oli koko ajan pelännyt; työnteko. Bosmer otti varsin vastahakoisesti pihdeistä kiinni ja teki kuten käskettiin, mutta hän ei millään osannut odottaa väkivahvaa iskua. Silmänsä automaattisesti sulkien Valandil inahti kovalle raudanpaukahdukselle, hän ei todellakaan pitänyt tästä. Varmasti ennen iltaa hän olisi sokean lisäksi kuurokin, ellei sitten epäonni pääättäisi tehdä pienen visiitin kesken kaiken. Ken tietää, josko seppä päättäisi iskeä rautaa niin lujaa, että haltia lentäisi ahjon lämpimään syleilyyn.

Valandil säpsähti silminnähden nordin tartttuessa hänen kädestään kiinni, ja pieni pakokauhu kohosi sisällä samalla tavalla, kuin silloin tuvan lattialla maatessa. Hän olisi varmaan kyseenalaistanut Routamielen eleitä, mutta muisti yhtäkkiä erään pienen seikan: he työskentelivät. Kosketuksessa ei siis ollut mitään pahaa niin kauan, kun pohjolaismies teki omaa työtään ja päätti vain hieman avustaa noviisia.
Routamieli käänteli ja puristi haltian kättä oman tahtonsa mukaan, eikä Valandil kohta enää ollut varma kumpi tässä oikein puristi pihtejä. Hän ei kestänyt katsoa toista silmiin, muttei myöskään halunnut katsoa kadullekaan päin. Nyt jos milloin olisi väärä aika tavata tuttuja.

"Voi Stendarr", Valandil mutisi hiljaa.

Routamieli olisi hyvinkin voinut sillä hetkellä hyräillä jotain iloista laulua, tai vetää kunnon balladia takomalleen rautaharkolle mikäli olisi ollut vähääkään vähemmän vakavamielinen. Tuntui toden totta hyvältä päästä takaisin töiden pariin, eikä edes Valandilin pakollinen läsnäolo ja auttaminen ärsyttänyt yhtään niin paljon kuin Rorikh oli aluksi kuvitellut. Toisaalta haltian työtehtävä oli niin helppo sekä yksinkertainen, ettei siinä oikein millään ilveellä voinut epäonnistua – jollei bosmer sitten jostakin tuntemattomasta syystä päättänyt yhtäkkiä päästää irti, tai tempaista harkkoa satunnaiseen ilmansuuntaan. Mutta juuri sitä varten nordin käsi oli varmistamassa, ettei moisia tapahtuisi – vahingossa tai tahallisesti.

Rautarovion ohitse kulkevat kyläläiset saivat kyllä ihmettelemistä sille päivälle nähdessään herra ihmisvihaajalla apulaisen. Se toden totta oli harvinainen näky ja luultavasti ainoaa laatuaan, joten ei mikään ihmekään että jotkut pahimmat juoruilijaeukot päättivät pysähtyä hetkeksi ihmettelemään asiaa kuuluvaan ääneen. Ne sanat ja ihmettelyt ja ohikulkevien katseet jäivät kuitenkin Rorikhilta tyystin huomiotta, sillä keskittyminen oli suunnattu sata ja yksi prosenttisesti takomiseen. Ei olisi ollut ihme eikä mikään, mikäli mies olisi unohtanut jopa Valandilin läsnäolon.

Toisaalta haltian säpsähtelyt, inahtelut ja mutinat pitivät bosmerin vähän turhankin selvästi Routamielen tietoisuudessa, väikkä mies yrittikin kovasti olla välittämättä. Ei hän silti voinut olla välillä vilkaisematta Valandilia vain tarkistaakseen, kuinka pikkuinen bosmer oikein pärjäsi. Ihan hyvin ilmeisesti, mitä nyt vähän nurisi Stendarria. Rorikh vilkaisi samalla myös tien suuntaan, saaden erään rouvan kiinni itse teosta tuijottamisen suhteen. Yksi jäätävä katse sai muorin kuitenkin jatkamaan matkaansa, vaikka olkansa yli vähän väliä vilkuilikin. Luoja sentään, ei Rautaroviolla nyt mikään friikkisirkus sentään ollut menossa! Itsekseen murahtaen Rorikh päätti lisätä työtahtia ja samalla myös lyödä astetta lujemmin, niin että kipunat vain pärskyivät.

Se oli haltiaparalle aikamoista höykytystä: käännä, käytä ahjossa, nakkaa harkko veteen, ota pois, käytä ahjossa, käännä, pidä kiinni lujempaa... Routamieli oli kuitenkin aivan liialti keskittynyt hoitamaan oman osuutensa, ettei tullut edes ajatelleeksi että Valandil saattaisi uupua tai olla tuon tuosta ulapalla, olihan kuitenkin kyseessä bosmerin ensimmäinen kerta sepäntöiden parissa. Se seikka ei tainnut edes vilahtaa Rorikhin mielessä, vaikka hänen olisikin kuulunut olla asiasta tietoinen. Ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun nord uppoutui täysin omiin maailmoihinsa työskennellessään.

