Long road out of Eden

Pullon pohja alkoi jo uhkaavasti lähestyä, sillä juomalla toden totta oli varsin kummallinen vaikutus huveta harvinaisen nopeasti. Mutta vaikka Rorikh yrittikin toppuutella itseään ja hidastaa tahtiaan – vaikka edessä olikin jälleen useampi työvapaa päivä – hän saattoi vain hetkeä myöhemmin huomata jatkaneensa juoman innokasta kittausta. Toisaalta juotavaksihan mies ne oli siihen tuonutkin joten tuskimpa khajiittilitkujen tuhoamisesta mitään haittaakaan olisi, eikä Rorikh kyllä muutenkaan aikonut kun vain muutaman ottaa. Valandil sen sijaan taitaisi tuolla tahdilla hyvinkin päästä tusinan paremmalle puolelle ennen puoltayötä. Routamieli saattoi pelkällä riemulla odotella lattioita pitkin konttaavan bosmerin veikeitä seikkailuita humalapäissään.

Rorikh heilutteli keveästi pulloa sormissaan, vilkaisten haltiaa kulmiensa alta tämän ääneenpohtimisten myötä. Nord huokaisi, kulautti loput juomasta alas kurkustaan ja laski tyhjän pullon tiskille.
”Se nimitys on jo liian tiukasti pinttynyt ihmisten mieliin, turhapa sitä enää on yrittää korjata. Enkä edes liiemmälti välitä, kutsukoot miksi kutsuvat. Enkä kai voi valittaakaan, sillä oikeassahan he ovat: olen kylmä, sydämetön kivikasvo”, Rorikh totesi itseironisesti ja kohautti olkiaan, yrittipä vähän hymyilläkin sanojensa päätteeksi muttei kuitenkaan onnistunut siinä mitenkään erityisen mainittavasti. Se näytti pikemminkin katkeralta irvistykseltä kuin huvittuneelta hymyntapaiselta. Mutta minkäpäs hän sille mahtoi, että oli vuosien varrella ehtinyt unohtaa kuinka hymyiltiin.

Routamieli korkkasi itselleen toisen juoman, antaen katseensa seurata tiiviisti hiirtä joka kipitti hakemaan lankarullaa. Ei tuolta pirulaiselta vaikuttanut tottelevaisuutta puuttuvan, muttei Rorikh silti luottanut noihin nököhampaisiin tuholaisiin. Omistipa bosmer sitten vaikka kuinka vahvan eläintenhallintakyvyn hyvänsä, tuo rotanrääpäle oli silti uhka. Eivätkä uhat olleet sellaisia asioita joita nord mielellään otti elämäänsä, olivat ne sitten isoja tai pieniä. Uhkia silti.

Rorikh tajusi jälleen hölskyttelevänsä pullonsa sisältöä ajatuksiinsa vaipuneena, kun Valandil kehotti maistamaan hunajapiirasta. Niimpä mies suoristautui nojaamasta tiskiin ja suori tiensä piirakan luokse, joka edelleen tuoksui uskomattoman hyvältä. Routamieli etsi itselleen puhtaan puisen lautasen – joka taisi itseasiassa olla katkaistu leikkuulauta – ja nykäisi puukon vyöllään olevasta tupesta, leikaten itselleen palasen piirakasta. Koska Rorikh ei viitsinyt alkaa metsästää aterimia, päätti hän puukon olevan vallan hyvä haarukan sijainen. Mies laski lautasen tiskille ja nappasi itselleen korkean tuolin, istuutuen tiskin toiselle puolelle haltiaa vastapäätä.

Nord leikkasi piiraastaan pienen palan, seivästi sen puukollaan ja pisti suuhunsa. Hän olisi valehdellut mikäli olisi väittänyt, ettei piirakka olisi maistunut yhtä hyvältä kuin se tuoksui. Miten miespuolinen haltia saattoikaan olla niin taitava kyökissä? Se olisi Routamielelle ikuinen mysteeri. Lisäksi hän totesi tuntemattoman alkoholijuoman sopivan oikein mainiosti kyytipojaksi piirakan kanssa.

Valandil päätti heittää ehdotuksen juomapelistä, mutta Rorikhin korviin se kuulosti enemminkin jonkinsorttiselta haasteelta. Mies pyöritteli puukkoa sormissaan kuin olisi punninnut vaihtoehtojaan.
”Mitä sinulla oli mielessäsi?” Rorikh lopulta kysyi hieman epäluuloisena, sillä ainoat kokemukset juomapeleistä olivat aina sisältäneet nöyryyttäviä tehtäviä häviäjälle. Eikä nordia todellakaan erityisemmin houkutellut lähteä julistamaan vaaleanpunaisen kaksipäisen vasikan sanaa torille Heimskrin tapaan. Toisaalta ainahan hän saattoi lopettaa leikin kesken ja kieltäytyä typeryyksistä. Rorikh oli varsinainen ilonpilaaja, ja sen hän tiesi kyllä itsekin.

Leikkisä virne kohosi haltian luonnostaan hymyileville huulille ja silmät loistivat poikamaista innostusta, tästä tulisi hauskaa!
"Juuaan molemmat kaksi täyttä pulloa tätä... ihmejuomaa ja voittaja saa pitkän hieronnan, selvä?" Valandil keikautteli päätään puolelta toiselle rasahtelujen säestämänä, ilmaisten suurta tarvetta niskahieronnalle. Hieman vain epäillytti miten pienen kehon kävisi Routamielen riuskan otteen kohtelussa, voimaa kun tuntui löytyvän väkevän sonnin lailla. Mutta hieronta todellakin tulisi tarpeen, tämä raataminen monessa eri työssä yhden päivän aikana rupesi tuntumaan lihaksissa, etenkin sepäntöillä oli asiaan suurta vaikutusta.

Valandil katseli kuinka vastaleivottu piiras selvästi maistui sepälle, vaikkei tuo erikseen asiasta mitään maininnut. Eipä se häntä niinkään haitannut nyt, kun tiesi ettei vaaleahipiäinen ihminen omistanut suurta halua kehua toisia. Eipä tuo vieläkään ollut kiittänyt päivän mittaisesta avustuksesta, tai edes pyytänyt anteeksi sitä pientä poskelle iskeytynyttä metallisirua. Vaan ehkä oli parempikin ettei asiaa otettu puheeksi, se kun oli niin omituinen hetki kahden täysikasvuisen miehen välillä. Valandil ei itse ollut edes tietoinen niistä nokiviivoista kasvoillaan, sillä kukaan ei ollut huomauttanut asiasta koko päivän aikana. Edes sekatavarakauppias ei ollut nähnyt syytä kertoa haltian uudesta "sotamaskista" tatuoinnin päällä.

Bosmer kulautti alas keskeneräisen pullonsa sisällöt, sillä juomapelissä oli vain yksi sääntö: kilpapullojen täytyi olla täysiä. Vasta sitten kaksikko pääsisi aloittamaan leikkimielisen kilpailunsa, eikä tällä kertaa tappio ollut niin kamala. Valandil itse ei pitänyt kosketuksista lähes vieraiden ihmisten kanssa, mutta hiprakka sekä kipeät hartiat saivat aikaan tällaisen älynväläyksen. Ja mitäpä se haittaisi, hierontahan oli kuitenkin aivan toista luokkaa kuin kädestä pitäminen tai yhdessä kylpeminen. Ainakin siltä hänestä tuntui kaikkien niiden kertojen jälkeen, kun työstään uupuneet salivartijat halusivat pikaisen hartiahieronnan. Haltia ei itse olisi moiseen ryhtynyt, mutta hävittyään kivi-paperi-tikari -pelissä hänen aina täytyi uhrautua. Melanthaa taas ei voinut hieroa, sillä muutamassa minuutissa se sinipohjainen hipiä imaisisi pienen bosmerin läskirulliensa väliin, eikä puolisoa löytäisi edes kuningaskunnan parhaimmat jäljittäjät. Ja kokemusta oli - pienestä liioittelusta huolimatta.

Valandil nappasi kaksi juomaa korista korkatakseen molemmat valmiiksi, jottei kesken kilvan tarvinnut sählätä korkkien kanssa.
"Valmista?" Hän kysyi ennen kuin laski kolmeen, kapautti pullonkannalla tiskiä lähtölaskennan päättymiseksi ja vei pullon huulilleen. Ensimmäinen pullo tyhjeni hyvää vauhtia alkoholiahneen miehen toimesta, ja kerrankin voitto tuntui hyvin mahdolliselta. Olipa niistä yksinäisistä juomailloista jotain hyötyäkin, näemmä. Tyhjä lasipullo iskeytyi tiskiä vasten ja Valandil nappasi toisen käsiinsä. Alku lähti hyvin käyntiin, mutta juuri puolessa välissä aikaisemmat juomat hänen sisällään protestoivat nikottelun muodossa. Bosmerin oli aivan pakko laskea mysteerijuoma huuliltaan ja yskiä kurkkunsa selväksi, nikottelu kun saattoi hyvinkin johtaa säälittävään alkoholihukkumiseen. Tämä pieni hikkakohtaus osottautuikin kalliiksi kohtaloksi, sillä häviö oli näin taattu.