Rorikhin ohjastaessa harkon ahjosta takaisin alasimen päälle, oli rautapala jo saanut ohuempaa sekä pitkulaisempaa muotoa. Mies oli tyystin kadottanut ajantajunsa eikä ollut laisinkaan varma, olivatko se seisseet siinä vartin vai useamman tunnin. Routamieli pyöräytti vasaraa kädessään estääkseen sormiaan puutumasta, jysäyttäen oikein napakan iskun hehkuvaan rautaan. Kipunat räiskyivät kasvoille asti, mutta siihen tottunut Rorikh vain siristi hieman silmiään ja antoi kipinöiden poltella kasvojaan asiasta sen enempää välittämättä. Seuraava isku sai raudasta irtoamaan pienen, mutta polttavan kuuman sirun – ja katsomattakin mies tiesi samantien minne hehkuva raudanpalanen lensi. Vieressä seisovan bosmerin älähdys vain vahvisti asian, muttei Rorikh kuitenkaan antanut haltian päästää otettaan pihdeistä siitä huolimatta, että tämä oli juuri saanut hehkuvankuuman raudansirun poskelleen. Aikailematta mutta kuitenkin päänsä kylmänä pitäen Routamieli laski nopeasti vasaransa alasinta vasten, nappasi haltiaa leukapielistä ja käänsi tämän kasvot itseensä päin. Rorikh kurtisti kulmiaan ja pyyhki peukalollaan Valandilin poskea, johon oli jäänyt nokinen jälki. Iho oli ehtinyt saada kevyesti vauriota, mutta tuskin siihen arpea tulisi.

”Älä väitä, että meidän pitää iskeä kypäräkin päähäsi”, Rorikh huokaisi varsin turhautuneena, käännellen varmoin ottein haltian päätä kuin vielä varmistaakseen, ettei mitään vakavampaa ollut sattunut. Kevyesti hän vielä hankasi peukaloaan Valandilin poskella, mutisten itsekseen jotain vanhasta sankosta jonka läimäistä haltian kasvojen suojaksi. Arpiahan bosmerilla jo olikin joten mitäpä yksi tai pari enää haittaisi, mutta tuskimpa Valandil kykenisi aloillaan pysyttelemään mikäli samanlaisia raudankappaleita lentelisi lisää.

Työskentelytahti oli aivan hirveä, sen Valandil oppi tänään kantapään kautta. Hän ei olisi millään pysynyt mukana sepän liikkeissä, jollei tuo suorastaan olisi pakottanut toisella kädellään. Haltia yritti aina kipittää ja liikuttaa kättään kuten Routamieli ohjasi, mutta väistämättähän se kävi kunnon päälle - ja kuten tavallista, ei pientä humanoidia oltu tarkoitettu raskaaseen työhön. Vaadittaisiin ihme, että suippokorvainen jaksaisi tämän suorituksen jälkeen vielä siistiä Rautarovionkin sekä käydä tienaamassa itselleen paidan jos toisenkin.

Valandil ei tiennyt oliko hänellä kylmä vai kuuma, sillä kun paikallaan seisoi sepän takoessa rautaa ehti pakkanen pureutua, mutta hehkuvan kuuma ahjo pisti lämmön kiertämään oikein urakalla. Samoin myös suunnasta toiseen liikehdintä aiheutti kunnon lämpöaaltoja piskuisen haltian kehossa. Vaan nämäpä eivät ainoaksi lämmönlähteiksi jääneet, kun Routamieli päätti jysäyttää vasaransa oikein kunnolla hehkuvaa rautaa vasten. Siitä irtoava pieni, mutta erittäin kuuma sirpale iskeytyi suoraan tatuoidun bosmerin kasvoille. Ensimmäinen reaktio oli älähtää ja sähähtää kivusta sekä yllätyksestä samalla, kun keho yritti vetäytyä kauemmaksi alasimesta. Routamielen pitävä ote ei kuitenkaan antanut sijaa perääntymiselle, joten suippokorvainen joutui vain kiroamaan itsekseen silmät kosteina.
Uudemman kerran mies älähti, kun seppä päätti tarttua leuasta kiinni ja tutkailla aikaansaannostaan. Suuret, ruskeapohjaiset pihkasilmät tuijottivat vesittyneinä toista hämmentyneisyysttä huokuen. Valandil ei aikonut antaa kyynelten valua nordin edessä, tietäen tasan tarkkaan saavansa vain moitteita siitä. Vaan silmien kostumista oli täysin mahdoton estää, sulkeminenkin vain pistäis pisarat liikkumaan poskia vasten. Siispä haltia vain tuijotti. Hän ei voinut olla ynähtämättä kivusta nordin sivellessä peukalollaan kipukohtaa, muttei päässyt karkuunkaan. Valandil oli nyt sekä kädestä että kasvoista vangittu sepän otteilla, joista molemmat tuntuivat niin väärältä ajankohtaan nähden. Selvästi tilannetta tuijottamaan jääneet ihmiset odottivat jotain tapahtuvan, mitä tahansa, ja nuo odottivat innokkaasti saadakseen uudet juorut liikkeelle ruton lailla. Haltia pystyi näkemään, miltein tuntemaankin, nuorempien ihmisten huvittuneisuuden ja vanhusten paheksuvat katseet.

"En tarvitse kypärää, kestän kyllä ilmankin..." Valandil yritti näyttää olevansa kovastakin puusta veistetty, mutta silmissä aaltoileva kyyneleet antoivat kyllä aivan toisenlaisen kuvan. Ainakin hän edes yritti pitää tunteensa hallinnassa, vaikka pakkasen kylmettämä iho olikin herkkä - etenkin, kun vastaan tulee kuumia rautasirpaleita.
Aina kun seppä hieraisi sormellaan poskea vasten, rukoili haltia mielessään Jumalia. Aivan sama miten hän tilannetta katsoi, oli se jollain tavalla syntistä. Samaa mieltä taisivat pari ohikulkevaa mummoakin olla, nuo kun nyrpistivät nokkaansa ja kälättivät varsin kuuluvaan ääneen häväistyksistä ja sen semmoisista.

"Umh, voitaisiinko... voitaisiinko jatkaa töitä? En kuole, lupaan", bosmer sai viimein sanotuksi. Hän ei edes viitsinyt aloittaa valittamista, kuinka pihtejä piteleviä sormia särki. Hän ei edes muistanut milloin viimeksi oli saanut venytellä raajojaan, ja suuret hanskat tuottivat liikaa lämpöä. Itse asiassa suippokorvainen tuntisi olonsa varmasti paljon paremmaksi ilman takkia ja hanskoja, mutta mitenpä saat ne pois kun toinen pitää tiukasti kiinni.
"Kuuma", Valandil vaikeroi. Hän sai keploteltua pois takista vapaan käden avulla ja sepän irrottaessa hetkeksi otteensa, lähtivät niin viimeinen hihakin kuin hanskatkin pois päältä. Haltia heitti kamppeet kauemmaksi, jottei kumpikaan kompuroisi niihin. Kylmä tuulahdus tuntui jumalaiselta hikoilevaa ihoa vasten ja Valandil tunsi olonsa huomattavasti paremmaksi. Hän kuivasi silmänsä käsivarrellaan hieroen, palautuen sitten pitämään pihdeistä kiinni kuten tehtävänkuvaan kuuluikin. Pikaisen katseen luotuaan Routamielen suuntaan, hän jäi odottamaan josko tuo päättäisi jatkaa töitään tuttuun tapaan.

Rorikh ei vaikuttanut olevan erityisen vakuuttunut Valandilin kyvystä pärjätä ilman kypärääkin, vaikka bosmer niin kovasti yrittikin väittää. Nuo suuret haltiansilmätkin olivat kyyneleistä täyttyneet ja uhkasivat tulvia yli – Rorikh huomasi vasta nyt Valandilin silmien erikoisen värityksen – mutta mikäli bosmer päätti pärjätä ilman kokovartalohaarniskaa, niin mikäpä nord oli muuta vastaan väittämään. Jospa pienempi mies osaisi huolehtia itse itsestään, ja sitä Routamieli kyllä toden totta toivoi. Ei hän alkaisi lapsenlikaksi aikuiselle miehelle, oli tuo sitten kuinka lyhyt tai hentoluinen tai epäonninen hyvänsä. Joku roti täytyi kuitenkin olla.

Rorikh tarkasteli haltian poskella olevaa jälkeä vielä hetken aikaa, todeten ettei siihen tainnut tarvita painaa mitään kylmääkään. Mies nyökkäsi vaiteliaasti Valandilin kehotukselle jatkaa töitä, päästäen irti sekä tämän kasvoista että kädestä jotta haltia saisi heitettyä ylimääräisen vaatekerroksen sivuun. Routamieli lykkäsi jo hieman muotoa saaneen rautaharkon ahjon kuumuuteen, pyöritellen rautaa rauhallisin elein roihuavan tulen seassa lähellä hehkuvankuumia hiiliä, jotta metalli varmasti kuumenisi tasaisesti jokaiselta sivultaan. Raudankappaleen hohkaessa jälleen punertavanoranssina laski nord miekanalun alasimelle ja luovutti pihdit haltialle, napatakseen itse vasaran käteensä. Tällä kertaa Rorikh ei tarrannut neljällä sormellaan kiinni Valandilin kädestä, vaan jatkoi samantien vasaroimista – mitä nyt välillä avitti raudan kääntämisessä niinkuin se olisi ollut joku haasteellisempikin työtehtävä.

Työt jatkuivat samaan tapaan, pikkuhiljaa miekkaa muistuttava raudankappale hypellen ahjosta alasimen kautta vesiastiaan ja taas ahjoon. Tällä kertaa Rorikh kuitenkin otti askeleen verran rauhallisemmin, vaikkei muutosta tainnutkaan sen suuremmin näkyä tai tuntua. Mitä nyt nord itse oli vähän turhautunut, kun ei voinut painaa täysillä kuten normaalisti. Kaipa siihen vain oli totuttava, kun tilanne kuitenkin oli mikä oli. Routamielen oli joka tapauksessa jokseenkin vaikeaa tottua apuun, ja erityisesti tuo pieni välikohtaus kaikessa mitättömyydessäänkin sai latistettua miehen intoa. Niimpä hän vain pysyi vaiti ja lakkasi lopulta kokonaan neuvomasta pääteltyään Valandilin jo oppineen työskentelyn kaavan. Samalla hän sai myös aikaa läpikäydä tapahtumaa uudestaan, tajuten vasta hyvin jälkijunassa käyttäytyneensä varsin.. oudosti. Noin niinkun lievästi sanottuna. Miksi hän oli edes välittänyt haltian kasvojen kohtalosta? Nyt kun Rorikh asiaa tarkemmin mietti, hän tunsi että olisi ollut paljon luonnollisempaa hänen luonteensa kannalta vain ärähtää jotain asiatonta ja jatkaa töitä. Mutta ei, jäätäkin kylmempänä tunnettu mies oli oikein omatoimisesti päättänyt hieraista peukalollaan haltian poskea. Miksi pirussa hän oli niinkin mennyt tekemään? Routamieli oli vähällä iskeä vasaransa raudankappaleen sijasta alasimeen. Miestä ärsytti, jatkuva seura ei selvästikään ollut terveellistä. Rorikh murahti itsekseen, kurtisti kulmiaan ja vaipui äänettömään jurouteen.

Tunnit kuluivat mutta samalla myös miekka alkoi hyvää vauhtia muotoutua. Rorikh iski vielä muutaman napakan iskun vasten säilää ennenkuin laski viimein vasaransa, nappasi pihdit haltian otteesta ja laski miekan vesiastiaan. Raudan jäähtyessä ja kovettuessa Routamieli nosti miekan lähempää tarkastelua varten. Se oli teroitusta, kahvaa ja viimeistelyä vailla valmis, ja ne työvaiheet Rorikh kykeni kyllä tekemään murtuneella peukalollakin.
”Voit palata jatkamaan omia töitäsi”, Rorikh totesi kuin ohimennen samalla kun siirtyi hiomakiven luokse. Aikataulutus tosiaan meni aika tiukoille, mutta mies oli kuitenkin varma kykenevänsä viimeistelemään miekan. Asiakaskin oli uhannut tulevansa hakemaan tilauksensa vasta illalla omien töidensä ja menojensa jälkeen.