"Perkele", Valandil murahti tappionsa musertamana, juoden pullonsa loppuun kunnialla ilman yhtäkään nikottelua. Tyypillistä tuuria, kuten aina. Hän ei todellakaan odottanut innolla tulevaa, sillä sormethan katkeaisivat lihaksikasta kehoa hieroessa. Miehen kehoa hieroessa.

Valandilin huulille kohoava leikkimielinen virne ei enteillyt hyvää, tai ainakin Rorikhilla oli tapana ottaa moiset leikkisyyttä kielivät virneet varsin pahoina enteinä. Vasta bosmerin ehdotus sai kuitenkin miehen kohottamaan kulmiaan varsin ällistyneenä moiselle idealle – ei niinkään sille juomisosuudelle, vaan voittajan saamalle palkinnolle. Routamieli tuijotti lyhyempäänsä siihen sävyyn kuin olisi pelkällä katseellaan kysynyt, oliko haltia tosissaan. Koko Valandilin olemus kuitenkin kieli ettei bosmer vitsaillut, ja varsin voitonvarman asenteenkin pienempi mies otti. Rorikh huokaisi raskaasti ja pudisti päätään. Hän ei tuntunut olevan kovin innoissaan hieronnasta, päätyi sitten häviäjäksi tai voittajaksi. Ei miesparka hieroa osannut, joten todennäköisemmin hän tulisi murjomaan haltian uuteen uskoon mikäli sattuisi häviämään – ja se voittopuoli taas... huh, se kuulosti jo vähän turhankin intensiiviseltä puuhalta vaikka pelkkä hieronta olikin. Siinä kosketus kuitenkin vietiin ihan uudelle tasolle, joka ei sinällään houkutellut etäistä nordia.

”Sovitaan sitten niin”, Rorikh kuitenkin myöntyi, koska eihän nyt millekään haasteelle voinut kääntää selkäänsä. Eikä hän nyt oikeasti uskonut piskuisen haltian voittavan raavasta nordia juomakilpailussa! Sehän soti kaikkia luonnonlakeja vastaan, vaikka Valandil nyt vaikuttikin kiskovan juomia kitusiinsa kuin vettä konsanaan. Kenties olisikin ihan hyvä hetki survaista haltialle luu kurkkuun, ennenkuin tuo suinkin ylpistyisi.

Routamieli joi pullonsa tyhjäksi esimerkkiä seuraten, nakkasi tyhjän pullon sivuun muiden kaltaistensa joukkoon ja nappasi puulaatikosta kaksi tilalle. Korkit avattuaan mies hengähti syvään, tällaisiin kilpailuihin hän ei ollutkaan osallistunut sitten... nuoruutensa villien ja vapaiden vuosien. Hieman alkoi jo Rorikhia siinä vaiheessa epäilyttää, näiköhän hän sai maistaa karvaan tappion toistamiseen. Toisaalta ajatus haltian luvallisesta runtelusta hieronnaksi naamioituna ei oikeastaan kuulostanut niin pahalta häviöltä.
Joka tapauksessa Rorikh nyökkäsi valmiuden merkiksi ja kiersi sormensa ensimmäisen pullon ympärille, ennenkuin merkin saatuaan suorastaan heitti pullon huulilleen. Alkoholi ja kaikki ne juoman mausteet tuntuivat kevyenä poltteluna kurkussa moisen juomatahdin takia, ja Routamielestä tuntui siltä kuin juomasta olisi avautunut aivan uudenlaisia makuja. Ihme litkua sekin oli.

Pullon saavuttaessa loppuaan Rorikh vilkaisi haltiaan, joka jo laski ensimmäistään alas ja aloitti toisen pullollisen kumoamisen. Nord hörppäsi viimeisetkin pisarat pullostaan, hengähti syvään ja aloitti heti perään toisen juomisen niin vikkelästi kuin suinkin kykeni. Häviö tuntui jo melko varmalta Valandilin etumatkan vuoksi, mutta samassa haltia alkoikin nikotella ja yskänpuuskansa takia menetti pian johtopaikkansa. Kevyesti virnistäen Routamieli kulautti loput juomastaan, iski tyhjän pullon vasten tiskiä ja röyhtäisi nyrkkiinsä kuin herrasmies konsanaan. Bosmerin noituminen sai Rorikhin tuhahtamaan huvittuneena.
”Ei ollutkaan niin varma voitto, hm?” Mies kiusoitteli ja suoristi selkänsä. Samassa hän huomasi kuinka nopeasti alkoholi oli noussut päähän, saaden Rorikhin räpäyttämään silmiään muutamaan otteeseen. Huh, ehkei kissamehu ollutkaan ihan niin lievää tavaraa, tai ainakin sen vaikutukset tuntuivat ilmentyvän sitä nopeammin, mitä vikkelämmin juomaa kiskoi alas kurkustaan. Mielenkiintoista.

Kenties se alkoholi sai Routamielen ajatukset kallistumaan hieronnasta kieltäytymisestä sinne ihan vastakkaiseen päähän – hartiat tosiaan tuntuivat olevan vähän jumissa. Jospa se hieronta ei nyt niin pahaa tekisikään..
”Noh, mikä mättää? Ei nämä hartiat itsekseen hieroudu”, Rorikh kiusoitteli ja loi haltiaan merkitsevän katseen.

"Turpa kii", Valandil murisi tyypilliseen ei-niin-uhkaavaan sävyyn ja laskeutui alas tuoliltaan, tai no... Hyppäsi alas tuoliltaan, sillä jalat eivät yltäneet millään maahan jakkaralla istuessa. Olemassa tulisi olemaan yksi suuri ongelma: miten ihmeessä lyhyt haltia yltäisi hieromaan korkealla jakkaralla istuvaa pitkää miestä? Vaihtoehtoja olisi monia, mutta jokainen niistä tuntui päätyvän selkäsaunaan. Rorikh tuskin arvostaisi, jos bosmer vetäisisi tuolin alta tai muuten vain kaataisi sepän maahan. Oli siis tyydyttävä oman jakkaran tuomaan lisäpituuteen. Äristen ja nuristen Valandil raahasi jakkaransa toiselle puolelle tiskiä, kapusi sen päälle polviltaan istumaan - jottai voisi tarpeen tullen nousta lähes seisomaan - ja hyvin vastahakoisesti vei kätensä toisen miehen hartioille. Hän kykeni miltein tuntemaan toisen ylijännittyneen olemuksen, mikä ei todellakaan ollut ihme tällaisessa tilanteessa. Haltia itsekin huomasi kiristävänsä niskalihaksiaan turhankin paljon, mutta minkäs sille mahtoi kun kosketuksen alla oli nord. Tämä oli niitä päiviä, jolloin bosmer ei tiennyt mitä oli tekemässä. Sydänjuuriaan myöten hän inhosi pohjolaiskansaa, mutta Routamieli oli sekä osittain rotuveli, suhteellisen ystävällinen muihin verrattuna, että hetkellinen isäntä - vähemmästäkin pieni pääkoppa meni sekaisin. Vaan rotuakin suurempi kynnys oli kuitenkin sukupuoli. Mies. Jumalauta, se oli mies. Pelkonsa nielaisten Valandil puisti päätään saadakseen jotain tolkkua silmiinsä, alkoholi vaikutti jo aika selvästi näkökykyyn sekä tasapainoon. Olihan tässä tullut nyt muutamakin juotua todella lyhyen ajan sisällä, joten pikainen humala ei tullut yllätyksenä. Kunhan hän ei vain kippaisi tästä selälleen ja löisi päätään.

Valandil vetäisi syvään henkeä, kunnes viimein ryhtyi liikuttamaan kämmeniään sepän hartioita pitkin. Ensimmäiseksi hän huomasi, että voimaa täytyi käyttää rutkaasti, toisekseen: helvetinmoiset lihakset! Jostain syystä haltia oli aivan ällikällä lyöty tästä lihasmäärästä, vaikka olihan hän nähnyt Routamielen ilman paitaa ennenkin. Ulkoisesta olemuksesta ei vain aina saa suoraa tietoa siitä, miltä jokin saattaa tuntua. Ja tämä jos mikä tuntui omituiselta. Bosmer pisti kuitenkin koko voimavaransa peliin, sillä hävitty veto oli suoritettava kunnialla loppuun. SItä paitsi, eihän se muutama tovi niin pitkä aika voinut olla.

Kädet liikkuivat tasaiseen tahtiin niskan ja hartioiden alueella, ranteet muodostivat pientä pyörimisliikettä ja peukalot painoivat mahdollisiin kipukohtiin. Oli hyvin haastavaa etsiä niitä jumittuneita lihaksia kun nord oli muutenkin niin rautainen. Lopulta Valandil tuli siihen tulokseen, että koko Routamielen kroppa oli kireänä ja jumissa. Milloin viimeksi tuo oli rentoutunut töiden jälkeen, hieronut tai hierotuttanut itseään, tai muuten vain pitänyt huolen kropastaan. Puhahtaen haltia siirteli käsiään nyt hartioilta lapaluiden väliin ja etsi kaikki mahdolliset alueet, joissa oli hieromiselle sijaa.
Minuutit matelivat omaa tahtiaan eikä haltialla ollut mitään käsitystä ajasta. Pieni mies oli vain keskittynyt hieromiseen sekä lihasmäärän ihmettelyyn, ettei olisi ihmekään jos se kymmenisen minuuttia olikin jo kulunut puolituntia sitten. Valandil ei tiennyt olisiko hänen pitänyt kuvitella sepän tilalle jokin kaunis nainen vaiko yksi Dragonsreachin vartijoista, sillä tietoisuus Rorikhista veti mielen hiljaiseksi. Ristiriitaiset tuntemukset myllersivät haltian sisällä tämän liu'uttaessa käsiään välillä hartioilta hauiksille, tajuamatta edes venyttikö hän juuri rajoja kosketusalueiden suhteen.

Lopulta bosmer oli aikeissa vetäytyä pois todeten teneensä jo ylimääräistäkin aikaa hieronnan parissa, mutta humalatilaan sulkeutuneet aivot olivat toista mieltä. Kun Valandil yritti liikkua, heitti päässä niin pahasti volttia että tasapaino uhkasi mennä. Ehei, hän ei jakkaralta laskeutuisi ennen kuin saisi päänsä pysymään suorassa. Huippauksen aikana haltia oli päätynyt nojaamaan päällään Routamielen selkää vasten, pitäen kropallaan välimatkaa tuohon.
"Huippaa..." Valandil huokaisi ja vei kätensä takaisin sepän hartioille. Perkele, jos pää oli sitä mieltä että liikkuminen oli vaaarallista, oli sama sitten jatkaa hierontaa. Eipähän tulisi käsille niin orpo olo. Tietenkään Rorikhin mielipidettä ei asiasta kysytty, saisi luvan tyytyä selkää vasten painautuvaan päähän ja niskoja hieroviin käsiin.

Rorikh pyöritteli tyhjiä pulloja kädessään tuntien yllättävän suurta huvittuneisuutta bosmerin puhistessa muka-niin-uhkaavaan sävyyn ja äheltäessä jakkaransa kanssa. Huvittuneisuus alkoi kuitenkin pikkuhiljaa hiipua Valandilin päästessä selän taakse, ja tottakai joku alkukantainen vaisto kuiskaili takaraivossa varoitellen päästämästä ketään selustaan. Se loi välittömästi tietynlaista turvattomuudentunnetta, vaikkei Rorikh millään sortilla uskonutkaan haltian iskevän tikaria suoraan selkäytimeen tai jotain sellaista. Routamieli yrittikin olla välittämättä asiasta, päättäen huuhtoa sen tuntemuksen alas uuden juoman voimin. Vaikka kaksi aiempaa vikkelästi juotua pullollista polttelivatkin edelleen kurkussa, väänsi mies uuden juoman auki ja naukkaisi suullisen. Ei se tilanne nyt pahemmaksikaan voinut mennä.

Mutta kyllä se silti meni. Ensimmäinen kosketus oli kaikkein pahin, ja se sai nordin automaattisesti jännittymään. Ilme vakavoitui ja sormet naputtelivat hermostuneen oloisina lasipullon pintaa – oli ollut naiivia ajatella etteikö hieronta olisi sittenkään aiheuttanut epävarmaa oloa, mutta tottakai se aiheutti. Siinä jos missä oli sitä paljon kartettua kosketusta ja ennenkaikkea ihan uudenlaista läheisyyttä, jota ei millään voinut verrata vaikkapa kättelyyn. Väkisinkin Rorikhin mieleen palasi tuvan lattialla vietetty hetki, ja se jos mikä sai olon vain entistäkin vaikeammaksi ja teki rentoutumisesta likipitäen mahdotonta. Routamieli ei osannut sanoa kumpi oli kiusallisempaa: rintakehän päällä röhnöttävä haltia vai samainen suippokorva suorittamassa hartiahierontaa. Jälkimmäisessä se kosketus ainakin oli voimakkaampi, eikä Rorikh ollenkaan tiennyt kuinka hänen olisi tullut suhtautua asiaan. Ehkei se ollutkaan ihan niin hyvä idea.

Siinä missä Valandil yritti parhaansa mukaan kuvitella nordin tilalle jotakuta muuta, yritti Rorikh aivan samaa kikkaa. Hänellä sentään oli etuna se ettei nord kyennyt näkemään hierojaansa, ja ettei bosmer omistanut miehekkäitä kouria vaan sirot ja pitkät sormet. Mutta vaikka mielikuvien luominen ja bosmerin sukupuolen vaihtaminen ei loppujen lopuksi niin hankalaa ollutkaan, ei se silti kyennyt poistamaan itse kosketuksen tuomaa jännittyneisyyttä. Routamieli päätti ottaa rohkaisuryypyn, jota seurasi pian toinen mokoma ja heti perään kolmas. Piru vie, hän ryyppäisi vaikka koko korillisen mikäli se saisi hänet rentoutumaan ja lakkaamaan käyttäytymästä kuin mikäkin ujo pikkulikka!

Ensimmäiset minuutit olivat täynnä vaivaantuneisuutta, mutta pikkuhljaa sekin tuntui häipyvän – oliko se sitten alkoholin syytä, sitä ei nord osannut sanoa – ja rehellisesti sanottuna haltian suorittama hieronta tuntui jopa ihan... miellyttävältä, vaikkakin Routamieli jännittyi reaktionomaisesti jokainen kerta kun Valandilin sormet karkasivat hauiksille. Mies pysyi kuitenkin vaiti ja antoi haltian suorittaa hommansa, kaipa tuo tiesi mitä teki. Tai siltä se ainakin tuntui, ja hieronta sai Rorikhin olon rauhalliseksi ja jopa jokseenkin raukeaksi. Varsin mukavaksi, itseasiassa.

Kunnes bosmer painoi otsansa nordin selkää vasten. Routamieli muuttui samantien jääkalikaksi, ja niinkin pieni asia kuin otsa vasten selkää sai sen hieronnankin yllättäen tuntumaan kovin ahdistavalta. Aivan liian läheiseltä.
”...Mitäs joit enemmän kuin kykenet hallitsemaan”, Rorikh totesi bosmerin huokaukselle ja nielaisi palan kurkustaan. Sanojen olisi pitänyt olla sarkastisia, mutta yllättäen ne kuulostivatkin hyvin valjuilta. Mies ei tiennyt miten päin hänen olisi pitänyt olla, olisiko pitänyt tyrkätä kyynärpää Valandilin vatsaan vai liueta vikkelästi kauemmas. Siinä vaihtoehtoja punnitessaan huomasi Routamieli sydämensä hakkaavan luonnottoman lujasti, ja sitäkin hän yritti rauhoittaa hörppäämällä kissajuomaansa. Ihan kuin se olisi tehnyt minkäänlaista muutosta.

Rorikh sattui vilkaisemaan pöydällä olevaa naisten korsettinuttua, josta hän sai idean jonka varaan saattoi laskea bosmerin irtautumisen itsestään.
”Kymmenestä septimistä vetoa ettet mahdu tuohon korsettiin, saati kiristämään nyörejä loppuun asti”, Routamieli äkkiä ehdotti, kurotti nutun käsiinsä ja käännähti jakkarallaan bosmeria kohden, tyrkäten korsettipaidan haltian syliin samalla saaden haltian irtaannutettua itsestään. Tuota nuttua Valandil saisi huojua kauemmas sovittamaan tai olla sovittamatta, miten vain, kunhan jättäisi vähän tilaa kiusaantuneelle nordille.