Valandil oli erittäin tyytyväinen siihen, ettei seppä päättänyt enää ottaa kiinni hänen kädestään - nyt kun hanskojakaaan ei ollut suojana. Suora kosketus olisi ollut pelottavaa ja ennenkuulumatonta hänen kaltaiselle siveyden sipulille, toisia miehiä sai vain kätellä. Siinä se. Haltia ei edes osallistunut miesten välisiin mittelöihin, toisin sanoen painimiseen keskellä pirtin lattiaa kännin siivittämänä. Moisen ajattelu sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin, hui että.

Työnteko jatkui normaaliin tapaan, mutta nyt bosmer peräti tiesi mitä piti tehdä. Häntä ei turhaan kehuttu nopeaksi oppijaksi, ja kerrankin raukka pääsi osoittamaan kykynsä jollekulle. Vaikka alku olikin ollut haastava ja poskeen singonnut kuuma metallisirpale hidasti työprosessia, uskoi Valandil kaiken järjestyvän. Ainakaan hän ei ollut kaatanut, rikkonut tai hukannut mitään, eikä Routamieli ilmaissut haltian tehneen suuria virheitä. Vaan mitenpä tämä olisikaan voinut tehdä mitään väärää, toinen kun ihan kädestäpitäen ohjasi jokaista liikettä. Aivan kuin isä olisi opettanut poikaansa käyttämään jousipyssyä ensimmäistä kertaa. Siltä arpinaamaisesta oli kyllä tuntunutkin, eikä se kovin mukavaa ollut. Hän muisti oikein eläväisesti kuinka Theirir-isäukko oli päättänyt opettaa poikansa metsästämään riistaa pienen tikarin ja jousen avulla. Koko pitkän päivän haltialapsi oli itkenyt ja nurissut, kuinka ei haluaisi ampua yhtäkään töpöhäntää tai sarvipäätä. Illalla lopulta tämä pieni suippokorva oli saanut erittäin suuren saaliin sieniä sekä marjoja, eikä lihaisaa saalista näkynyt missään. Perhe oli napauttanut aika pahasti asiasta, mutta lopulta jokainen tuli siihen tulokseen että herkkä poikanen saisi elää sillä mitä itse suuhun halusi panna - eikä itsepyytämä liha selvästikään kuulunut listalle. Kukaan ei tosin pitänyt nuorukaisen tavasta roudata mitä omituisimpia eläimiä kotikylään, eikä tämä vitsaus loppunut ennen aikuiseksi varttuneen haltian lähtiessä maailmalle.
Valandil uupui loppuvaiheessa niin paljon, että seppä olisi varmasti pärjännyt pelkän murtuneen peukalonsa turvin paremmin, mutta kuin ihmeen kaupalla hän sai vedettyä suorituksen loppuun. Viimeinkin, hetken vapaus! Suuret silmät tutkailivat miekan keskeneräistä muotoa, ihastellen yhteistyön aikaansaamaa lopputulosta. Ehkei tuo ollut niin kaunis selvästi kriittiselle nordille, mutta nokihiuksisen miehen silmiin tuo näytti upealta. Hän ei malttaisi odotta näkevänsä lopullista tuotosta, mutta valitettavasti asiakas ehtisi varmasti hakea sen ennen kuin haltia ehtisi omilta touhuiltaan. Routamielen lupa poistua toisiin töihin sai vain nyökkäyksen vastaukseksi. Valandil nappasi takin ja hansikkaat lumesta, puisteli ne ja kiikutti sisälle. Kirvesnarikkaan turkiksen heivattuaan hän säntäsi ulos ja otti kylmän ilman kerrankin avosylin vastaan. Sepäntyö oli selvästi raskasta sekä hikistä puuhaa, eikä kuumuutta tuntunut hellittävän mikään muu kuin pakkanen. Haltian kosteaksi hikoiltu paita huurtui alta aikayksikön ja hän kykeni tuntemaan, kuinka sekä ripset että hiuslatvat muuttuivat valkeiksi kuin lumi. Tämä kaikki kieli siitä, että nyt olisi sisäisestä lämmöstä huolimatta juostava pian kaupan sisätilaan.

Belathor ihmetteli jälleen kerran pienen haltian ehdotusta työnteosta kullalla maksamisen sijaan, mutta otti ilomielin apupojan vastaan parin paidan hinnalla. Jälleen monta tuntia kului eriluontoisten työtehtävien parissa, mutta viimein Valandil oli valmis noutamaan palkkionsa. Breton lupasi pienelle miehelle vähän ylimääräistä ripeästä toiminnasta, joten mielelläänhän haltia valitsi suuren hunajapurnukan. Ehkäpä tuosta kultaisesta luonnonnektarista pystyisi tekemään jotain hyvää, hunajatankoja esimerkiksi! Ja mitä niihin paitoihin tuli... Valandil ei ollut iloinen. Kauppias ei omistanut kuin suuria miestenpaitoja tai naisten normaalikokoisia hynttyitä. Valinta oli vaikea, mutta hän oli jo kyllästynyt käärimään hihoja joka välissä - eikä lapsenkokoiselta tuntuminen paljoa houkuttanut. Siispä hampaita kiristellen bosmer nappasi mukaansa kaksi naisten paitaa, joista toisessa oli jokin typerä korsettiviritelmä. Tuon hän purkaisi pois vaikka voimakeinoin kunhan vain saisi sen pois mahdollisimman pian. Belathor vilkutti naureskellen haltiatuttavansa poistuessa paikalta ovet paukkuen. Valandil ei pitänyt tästä, mutta ainakin hänellä oli nyt jotain muutakin kuin ylisuuria lainapaitoja ja yksi nahkaliivi.