Valandil tuhahti mukamas loukkaantuneena, sepän naljailulle alkoholiin liittyen.
"Pyh, kestän sinnuu paremmin. Tuo selvästi skooman sukulainen omistaa vain yllättäviä alkoholipotkuja näin jälkikäteen", kuului selittelyt lihaksikasta selkää vasten painautuvan haltian suusta, ja ihan tosissaan mies kuvitteli juovansa nordin pöydän alle milloin tahansa. Suuria luuloja kenties, mutta niinhän pienillä olennoilla aina oli. Suippokorvainen nosti päätään kuullessaan puhuttavan uudesta vedosta ja siirsi pihkasilmien katseen pöydällä makaavaa vaatetta kohti. Että mahtuisiko hän tuohon kolttuun, jota naiset jostain kumman syystä pitivät.
"Sovittu!" Valandil myöntyi hihkaisten leveän ja juopuneisuutta ilmaisevan virneen kera. Hän änkeytyisi kolttuun vaikka väkisin, sillä omasta rahapussukasta ei löytynyt edes yhtä septimiä, joten totta kai vedosta voitetut killingit tulivat tarpeeseen. Tämä oli suorastaan naurettavan helppo veto haltian mielestä, ei tainnut Routamieli tietää kuinka kaponen tämä oikeasti oli. Syliin heivattu paita saisi pian yhden viimeisen sovituskerran ennen kuin haltia ratkoisi korsettiosuuden irti, kai nuttu sen oli ansainnut.

Bosmer kapusi epävarmoin jaloin alas jakkaraltaan ja kiersi tiskin toiselle puolelle saadakseen enemmän tilaa. Koskaan ei tiennyt, josko paita päättäisi ryhtyä hankalaksi ja täten haltian täytyisi kamppailla vaatteen ylleen. Valandil laski korsettipaidan hetkeksi lattialle saadakseen lainassa olevan nutun pois päältään. Itse asiassa hän taisi tapella enemmän tämän väljän paidan kanssa kuin mahdollista oli. Mutta viimein ärinöiden ja perkeleiden jälkeen reikäinen kangaspaita oli poissa laihaa kehoa peittämästä, ja vuoron saisi tuo naisille suunnattu vaatekappale. Valandil nosti mustanpuhuvan vaatteen lattialta tutkaillakseen sitä hetken silmät sirillä. Tästähän tulisi mielenkiintoista, paita tulisi sopimaan oikein hyvin päälle kun rintojakaan ei ollut. No, testauksen aika!

Valandil puki monimutkaisen näköistä paitaa päälleen harvinaisen vaivattomasti, todeten pahakseen hihojen olevan hitusen liian pitkät. Mokomat ihmisnaiset, omistivat tietenkin pidemmät raajat kuin roduista lyhyimmät osapuolet. Pian haltia seistä nökötti paita päällään kiristystä vailla ja vastaan tuli yksi - ei, kaksi - pientä ongelmaa. Ensinnäkin kiristysnarut olivat selkäpuolella ja toisekseen paita oli nyt turhankin väljä rintakehän kohdalta. Perhana, joutuiko tässä nyt ratkomisen lisäksi kaventamaan paitaa vain sen takia, että naisolennot omasivat helvetinmoiset utareet epäloogisessa paikassa. Lisäksi Routamieli saisi ojentaa auttavan kätensä ja kiristää selustassa olevat nyörit, kunhan nyt ei niin tiukkaan vedä etteikö haltia happea saisi.
"Rorikh Routasein, kiristämään. Nyt", Valandil osasi olla vähintäänkin yhtä vaativa kuten naisetkin, mutta tuskinpa seppä ryhtyisi millekään ilman kovapäistä käskyttämistä. Ystävälliset eleet kun tuolta tuntuivat unohtuneet vuosien saatossa - jos niitä koskaan edes on ollut. Haltia itse aukaisi hiuksensa nutturasta, joka oli vaatteita ährätessä löystynyt niin turhaksi, että oli aivan sama pitää hiukset vapaina. Valitettavasti suippokorvainen ei ottanut huomioon kuinka kiharalle suortuvat olivat päivässä menneet ja nyt hän löysi itselleen uuden kohteen kiroiltavaksi.

Humalaisilla oli parhaimmat ideat ja samaa kaavaa haltiakin noudatti. Valandil nappasi lattialla möyrivän paidan käsiinsä ja tunki sitä paitansa etumukseen sekä huvin että muiden syiden vuoksi. Ainakaan nuttu ei enää repsottanut ja paljastanut tummahipiäistä rintakehää, vaan loi ennemminkin hyvin muodokkaan naisen vaikutelmaa. Kun korsetti viimein oli kireänä kääntyi haltia Routamielen puoleen, hymyillen leveästi voitokkaana. Pyörähtipä kiharapää kerran ympärikin ennen kuin asetti käden lanteilleen ja suki toisella lainehtivia latvojaan.

"Hävisit."

Haltian selittelyt alkoholin sietämisestä huomattavasti nordia paremmin sai Rorikhin vain pyöräyttämään silmiään. Mahtoiko Valandil uskoa noita sanoja itsekään? Itseasiassa taitoi, jos ihan rehellisiä oltiin. Routamieli alkoi jo kaavailla vähän rankempaa juomapeliä mikäli Valandil ensin suostuisi änkeytymään korsettinuttuunsa – tai yrittämään siihen mahtumista, puoliverinen kun ei tosiaankaan uskonut sen olevan mahdollista. He voisivat seuraavaksi kiskoa loputkin kissamehuista yhtä vikkelään tahtiin kuin ne kaksi aiempaa siitä hierontavedosta, ja viimeinen pystyssäolija veisi voittajan pestin. Mikäli Valandilia huippasi jo nyt niin paljon ettei jaksanut enää edes päätään kannatella, olisi sen kilpailun voitto kuin veisi nuken lapselta. Bosmer varmasti kompuroisi tiskin alle heti yhdenkin juoman juotuaan!

Sitä voisi ehdottaa sitten myöhemmin, sillä Valandil suostui korsettivetoon jopa vähän turhankin innokkaasti. Haltian innokkuudesta sekä itsevarmuudesta huolimatta myös Rorikh oli luottavaisin mielin asian suhteen: naisten vaatteet kun oli nimenomaan naisille tarkoitettuja, ei Valandil millään voisi mahtua tuohon korsettihössötykseen oli miten hoikka tahansa. Suippokorvalta kun puuttui se eräs hyvin oleellinen asia – naisen kroppa, nimittäin. Ja ilman kapeaa uumaa näyttäisi tuo naisen päällä soma pusero haltiamiehen yllä samalta kuin olisi pukenut päälleen puulaatikon, eli toisinsanottuna korsettipaita ei sopisi kroppaan lainkaan vaikka Valandil nutun jotenkin päälleen saisikin kiskottua.

Routamieli vain myhäili itsekseen ja siemaili juomaansa haltian tapellessa lainapaitansa kanssa. Kuin lohi olisi yrittänyt päästä vapaaksi verkosta. Rorikh tyrskähti näylle, eikä edes itse tajunnut tehneensä niin. Sillä khajiitien tekemällä alkoholijuomalla toden totta oli mielenkiintoisia sivuvaikutuksia – se sai kivetkin naurahtelemaan! Valandil kuitenkin suoriutui riisuutumisesta sekä naistenpaidan päälle pukemisesta yllättävän vähällä tappelemisella ja mielipahalla. Kieltämättä Routamieli oli yllättynyt siitä, että paita toden totta mahtui haltian päälle – mutta kuten hän oli arvellutkin, näytti nuttu kuitenkin erittäin epäsopivalta. Paita repsotti rintakehän kohdalta rintojen puutteessa, ja vyötäröltäkin se näytti repsottavan kun lantiotakaan ei ollut. Rorikh vain pudisti päätään huvittuneena.

Valandilin tokaisu oli saada juomat purskahtamaan miehen suusta, ja hän joutuikin yskäisemään muutamaan otteeseen vedettyään alkoholia väärään kurkkuun.
”Lopeta. Älä kutsu minua noin, Valandil Vieno”, Rorikh murahti sarkastisesti ja yskäisi jälleen, ennenkuin huikkasi uuden kulauksen juomastaan. Haltian käskyttämisen mukaisesti mies kuitenkin nousi ylös paikaltaan ja asteli haltian taakse, tutkaillen korsetin nyörejä pohtivasti kuin kyseessä olisi ollut jokin monimutkainen pulmapeli. Kevyesti olkiaan kohauttaen Routamieli nappasi nyöreistä kiinni ja kiskaisi rivakasti, kiristäen korsetin yhdellä vedolla. Rorikh ynähti yllättyneesti kun huomasi kuinka helppoa se olikaan ollut, solmien narut tiukalle kaksoissolmulle ihan tajuamattaan.

Nord astahti muutaman askeleen verran taaemmas katsoakseen tarkemmin näkyä, jonka odotti olevan suorastaan ratkiriemukas. Mies naisten korsetissa, mitä muutakaan olisi saattanut odottaa kuin vuosisadan nauruja?
Kuinka väärässä mies saattoikaan olla. Valandilin käännähtäessä Routamieltä kohti, tehdessä pienen piruetin ja laskiessa kätensä lantiolleen ei nordilta päässytkään naurahdusta, ei edes hymähdystä. Hän oli tyystin jäätynyt paikoilleen, kykenemättä tekemään muuta kuin tuijottamaan näkyä silmät suurina.
”Pyhä Dibella”, Rorikh henkäisi saadessaan viimein äänensä kuuluviin. Mies joutui jälleen nielaisemaan palan kurkustaan, hänen katseensa kiersi hitaasti Valandilin kehossa päästä varpaisiin eikä mies ollut uskoa silmiään. Hän joutui oikeasti hieraisemaan kädellä kasvojaan varmistaakseen, ettei ollut alkanut hallusinoimaan. Mutta ei, hyvät jumalat sentään haltia näytti... uskomattomalta. Kyllä, uskomattomalta, sillä Routamieli ei olisi kuuna päivänä voinut uskoa arpinaamaisen, hintelän haltian voivan näyttää.. tuolta. Pala tuntui juuttuneen miehen kurkkuun, sydän oli alkanut jälleen hakata astetta lujempaa.

Rorikh ei ihan totta tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai mihin enää uskoa. Kihara tukka, täytteet paidassa ja korsetin luoma illuusio saivat bosmerin näyttämään enemmän naiselta kuin monet Whiterunin naiset sitä olivatkaan, sängestä huolimatta. Helvetti, pakko se oli myöntää: Valandil oli kaunis.

Se ajatus sysäsi paikoilleen jumahtaneen Routamielen liikkeelle, ja mies asteli epävarmasti mutta erittäin uteliaasti haltian luokse hivuttaen molemmat kätensä kevyesti bosmerin vyötärölle.
”Miten pirussa...?” Rorikh mutisi itsekseen ja pyöräytti Valandilia vielä kerran ympäri, kuin olisi yrittänyt nähdä illuusion lävitse. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut ja mies unohti kätensä haltian vyötärölle kaikesta siitä ihmetyksestään johtuen.
”Hallusinoinko minä? Sano että hallusinoin”, mies jatkoi mutinaansa puhuenn lähinnä itsekseen, ja kurtisti kulmiaan. Hän vain tuijotti lähellään seisovaa haltiaa kykenemättä ajattelemaan selkeästi. Kuin jostain Rorikhin tahdosta riippumattomista syistä hänen kätensä liukuivat lyhyemmän miehen lantiolle ja kiristivät otettaan, vetäen haltiaa hitusen lähemmäs. Nord ei todellakaan tiennyt mitä hän oli tekemässä – hän ei enää edes tiennyt mitä ajatteli. Valandilin pukeutumistemppu vaikutti saaneen miehen tyystin pois tolaltaan, mutta kissajuomalla oli taatusti omat kyntensä pelissä. Routamieli hengähti vaimeasti ja hautasi kasvonsa haltian kiharaisiin hiuksiin. Se kaikki oli niin hämmentävää.

Valandil ei oikein tiennyt mitenpäin olisi pitänyt seisoa tai minne kohdistaa katsettaan, sillä nordin hiljainen tuijotus tuntui samalla sekä omituiselta että ahdistavalta. Mitä tuon päässä mahtoi liikkua? Kenties jokin todella sulavan negatiivinen kommentti, tai jotain muuta yhtä tyypillistä. Ihme, jos tuo ei murahtaisi ja käskisi haltiaa lopettamaan turhan pelleilyn. Jopa killinkien viskaaminen päin näköä tuntui luonnolliselta tavalta kun kyse oli huumorintajuttomasta kivimöhkäleestä. Vaan ei. Tuo ei saanut kuin henkäistyä pari sanaa ja vaikeni jälleen. Bosmer rapsutteli päätään hiusten sukimisen yhteydessä ja odotteli jotain tapahtuvan. Hän ei vain osannut odottaa mitään vastaavaa...
Routamielen äkillinen lähelletulo sai pienen haltian säpsähtämään ja kulmat kohoamaan ihmetystä ilmentäen, mutta ennen kuin yksikään kysymys ehti julki oli jo seppä asettanut kädet toisen vyötärölle. Valandilin ennestään isot silmät laajenivat uusiin mittoihin, taisi sydänkin jättää yhden tahdin lyömättä. Hän ei uskaltanut liikahtaakkaan, eikä moiselle olisikaan annettu sijaa - seppä kun päätti pyöräyttää häntä ympäri ihan omasta tahdosta. Tuo vain mutisi epäselvästi ihmetyksiään eikä selvästikään ollut aivan tietoinen mitä oli tekemässä. Ainakin metsähaltia toivoi niin. Tämä rukoili viinaksen tehneen vain pientä tepposta blondin pääkopassa ja siksi tuo lähenteli niin yhtäkkiä. Niin sen täytyi olla, alkoholi oli syypää. Olihan Valandil itsekin saanut typerän idean olemattoman rinnuksen täyttämiseksi, mutta se nyt ei todellakaan voinut olla se suurin syy Rorikhin käytökselle. Olihan tuo nyt rintoja - aitoja sellaisia- nähnyt ennenkin, miksi siis yksi paitavarustus saisi hengen salpaantumaan ja silmät jäätymään yhteen suuntaan. Valandil ei itse nähnyt tilannetta toisen silmien kautta, joten hän ei myöskään käsittänyt tätä äkillistä mielentilanmuutosta.

"Jos olen yhdellä jalalla pomppiva mammutti, niin kyllä hallusinoit", Valandil naurahti epävarmasti koittaessaan luoda jonkinlaista kevennystä tilanteeseen. Tilanteeseen, jonka outous ja epämukavuus sai koko ajan aivan uusia saavutuksia. Miten hän toivoikaan saavansa nyt vain keveän lyönnin takaraivoon, tai kenties haukut niskaansa kuten tavallisesti, ne sentään olisivat olleet tuttuja reaktioita negatiivisuudestaan huolimatta. Mutta että tällainen ääneti paikallaan tuijottaminen ja koskeminen olivat niin uusia tilanteita, ettei tatuoitu mies tiennyt miten reagoida. Uskomatonta, miten toisen hiljaisuus pystyi vetämään haltiankin vaiteliaaksi.
Valandil inahti tuntiessaan käsien liikkuvan lantiolle tiukentuvan otteen seuratessa heti perässä, arkuutta ei auttanut lähemmäksi vedetyksi tuleminen. Sydän jyskyttäisi pian rintakehästä ulos jos tällainen meno päättäisi jatkua. Haltiasta tuntui kuin pienestä hiirestä suuren karhun halausmaisessa otteessa, ja siltä se varmasti kieltämättä näyttikin. Valandil raotti suutaan hengittääkseen paremmin, mutta tasaisen hengenvedon sijaan se värisi ja kuulosti lähestulkoot itkuiselta. Itkeä suippokorvainen ei kuitenkaan tässä tilanteessa osannut, hän oli vain niin hämmentynyt Routamielen haudatessa pää tummiin suortuviin.

Mitä juuri tapahtui?

Bosmer nielaisi pelokkaana. Missään nimessä mies ei uskaltanut liikahtaakaan, sillä entä jos Rorikh olikin todella aggressiivinen kännissä - heti pienen läheisyydenkaipuun lipuessa ohi - mitäs sitten tehtäisiin? Jälleen kerran Valandil pyrki sysäämään syyt ja seuraukset alkoholin piikkiin, vaikkei itse skoomamaisen juoman jälkeen tuntenutkaan suurta tarvetta päästä hiplaamaan toista. Jännä, miten hieronnan aikana ihmismies oli niin kireänä pienestäkin kosketuksesta, mutta nyt tuo piti haltiaa otteessaan kuin ...naista?
Helvetti, näkikö toinen tosissaan näkyjä ja kuvitteli arpinaamaisen Valandilin tilalle jonkin kauniin neitosen.
"Rorikh, onko kaikki kunnossa?" Valandil kysyi lähes kuiskaten kun ääni ei yhtäkkiä suostunutkaan kulkemaan niin vahvasti kuin tarkoitus oli.