Rautaroviota kohti suunnistaessa vastaan tuli pari tuttua vartijaa, joista molempi yritti päästä juttusille haltian kanssa. Nuo taisivat pitää kaikkia suippokorvia samannäköisinä, eivätkä olleet sataprosenttisen varmoja oliko tämä kyseinen bosmer juuri se vankikarkuri. Eikä Valandil aikonut jäädä antamaan vihjeitä, vaan hunajapurkki sekä kaksi paitaa sylissään hän juosta hilputti niin kovaa kuin pääsi - hyökäten seppäliikkeen ovista sisään. Vasta oven kiinnipaiskattuaan hän pystyi hengähtämään kunnolla, laskien paitansa vierekkäin tiskille. Myöhemmin olisi aikaa tutkailla niitä vielä tarkemmin, mutta nyt hunaja saisi täyttää tehtävänsä.

Puolisen tuntia myöhemmin Valandil oli luovuttanut hunajatankojen suhteen, sillä ne vain tuntuivat sotkevan kaiken. Sen sijaan hän oli pyöräyttänyt hyvältä tuoksuvan hunajapiirakan, mikä odotteli pöydällä sisustan jäähtymistä. Hunajastakin oli jäänyt mukava määrä jäljelle, joten purnukka oli nyt sijoitettu parin tynnyrin päälle takan läheisyyteen - lämpimänä se olisi juoksevampaa ja maukkaampaa, jos makeanhimo yllättäisi.

Lopenuupunut haltia veti korkeamman jakkaran tiskin luo ja hyppäsi istumaan jakkaralle, tarkoituksena olisi ruveta parsimaan korsettia irti naistenpaidasta. Se taitaisi jäädä kuitenkin toiseen iltaan, sillä Valandil erehtyi nojaamaan tiskiä vasten pää käsiensä päällä. Tuo jos mikä tuntui mukavan rennolta asennolta pitkän päivän päätteeksi, eikä menisi kauankaan ennen kuin haltia nukahtaisi siihen paikkaan.

Miekka hioutui oikein nätisti sekä onnistuneesti, eikä mennyt kovinkaan montaa tovia kun osaavissa käsissä miekka sai itselleen heijastavapintaisen terän. Routamieli sipaisi sormellaan terää varmistaakseen sen leikkaustehon, nyökäten tyytyväisesti itsekseen aiheuttaessaan sormeensa pienen viiltohaavan kevyestä terän kosketuksesta. Teroituksen lisäksi hän hioi myös miekan kyljistä rosoisuuden pois, jolloin koko raudankappale sai tyystin uuden ilmeen. Nyt se jopa näyttikin miekalta – kunhan vain kahva saataisiin tehtyä niin koko koreus olisi valmis.

Rorikh työskenteli huomattavasti joutuisammin päästyään takaisin tavanomaiseen sooloiluunsa, vaikka murtunut peukalo tuntuikin välillä tulevan tielle tai rajoittavan tekemisiä. Nord yritti kuitenkin olla häiriintymättä asiasta, vaikka pyrkikin varomaan sormensa liiallista rasitusta tai ylimääräistä runnomista. Jos sitä nyt kerran alettiin parannuttamaan, niin sen käyttöä olisi sitten parempi välttää tai koko sormi saattaisi yhdessä hetkessä tipahtaa hankeen silkasta liikarasituksesta. Eikä jomottava tai pistävä kipu ollut työnteon kannalta laisinkaan suotuisaa, joten siltäkin kannalta oli parempi antaa sormen parantua rauhassa. Vaikka kieltämättä välillä tekikin mieli vääntää peukaloa normaaliin tapaan työskentelyn helpottamiseksi. Harmi etteivät sormet kasvaneet takaisin jos ne katkaistaisiin.

Aurinko oli jo hyvää vauhtia painumassa horisontin taakse, kun Rorikh suoritti viimeisiä silauksia miekalle ja kaiversi siihen omaksi puumerkikseen muodostuneen pienen symbolin. Hän katseli arvioivasti sekä kriittisesti työnsä tulosta, käännellen miekkaa ja kokeillen sitä käsissään muutaman testiheilautuksen kanssa. Vielä viimeistä kertaa hän varmisti myös miekan tasapainoisuuden ja muita pieniä mutta tärkeitä yksityiskohtia, ennenkuin saattoi antaa kasvojensa tuiman ilmeen hälventyä tyytyväisyyden merkiksi. Siitä tuli loistava miekka – pakkohan se oli sillä pelkkä hyvä ei riittänyt, siinä tapauksessa koko romu olisi lentänyt takaisin ahjoon. Routamieli oli nostanut riman hyvin korkealle laadun suhteen, ollen jopa jokseenkin yllättynyt että onnistui tässäkin työssä vaikka olikin joutunut turvautumaan apuun. Kenties ihmeiden aika ei sittenkään ollut ohi.

Asiakkaallakaan ei kauaa nokka tuhissut maksamisen ja uuden miekkansa haltuunoton osalta, mutta toisaalta se saattoi johtua siitäkin ettei Rorikh turhia jäänyt rupattelemaan. Häntä aina harmitti luopua tekemästään miekasta, mutta toisaalta mies tunsi olonsa helpottuneeksi saatuaan jälleen yhden onnistuneen työn saatettua päätökseensä. Routamieli keräili työkalujaan talteen ja sohi ahjon hiillosta levitellen edelleen kuumia kekäleitä kauemmas toisistaan, jotta ne jäähtyisivät ja sammuisivat nopeammin.
Se työpäivä oli pulkassa, ja nord tunsi olonsa varsin virkeäksi vaikka olikin työskennellyt tuntikausia putkeen vailla minkäänlaisia taukoja. Se oli kuitenkin tahti johon hän oli tottunut, joten mitenkään normaalista poikkeavaa se ei kuitenkaan ollut.

Astellessaan sisälle tupaan oli Rorikhilla ensimmäisenä vastassa suorastaan huumaava hunajapiirakan tuoksu. Ei mies ollut koskaan ollut erityisen perso makealle, mutta siinä tilanteessa hänenkin oli pakko myöntää piirakan tuoksuvan uskomattoman hyvälle. Nakatessaan työkalunsa sekä esiliinansa niille kuuluvaan paikkaan – eli täysin Valandilin luoman järjestyksen vastaisesti – sai Routamieli hunajaisesta jälkiruoasta tuuman joka sai hänet suuntaamaan kellarissa sijaitsevalle ruokavarastolle. Sieltä hän nappasi mukaansa puulaatikollisen alkoholipitoisia pulloja, joiden sisällöstä ei tottapuhuen ollut tyystin varma. Eräs liukaskielinen khajiit oli onnistunut myymään nuo pullot varsin edulliseen hintaan, ja vasta Rautarovion ovella Rorikh taisi itsekin tajuta ostaneensa ne. Perhana kuinka ne ihmiskissat oikein osasivatkaan myyntihommat, ne onnistuisivat varmaan myymään saappaassa olevan reijänkin. Ensimmäisenä ajatuksena nordilla oli ollut heivata pullot mäkeen koska ei laisinkaan tiennyt mitä oli mennyt ostamaan, mutta nythän siitä oli hyvä ottaa selvää. Hän voisi juottaa tuota mysteerijuomaa Valandilille ja katsoa miten kävisi. Jos haltia alkaisi hallusinoida ja juosta seinillä, olisi ehkä ihan aiheellista päästä pulloista eroon. Niihin kissankorvaisiin skoomakauppiaisiin kun ei koskaan ollut luottaminen.

Bosmer jo nuokkui tiskin ääressä ja Rorikh jo harkitsi pitikö haltialle antaa toinenkin lumikäsittely. Astellessaan tiskin luokse ja huomatessaan Valandilin työskentelevän naisten paidan kanssa, kohotti Routamieli toista kulmaansa eikä voinut olla tuntematta huvittuneisuutta. Mitähän ihmettä bosmer naisten nutulla mahtoi tehdä? Ei noin solakka malli kyllä tämän vaimollekaan mahtunut...
”Päätitkö vaihtaa enemmän kroppaasi imartelevaan tyyliin, vai joko ehdit iskeä silmäsi johonkin lyyliin ostosreissusi aikana?” Rorikh tokaisi sarkastisesti omaan vitsailevaan tyyliinsä, jysäyttäen kantamansa laatikon tiskille niin että pullot kalahtelivat. Mies nappasi yhden pullon, tutkaili sen etikettiä hetken ennenkuin tuputti juomaa haltialle varsin vaativan oloisesti.
”Juo. Ei se pahaa tee.. Tietääkseni”, Routamieli totesi ja virnisti kevyesti. Kohtahan siitäkin saataisiin selvää.

Valandil tuhahti toisen sarkastiselle huomautukselle tai vitsille - mistäpä tuosta ikinä tiesi - ja sysäsi paidat kauemmaksi itsestään. Nyt ei ainakaan tehnyt mieli ratkoa ja muunnella toista naisten paitaa, perhana vie.
"Luojan kiitos en, nämä vain olivat ainoat koot jotka eivät näyttäneet mekoilta päälläni", mies huokaisi ja heitti neulan sivuummalle, siirtäen uteliaan katseensa tiskille jysäytettyyn laatikkoon. Mitä ihmettä Routamieli nyt oli keksinyt, pohti haltia pulloja tiirailessaan. Enemmän häntä ihmetytti vielä se, kuinka toinen oikein tunki yhtä pulloa pienemmälle ja lausui jokseenkin epävarmat sanat. Valandil kohotti kulmaansa pulloa sekä nordia tuijottaessa, mutta päätti kuitenkin ottaa vastaan tämä uudenlaisen nektarin. Pienesti epäröiden hän vei pullonsuun huulilleen heti korkkauksen jälkeen ja siemaisi yhden kulauksen verran. Alkoholi tuntui kyllä selvästi muiden ainesosien läpi, mutta jotain mystistä siinä silti oli. Bosmer ei osannut sanoa mitä muuta litkussa oli, seasta kuitenkin tunsi pienesti tulista sekä makeaa maustetta, sellaista mikä varmasti kutkutti makunystyröitä. Kaikesta omituisuudestaan huolimatta tuomio oli selvä: se oli pirun hyvää.

"Pidän tästä, mitä se on?" Valandil kysäisi kulautellessaan juomaa vielä enemmän kitusiinsa, tuntien koko ajan enemmän suurta tarvetta juoda lisää. Oli juoma mitä tahansa, se maistui hyvältä ja koukutti paremmin kuin skooma. Alkoholi tuli kyllä tarpeeseen, sillä koko pitkän viikon bosmer on kituuttanut ilman yhtäkään juomaa kun rahat eivät riittäneet mihinkään ja viikon ensimmäinen tuoppi kaatui lattialle sen nordnulikan toimesta. Haltia oli vieläkin katkera siitä, aivan kuten hän myös oli katkera Routamielelle; tuo ei ollut koskenutkaan puuroon, jonka väliaikainen kodinhengetär oli keittänyt. Mutta tuskinpa tuo edes oli huomannut padalla pulputtavaa aamiaista.