Pienen haltian keho oli niin kovin lämmin. Bosmer oli niin siro ja sorja, niin kovin pieni ja heiveröisen tuntuinen. Hauras kuin ensimmäinen pakkasjää pienen lammen pinnalla, tai sellaisen vaikutelman ainakin Rorikh sai pidellessään Valandilia suurissa käsissään. Eikä hän halunnut rikkoa tuota pientä lumihiutaletta, josta johtuen miehen ote oli tukeva muttei kuitenkaan vangitseva – haltia olisi halutessaan päässyt kiemurtelemaan irti ja pinkaisemaan pakoon.
Routamieli ei edes tajunnut sulkeneensa silmänsä hengittäessään bosmerin tuoksua keuhkoihinsa pitkinä, hitaina hengenvetoina. Valandil tuoksui kevyesti noelta, ripaukselta rautaa – hippusellinen alkoholia ja samaa makeutta kuin hunajapiirakassa. Haltian tuoksu oli yhtä mysteerinen ja moniulotteinen kuin khajiitjuoman maku.

Rorikhin valtasi hyvin kummallinen tunne. Se ei tuntunut pahalta tai ahdistavalta, muttei nord oikein osannut tunnistaa sitä tuntemusta. Aivan kuin se olisi ollut sekoitus tyyneyttä sekä raukeutta, mutta hartioilla tuntui silti haikeuden aavemainen paino. Routamieli ei sitä itse ymmärtänyt – kiitos surkean tunnekykynsä sekä päätä sekoittavan mysteerijuoman – mutta se tilanne tuntui herättävän hänessä monia sellaisia tunteita, jotka nord oli jo vuosikymmeniä sitten pakottanut jonnekin hyvin syvälle roudan vangiksi. Se tunne muistutti hyvin etäisesti samaa olotilaa jota Rorikh oli kokenut pidellessään vaimoaan sylissään kylminä iltoina leirinuotion äärellä. Se oli jotain lämmintä ja pehmeää. Jotain aivan uutta kivisessä sydämessä.

Miehen sormet lipuivat hitaasti edestakaisin korsetin luomalla pienellä kurvilla, ja Routamieli tuntui tyystin irtaantuneen todellisuudesta. Hän oli täysin kokonaan sivuuttanut kaikki tosiasiat – muun muassa sen että Valandil oli puhdasverinen mies – ja antautunut tyystin tuntemansa kummallisen, lämpimän olotilan valtaan. Rorikh ei olisi koskaan kuvitellut kykenevänsä tuntemaan mitään sellaista, muttei mies siinä hetkessä tajunnut edes ajatella sitäkään asiaa. Oli vain se hetki. Vain se hetki, ja kaukainen muisto Sefasta joka tuntui juuri muuttuneen konkreettiseksi Routamielen käsissä – siitäkin huolimatta, ettei suippokorva muistuttanut millään lailla jänteväkroppaista mutta muodokasta naista joka oli joskus ollut nordin vaimo.

Kunnes Valandilin kuiskaava kysymys rikkoi sen koko vaaleanpunaisen kuplan, jonne Rorikh oli tietämättään sulkeutunut. Aluksi mies oli vain hymähtämässä jotakin epäoleellista kysymyksen kannalta, kun yhtäkkiä koko tilanne valkeni hänelle iskien Routamielen tajuntaan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se oli kuin moukarin isku suoraan takaraivoon, jysäyttäen kaikki ne pehmoiset tunteet tyystin olemattomiin ja palauttaen Rorikhin takaisin todellisuuteen. Kylmään, kovaan todellisuuteen jossa hän piteli käsissään korsettiin pukeutunutta miestä. Miestä. MIESTÄ.

Routamielen silmät rävähtivät auki ja hän päästi nopeasti irti Valandilin lanteista, sysäten itsensä kauemmas kuin olisi juuri polttanut kätensä tulikuumassa raudassa.
”Ei”, Rorikh tokaisi äkkiä, ”siis on”, hän jatkoi sopertaen ja nielaisi. Mitä. Pirua. Hyvät daedrat sentään, mitä ihmettä hän oikein teki? Rorikh olisi punastunut korviaan myöten mikäli se olisi häneltä suinkaan onnistunut, sen sijaan mies jähmettyi jälleen aloilleen mutta näytti tällä kertaa suorastaan järkyttyneeltä. Aivan kuin joku olisi juuri kertonut miehen menettäneen koko omaisuutensa ja joutuvansa mestatuksi tai jotain. Aivot jumittivat pahemman kerran kun Routamieli yritti epätoivoisesti keksiä jonkinlaista selitystä teolleen, muttei sellaista vain yksinkertaisesti ollut. Ei mikään tekosyy voinut vakuuttaa bosmeria tuosta yllättävästä lähentymisestä.

”Töitä”, Rorikh totesi yllättäen ja hänen humaltunut katseensa alkoi hapuilla tuvassa kuin jotakin etsien.
”Nyt on tehtävä töitä”, mies jupisi ja marssi ensimmäisen kaapin luokse, räväytti ovet auki ja alkoi kaivella jotakin vaikkei edes tiennyt mitä etsi. Hän vain nappasi mukaansa ensimmäisiä tavaroita joita käsiin osui, siirtyen siitä suoraan seuraavaa kaappia kaivelemaan kuin hänelle olisi tullut järjetön kiire tehdä jotakin erittäin tärkeää. Pian Rorikhilla oli sylissään haarukka ja katkennut lusikka, rautahansikas, tyhjä pullo sekä epämääräinen malminpalanen, vasara ja vuohen sarvi.

Haltia hengitti tiheään tahtiin yrittäessään koota ajatuksiaan järkevämpään järjestykseen. Mikään ei silti tuntunut loogiselta; ei Routamielen käytös, bosmerin oma reaktio tai tilanne ylipäätään. Vasta sepän irtaannuttua lantiolta Valandil tunsi piston sydämessään. Ei, ei kauemmaksi. Kukaan ei koskaan pitänyt huolta hänestä tahi pitänyt hyvänä, kaikki vain tönivät säälittävän olennon kauemmaksi kuin kapia pelkäisivät. Ja nyt hän itse halusi sen ainoan kiltin ihmisen kaikkoavan. Kun se hallussa ollut asia erkani, tuntui bosmerista todella orvolta ja yksinäiseltä. Entä sitten, jos toinen oli mies - halaushan se vain oli. Hyvin helposti Valandil olisi voinut kuvitella vaikka lihaksikkaan altmernaisen sepän tilalle, jos mieli olisi tehnyt, sillä tuo oli silti huomattavasti kevytrakenteisempi kuin Melantha. Sekä helläotteisempi. Valandil tajusi tehneesä sekä oikein että väärin yhtä aikaa, riippuen ajatteliko sydämellä vaiko järjellä. Aivot kirkuivat vääryyttää jokaisessa muodossa, mutta sydän vain kaipasi ystävää. Ystävä, voisiko Routamieltä edes kutsua moiseksi? Sitä haltia ei tiennyt, sillä tavallisesti rautaseppä käyttäytyi niin etäisesti pienempää kohtaan. Mistä sitä ikinä tiesi, mitä mies oikeasti ajatteli hetkellisestä palvelijastaan. Edes suippokorvainen ei itse tiennyt mitä ajatella toisesta. Mutta nyt kysymys pyöri kielenpäällä koko ajan.
Valandilin alkoholintäytteinen mieli vaatisi kyllä kovaa selvittelyä ja vaikka juominen olisi hyvä lopettaa tähän, mysteerijuomat houkuttelivat häntä suunnattomasti.

Ruskeataustaiset silmät heijastivat hämmennyksen lisäksi pettymystä, hampaat pureutuivat huulta vasten ja katse lipui vähitellen lattiaa tuijottamaan. Vasta Routamielen mutinat työnteosta saivat metsähaltian huomion kiinnittymään toisen tekemisiin. Töitä? Tuon täytyi olla huonoin tekosyy, jonka arpikasvoinen koskaan oli kuullut. Raskaasti huokaisten Valandil käveli sepän luo, katsellen kummastellen tuon syliin kerättyä romua.
"Meinasitko tehdä lusikasta uuden miekan?" sarkastinen kysymys oli hiljainen, jota seurasi pian lisää puhetta.
"Annahan olla, humalahaltia taisi juuri iskeä pääkoppaasi", Valandil totesi kulmiaan alakuloisesti kurtistaen. Hän nappasi Routamielien sylissä olevat tavarat itselleen ja kiikutti ne takaisin kaapin syövereihin. Mitään töitä lusikalla tehdä. Ainoastaan haarukka jäi haltian otteeseen ja sen tämä asetti sepän nyrkkiin.
"Menehän syömään lisää piirakkaa, en halua ett sekin menee hukkaan", syömättä jääneeseen puuroon viitaten metsähaltia tuuppi isoa miestä piirakan suuntaan. Alkutyönnön annettuaan Valandil itse palasi keskemmäksi huonetta. Hän repi paitansa alla olevat täytteet pois ja heitti lainapaitana toimineen lähimmälle tuolille. Jälleen kerran suippokorvainen puri huultaan turhautuneena, tällä kertaa käyden myrskyisää kinaa itsensä kanssa päänsä sisällä. Tässä se taas nähtiin: hänestä välitettäisiin vain, jos hän sattuisi omistamaan naisen kehon. Selvästikin se ihme porkkanapäinen pojannulikkakin piti haltian olemassaolosta, kun vain kuvitteli laihan kehon tilalle naisen muodot. Khajiitien juomalla oli ihmeellinen tapa aiheuttaa tunnemyrskyjä bosmerin sisällä, eikä se varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Äkisti tulistunut ja itseinhoa huokuen Valandil ryhtyi riuhtomaan itseään vapaaksi korsettipaidastaan. Hän niin polttaisi koko nutun heti ensitöikseen! Jos vain saisi sen pois päältään. Nyörit olivat tiukassa solmussa eikä niitä noin vain auottu, varsinkaan kun narut sijoittuivat selkäpuolelle. Helvetti, mitä nyt.

Rorikhia hävetti aivan suunnattomasti ja hän olisi niin mieluusti halunnut vain kadota savuna ilmaan. Kaikki ajatukset huusivat päällekkäin toinen toistaan äänekkäämmin humaltuneessa mielessä, luoden yhden julmetun kokoisen solmun josta Routamieli ei pian saanut yhtään mitään tolkkua. Ei mies kyennyt edes ajattelemaan mitä töitä hän muka tekisi, varsinkaan niillä satunnaisilla rojuilla joita oli kerännyt sylinsä täydeltä. Häpeä hakkasi tuomion vasarallaan kiivaasti ja nöyryyttävästi, eikä Rorikh halunnut sillä hetkellä mitään muuta kuin painaa päänsä piiloon ja jollakin ilveellä setviä tiensä pois siitä niin kovin kiusallisesta tilanteesta. Toki nord olisi vain voinut marssia ovesta ulos, mutta se tuntui jotenkin hirvittävän tökeröltä – ja miten hän muka kykenisi tulemaan takaisin enää sen jälkeen? Niimpä hän yritti saada jotakin typerää tekosyytä painua ulos ahjolle romujensa kanssa.

Routamieli tajusi viimein kiinnittää huomiota keräämiinsä esineisiin vasta siinä vaiheessa, kun Valandil tokaisi sarkastisen kysymyksensä.
”Mitä?” Mies kysyi ja vilkaisi tarkemmin sylissään olevaan esineistöön, muuttuen silkaksi kysymysmerkiksi. Taaskin nord vain seisoi siinä ihan hölmönä ajatukset kompuroiden haltian napatessa tavarat haltuunsa ja kiikuttaessa ne takaisin kaappeihin. Ainoastaan haarukka tuli paluupostina takaisin ja sen bosmer nakkasi Routamielen nyrkkiin. Mies tuijotti käteensä tuotua haarukkaa kuin se olisi yhtäkkiä ollut yksi mielenkiintoisimmista asioista koko unviersumissa – katseen nostaminen Valandiliin hävetti liikaa. Se taisi olla ensimmäinen kerta Rorikhin elämässä, kun hän ei uskaltanut katsoa jotakuta silmiin. Ei kehdannut.

Rorikh ei tehnyt elettäkään estääkseen bosmeria ohjaamasta itseään lähemmäs piirakkaa, vaikkei mies tottapuhuen koko piirakkaa edes tajunnut. Hän vain tuijotti haarukkaa kädessään, ennenkuin siirsi katseensa kiviseen lattiaan yrittäen saada jonkinlaista järjestystä sekaviin ajatuksiinsa. Sydän hakkasi edelleen lujasti, eikä Rorikh tiennyt johtuiko se säikähdyksestä vai järkytyksestä vai haltiasta vai mistä. Sen hän kuitenkin tiesi, että se tuntui inhottavalta. Mies ei todellakaan ollut tottunut siihen, että hänen sydämensä alkoi hakata sillä tavalla pelkkien tunteiden myötä. Ei se ollut normaalia, ainakaan Routamielelle, ja ehkä juuri siksi se tuntui pahalta. Samalla häntä myös ahdisti oma käyttäytymisensä, mitä Valandilkin mahtoi ajatella? Nyt bosmer pitäisi nordia ihan taatusti epämiellyttävänä sekopäänä tai jotain. Syntisenä sekä kuvottavana, kun sillä lailla oli mennyt toista miestä pitelemään. Rorikh kurtisti kulmiaan hampaitaan kiristellen. Mikä häntä oikein vaivasi?

Routamieli laski haarukan pienelle pöydälle jo viilentyneen piirakan vierelle, astellen vaitonaisesti tiskin äärelle katse visusti lattiassa. Hän selvästi vältteli parhaansa mukaan Valandiliin vilkaisua, tai edes luomasta katsetta sinne päinkään. Ei mies kuitenkaan ehtinyt edes istahtaa takaisin jakkaralleen, kun katse harhaili korsetin kanssa tappelevaan bosmeriin. Valandil vaikutti erittäin turhautuneelta sekä vimmaiselta, muttei Rorikh osannut edes arvata syytä. Hän vain naputteli tiskin puista pintaa sormillaan vaivaantuneena, antaen katseensa kiertää pitkin kattoparruja. Sivusilmällään Routamieli huomasi ettei bosmerin riisuutumisesta tullut kyllä yhtään mitään. Mies hieraisi kädellä kasvojaan ja huokaisi raskaasti, perhana vie miten oudoksi kaikki oli yhtäkkiä mennyt. Rorikh nappasi puukon pöydältä ja marssi haltian luokse, vaikkakin edelleen hyvin epävarman sekä vaivaantuneen oloisena.

”Lopeta se rimpuilu ja pysy hetki aloillasi, tempoilet kuin ansaan jäänyt jänis”, Rorikh tokaisi osittain määräilevään, mutta vaiteliaaseen sävyyn. Nord yritti ensin keplotella kaksoissolmua auki sormillaan, mutta tiukkaan väännetty solmu yhdistettynä humalasta hapuileviin sormiin ei johtanut tilannetta puusta pitkälle. Niimpä turhautuneesti murahtaen Rorikh nykäisi koko nyöririvistön auki puukollaan – tuskimpa Valandil paidan korsettiosuudella enää mitään tekisi.
”Um”, Routamieli aloitti, muttei sitten saanutkaan mitään sanotuksi. Seisoi vain siinä puukkoaan pyöritellen, ennenkuin tajusi sujauttaa sen takaisin tuppeensa.
”En tiedä mikä minuun tuli”, mies lopulta myönsi ja siirsi katseensa sivuun. Häpeä päätti jälleen nostaa päätään.

Oli vähällä etteikö haltia olisi purskahtanut itkupotkuraivariin turhaantumisen myötä. Tämä pieni mies rimpuili, ärisi ja kirosi korsetin alinpaan tuonelaan, vasta Routamielen käsky sai arokanin lailla pomppivan pysymään aloillaan. Valandil tunsi sydämensä hakkaavan liikatahteja heti nordin ryhtyessä nykimään korsetin nyörejä. Lähellä, toinen oli jälleen lähellä. Samat ristiriitaiset tuntemukset vyöryivät suurena aaltona bosmerin yli, eikä suippokorvainen tiennyt mitä tehdä. Hänen sydämessään todellakin oli suuri musta alue, jonka sisään kätkeytyi niin kaipuuta kuin läheisyydentarvettakin. Jos hän todellakin olisi ollut nainen, mikään ei olisi estänyt Valandilia syöksymästä halaamaan seppää. Mutta ne viimeisetkin miehiset rippeet hänessä käskivät pitämään edes jotain arvokkuutta yllä. Kerran ihminen itse oli vetäytynyt pois ja käyttäytyi nyt hyvin vaiteliaasti, ei tatuoidulla ollut mitään syytä hoitaa omaa seurankipeyttään Routamielen kautta. Kuten järki sanoi: se oli väärää ja kaikki nämä tunnemyrskyt olivat selvästikin liikajuomisen aikaansaannos.
Nähtävästi nyörit eivät selvinneet pelkästään sormien avulla, joten nord turvautui puukkonsa terävään mahtiin. Valandil tunsi kylmät väreet selässään kun nyörit katkeilivat raavaan miehen toimesta. Haltia hengähti syvään korsetin tuoman kiristyksen hälvetessä ja hengitys pääsi kulkemaan taas normaaliin tapaan. Hän ei niin käsittänyt, miksi naiset halusivat pukeutua moisiin. No, näemmä korsetit olivat sepän silmissä jokin erikoinen asia, mutta Valandil itse ei tulisi koskaan tajuamaan niitä.