Pullo tyhjeni tasaisella tahdilla kunnes lopulta tuosta ei ollut kuin tiskinkoristeeksi. Lasipohja kolahti puista pintaa vasten valmiuden merkiksi ja bosmer hyrähti äkillisestä puistatuksesta. Mysteerijuomassa oli jokin jälkimaku, mikä sai koko kehon värähtämään vahvasti. Valandil oli korkkamassa uuden pullon korkkineitsyyttä, kun yhtäkkiä huomasi jonkun puuttuvan porukasta. Missä Wel?
Haltiansilmät tarkkailivat ympäristöä huonolla näöllään eikä siimahäntää näkynyt missään. Miestä huoletti, sillä koskaan ei tienyt mihin pieni hiiri saattoi ryhtyä - toivottavasti ei ainakaan perhelisäyksiin. Jyrsijöillä kun oli omituinen tapa lisääntyä hyvin lyhyessä ajassa.
"Wel? Tänne pirulainen", Valandil kutsui lemmikkiään rotukykyään hyödyntäen ja kohta jostain nurkan pikkukolosta piipersi pieni viiksikuonoinen myllertäjä. Vikisevä hiirulainen kipitti jakkaran jalkaa pitkin haltianisäntänsä syliin ja siitä olkapäälle, istua napottaen kuin suurikin maailmanvaltias.
"Ei saa kadota", bosmer nuhteli viedessään uuden juoman huulilleen. Hän oli juuri tainnut löytää lempijuomansa, jonka nimeä ei edes tiennyt.

Ihmejuoma kuitenkin tuntui nostattavan jo kehon lämpötilaa ja liki kaksi juomaa juotuaan Valandil tunsi keveän hiprakkatilan päässään, ei mitään suurta kuitenkaan. Tuo kuitenkin taisi vaikuttaa sen verran, että hän kuvitteli pystyvänsä ylläpitämään pientä keskustelua tavallisesti niin yrmyn sepän kanssa.
"Mikä on muuten nimesi? En muista koskaan kuulleeni kuin 'Routamielen' ", hyvin jälkijunassa tuleva kysymys oli kuitenkin vilpittömästi utelias.

Rorikh seuraili uteliaana sekä odottavaisena Valandilin huikatessa ensimmäisen ryyppynsä tuosta petohumanoidien ihmelitkusta, tarkastellen haltian kasvoja kuin olisi odottanut jotain tapahtuvan. Ei niistä lipevistä kissaihmisistä koskaan voinut sanoa varmaksi millaisia ainesosia ne juomiinsa tunkivat, joten Routamieli ei olisi lainkaan yllättynyt mikäli Valandil olisi yhtäkkiä kasvattanut itselleen parin pörröisiä kissankorvia tai jotain. Bosmer vaikutti makustelevan alkoholijuomaa josta saattoi päätellä sen sisältävän joitakin normaalista poikkeavia makuja, mutta mitään välittömiä outoja vaikutuksia litkulla ei vaikuttanut olevan. Ei siis kissankorvia tai laajenevia pupilleja, vihreäksi muuttuvaa ihoa tai puheen muuntautumista naukumiseksi. Ja ihan hyvä niin – Rorikh ei kaivannut elukkaa taloonsa, ihan pelkässä bosmerissakin oli jo tarpeeksi totuttelemista.

”Rehellisesti sanottuna en tiedä”, Routamieli myönsi haltian kysymykselle, ja nappasi yhden pullon omaan kouraansa. Hän pyöritteli pulloa käsissään, tutkaili kummallista etikettiä yrittäen löytää jotakin viittauksia juoman ainesosiin. Mitään ei kuitenkaan löytynyt ja jos löytyi, niin kaikki vähä teksti oli kirjoitetti Ta'agraksi josta Rorikhilla ei ollut minkäänlaista käsitystä. Olisi ollut huomattavasti yksinkertaisempaa, mikäli puhuttuja kieliä olisi ollut vain yksi.
”Muuan khajiit kaupusteli näitä, en itsekään ymmärrä kuinka hän siinä onnistui”, mies totesi ja kurtisti kevyesti kulmiaan. Noh, mikäli juoma ei aiheuttanut mitään sivuvaikutuksia niin sama se kai oli. Rorikh kohautti itsekseen olkiaan, korkkari pullon ja otti pienen huikan maistiaiseksi. Juoma selvästi omasi monia sellaisia makuja joita Routamieli ei osannut nimetä, se maistui oudolta muttei kuitenkaan pahalta. Juoma suorastaan houkutteli juojaansa ottamaan uuden huikan toisensa perään makujen selvittämiseksi, jota ei kuitenkaan koskaan tapahtunut.

Tyhjä pullo kalahti vasten tiskiä ja sai Rorikhin kohottamaan katseensa juomastaan, mies ei voinut olla tuntematta yllättyneisyyttä Valandilin vikkelästä juomatahdista. Nord pohti mahtoiko bosmer olla kovakin juominkimestari, kapakassahan tuo oli ollut kun kaksikko ensimmäisen kerran tapasi.
Ajatukset siirtyivät nopeasti alkoholitoleranssista bosmerin pieneen ystävään, joka vipelsi pitkin lattiaa isäntänsä olkapäälle napottamaan. Rorikh tuijotti paheksuvasti tuota nökönenäistä nappisilmää, hän olisi halunnut muistuttaa aiemmasta uhkauksestaan litistää rotta saappaanpohjallaan mikäli näkisi elukan juoksevan pitkin lattiaa, mutta pysyi kuitenkin vaiti ja maisteli uudelleen juomaansa.

Valandilin kysymys sai nordin kohottamaan kulmaansa kummastelevana. Harva hänen nimeään halusi tietää, kun miehelle oli jo keksitty oiva lempinimi kuvaamaan hänen jäistä persoonallisuuttaan. Siitä Ärjystä ei sitten puhuttaisi.
”Eikö Routamieli muka kelpaa? Sillähän kaikki minua kutsuvat, tuskin edes muistavat oikeaa nimeäni”, Rorikh tuhahti silmiään pyöräyttäen, ei sillä että häntä olisi se seikka kuitenkaan liiemmälti kiinnostanutkaan. Kutsukoot millä nimellä kutsuivat, ei se hänen elämäänsä rajoittanut. Mies ei tottapuhuen edes muistanut milloin viimeksi joku olisi kysynyt hänen nimeään – Routamieli tuntui vakiintuneen jokaisen suuhun. Nojaa, saattaisihan se toisaalta olla ihan mukavaakin, että tässäkin maailmassa edes yksi kutsuisi miestä hänen oikealla nimellään.
”Rorikh”, nord lopulta sanoi ja otti huikan juomastaan. Mysteerinen maku, todellakin. Rorikh taisi kuitenkin kallistua enemmän pohjalaissiman puoleen, vaikkei tämä khajiitien litku pahaa ollutkaan. Kenties hän vain tykkäsi enemmän siitä tutusta ja turvallisesta.

"Rorikh, eh?" Valandil mutusteli toisen nimeä mielessään, todeten että se kuulosti aivan yhtä pelottavalta ja kylmältä kuin Routamieli tai hupakon keksimä Ärjy -nimitys. Mutta se kuitenkin oli nimi jolla toista pystyi kutsumaan ilman ylistämisentunnetta, vaikka kestäisi kyllä hyvän tovin ennen kuin haltia uskaltaisi kutsua ketään muulla kuin sukunimellä. Tämä Rorikh oli niin kunnioitusta herättävä että varmasti suurimmat virkamiehetkin polvistuivat saatuaan jäätävän katseen kohdalleen. Jos tuo olisi maagi, osaisi nord varmasti singota jääpuikkoja katseellaan. Voi, olisipa mukavaa nähdä tilanne jossa Nazeem päätyisi kohteeksi - tai Heimskr! Nuo kun talloivat pientä bosmeria aina vain syvemmälle maanrakoon pelkän puheen voimalla.

"Ymmärrän kyllä, miksi ihmiset kutsuvat Routamieleksi, mutta mikset vain tuputa niille oikeaa nimeäsi? Itseä ainakin häiritsisi, jos kaikki kuttuisivat jollain luonnetta vastaavalla nimellä", bosmer pohti ääneen juomaansa siemailessa. Hän ei millään kestäisi, jos kaikki kutsuisivat hän jollain epäonnekkuuteen tai nöyryyteen liittyvällä nimityksellä, se olisi viimeinen tikki suippokorvan itseluottamuksessa. Kukapa haluaisi jutustella hänen kanssaan jos negatiiviset pääpiirteet tulivat jo nimessä julki.

Valandil rapsutteli olalla istuvan hiiren päätä ja myhäili itsekseen, hän tiesi tasan tarkkaan mitä viiksikuono etsi; hiuksia. Tuo selvästi halusi napostella suortuvia, jotka olivat nutturalle sidottuna. Haltia ei kuitenkaan aikonut antaa tuolle periksi, pitäen latvansa kaukana talttahampaan ahneesta suusta. Saisi tyytyä heiniin, mokoma.
"Wel, hakisitko langan?" bosmerin pyyntö varmaan kuulosti naurettavalta, mutta kykyynsä turvautuva tiesi hiiren tekevän kuten oletettiin. Ja niinhän myös kävi; Wel kipitti alas olkapäältä ja kävi hakemassa piskuisen lankakerän olkisängyn viereltä. Kerä raahautui hiiren perässä aina tiskin päälle, jolloin Valandil nappasi sen omiin kätösiinsä. Kerran vielä viskaten juomaa kurkkunsa kostukkeeksi hän päätti ryhtyä tutkailemaan ostoksiaan uudemman kerran. Vaikka uupumus oli suuri, täytyi työ saada valmiiksi mahdollisimman pian - muuten huominenkin kuluisi lainapaidassa. Vaan miten lanka ja neula mahtoi käyttäytyä keveässä hiprakassa, se jäi nähtäväksi.

"Ota piirasta, se on varmaan jäähtynyt jo", Valandil viittelöi piirakan suuntaan ottaessaan korsettipaidan käsittelyynsä. Hän ei vielä tiennyt miltä paita näyttäisi ilman nahkanyörejään, mutta yrittänyttä ei laitettu. Valitettavasti ensimmäinen ratkontapistos osui suoraan sormeen, mikä enteili pahasti sitä ettei tästä työskentelytä tulisi mitään. Alkoholi kiersi jo suonissa siihen sävyyn, että neula tulisi aina osumaan sormenpäähän lukuisista yrityksistä huolimatta. Ja mikä tähän mahtoi auttaa? Lisää juominen.

Valandil kippasi jälleen yhden pullon viimeisiä tippoja myöten, aloitellen jo kolmannen juomista. Ehkei kaikki ne illat kapakassa olleetkaan täysin turhia, hänestä kun oli muotoutunut aikamoinen juomamies ajan kanssa. Mistä kohosi mitä mainioin idea;
"Mitäs sanot juomapelistä?" Kerran kaksikko tutustui uhkapelien yhteydessä niin samahan se oli jatkaa samaa linjaa. Tällä kertaa turhan suuret panokset saisivat jäädä pois pelistä, haltiaa ei todellakaan huvittanut nukkua siellä heinäkasassa keskellä lumipyryä. Valandilin suuret silmät kimmelsivät innosta, juominen ei ollut mistään kotoisin ilman pientä hupia.