Arastellen haltia kääntyi ympäri kohdatakseen Rorikhin, mutta hämmästyksekseen seppä ei pitänytkään katsekontaktia. Tuo vain mutisi jotain niin tyypillistä, ettei haltia voinut kuin hymähtää vastaukseksi. Mitäpä tuohon sanoa kun omat ajatukset pitivät sellaista tunnekuohua yllään, ettei mieleen edes juolahtanut pyytää anteeksi tuottamastaan hämmennyksestä.
Huokaisten Valandil riisui paitansa pois, myttäsi sen palloksi ja heitti sivuummalle.
"Noin, nyt se paholaisen riivaama paita on poissa", hiuksiaan harova mies totesi. Hän todellakin uskoi sekä paidan että alkoholin olleen syy tähän kaikkeen, joten ainakin yhdestä pirulaisesta päästiin eroon. Mystistä juomaa nyt ei viitsinyt kaataa hankeenkaan, joten siitä päästäisiin eroon vain juomalla. Hitaasti ja nautiskellen, ilman sen suurempia humalatiloja. Haltian sisällä vellonut raivokkuus oli nyt aikalailla tiessään, kadoten yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Päässä huippasi edelleen ikävästi, mutta humalatila oli muuten pysynyt varsin kevyenä. Vielä Valandil ei tanssisi metsämiehen polkkaa alkoholin vaikutuksesta, vaan eipä järki silti kovin kirkkaasti juoksenut.

"Elä murehi, et ole ensimmäinen kännikala joka käy kiinni lanteilleni. Niissä on selvästi taikaa!" Valandil naureskeli yrittäessään pistää kaiken villaisella, mitä sitä turhia tätä omituista tapahtumaa muistamaan. Parempi vain antaa asian mennä ohi vitsinä, muuten kaksikon loppuviikosta tulisi erittäin kiusallinen. Eikä hän halunnut tuottaa Routamielelle mielipahaa ryhtymällä huutamaan ja solvaamaan tuota syntiseksi olennoksi.
"Kymmenen septimiä, kiitos", haltia muistutti vedonlyönistä ja ojensi kätensä odottavaan tapaan. Hän todellakin tarvitsi enemmän rahaa ostaakseen vaatteita. Talvitakki olisi ylen kätevä, jos hän meinasi Valenwoodiin asti kävellä.

Valandil sai viimein kiskottua naisille tarkoitetun nuttunsa pois päältään nyörien katkomisen myötä, ja haltia nakkasi mytätyn vaatekappaleen sivuun niinkuin se olisi oikeasti ollut jollain kierolla tavalla riivattu. Näinollen Rorikh ei voinut olla myötäilemättä bosmerin sanoja, eikä nord olisi lainkaan ihmetellyt mikäli jollakin maagilla olisi ollut luihut näppinsä pelissä. Routamieli ei ollut koskaan tuntenut erityisen suurta luottamusta niihin tuntemattomia voimia käyttäviin hörhöihin, sillä ensinnäkin koko magia tuntui, kuulosti ja näytti siltä että saattaisi aivan liian helposti karata käsistä, ja toisekseen magialla sai aikaan kaikkea pahaa ja epäluonnollista. Kuolleiden ylösnostamista ja muiden ihmisten mielten sekoittamista... Yhden puseron lumoaminen ei siis taatusti olisi mikään mahdottomuus.

Routamieli katseli lattialla lojuvaa nuttua, eikä hän oikein ollut kuitenkaan vakuuttunut magiaspekuloinnistaan. Ei tuo korsettipaita nyt mitenkään ihmeellinen ollut, ja jos se oli lumottu niin miksi Rorikh tunsi edelleen olonsa niin vaikeaksi? Syyn oli pakko olla jossain muualla. Rorikh vilkaisi Valandilia kulmiensa alta, haltia näytti jälleen omalta itseltään mutta... jokin tuntui silti muuttuneen. Aivan kuin nord näkisi jotenkin kirkkaammin, kuin lasin päältä oltaisiin poistettu sumentava kalvo. Routamieli ei tiennyt mitä se tarkoitti, mutta sen hän tiesi että tunne oli varsin ahdistava. Äsh, mikäli kiusallisuus olisi ollut fyysinen olento, olisi Rorikh välittömästi potkaissut mokoman suorinta reittiä horisontin toiselle puolen, vaikka hirsiseinän läpi! Nyt hän joutui ikäväkseen vain elämään asian kanssa.

Valandil päätti vain vitsailla koko asiasta, joka sinällään kyllä helpotti Routamielen oloa. Mies haroi ohranvaaleaa tukkaansa ja puuskahti vaivaantuneena, antaen katseensa jälleen kiertää pitkin seiniä ja katon parruja.
”Se ei tule toistumaan”, Rorikh tokaisi painokkaasti ja lupasi antaa itselleen kunnon henkisen läksytyksen, kunhan ensin selvittäisi päänsä kunnon yöunilla. Samalla hän myös lupasi itselleen pitää etäisyyttä jokaiseen kaksijalkaiseen tavallistakin enemmän, jottei vastaavaa hölmöilyä enää tapahtuisi. Se ei selvästikään ollut terveellistä jurolle miehelle.

Bosmerin muistuttaessa vedosta ja ojentaessa vaativan kätensä, ei Rorikh voinut kuin huokaista raskaasti. Niimpä niin, haltia toden totta oli sopinut siihen korsettiin. Vähän turhankin hyvin.
”Saa olla viimeinen kerta, kun lyön vetoa kanssasi”, Routamieli ärisi lähinnä itsekseen, taputellen housujensa taskuja rahapussiaan etsien. Pitikin mennä taas hairahtumaan vedonlyöntiin, oli sekin aikamoinen pahe. Mies tajusi lyöneensä vetoa viikon sisään enemmän, mitä hän oli vastaavaa harrastanut viimeiseen kymmeneen vuoteen. Huh, sillekin toiminnalle pitäisi pistää stoppi ennenkuin koko homma karkaisi käsistä.
Rorikh nykäisi nahkaisen rahapussin taskustaan, availi pussukan nyörejä ja laskeskeli kolikoitaan. Nord murahteli jälleen itsekseen, lätkäisten tasan kymmenen septimiä haltian ojennettuun kouraan.
”Pidä hyvänäsi. Kuristan sinut jos ryyppäät nuo rahat”, Routamieli varoitteli ja tunki rahapussin takaisin taskuunsa, marssien tiskin äärelle keskenjääneen juomansa tykö. Ei hyvää juomaa nyt hukkaankaan voinut heittää.

Rorikh istui tuolilleen, kietoi sormensa pullon ympärille ja vaikutti palautuvan takaisin siihen tuttuun kivimoodiinsa. Kulmat kurtussa ja suupielet kohti lattiaa hän otti huikan juomastaan, mutta vaikka ulospäin mies näyttikin jälleen tutulta jurolta itseltään, keikkui pääkopassa silti aikamoinen hullunmylly. Ajatuksien sekavuuden selvittämistä ei alkoholi juurikaan parantanut, mutta turhautuneena Rorikh päätti ettei edes yrittänyt selvittää ajatuksiaan. Sinne pääkoppaan ne kyllä aikanaan liukenisivat, kunhan niitä vain nesteytettäisiin tarpeeksi. Ajatuksensa myötä mies hörppäsi kunnon kulauksen kissamehua.

Valandil tuhahti nordin varoitukselle ja sulloi saamansa rahat pieneen nahkapussiin, mikä roikkui vyöltä. Erinomainen kohde taskuvarkaille, varsinkin nyt kun pussukka sisälsikin jotain muuta kuin tomua.
"Kyllä isä", kuului vitsaileva vastaus haltian suunnalta. Ihan kuin rahat kuluisivat muka johonkin juomisiin, pah. Eikä hän sitäpaitsi voinut astua kapakkaan seuraavaan kuukauteen, ainakaan, sillä kaupungin juorukellot varmasti olivat kälättäneet omiaan jokaiselle vastaantulijalle. Valandil ei ollut halukas kuulemaan juopuneilta sotureilta erilaisia tarinoita hänen "orjuuteen" liittyen. Varmasti moni olisi myös utelias tietämään millaista Routamielen apupoikana oli olla. Tämän välikohtauksen jälkeen hän ei tiennyt miten olisi edes vastannut, varmasti puheenaihe olisi vaikka väkisin vaihtunut kukkiin ja perhosiin.

Haltia myöskin käveli tiskin luo päästäkseen takaisin juominkien äärelle. Tietysti korkea jakkara oli jäänyt toiselle puolelle, sinne missä nimenomaa Rorikh istui. No, ei siihen kuolisi. Valandil kiesi tiskin taakse ja lähti jälleen raahaamaan painavaa jakkaraa oikealle puolelle. Lyhyen, mutta ärsyttävän raahaussession jälkeen hän viimein pääsi istumaan rauhassa. Jalat heiluivat ilmassa korkeuden vuoksi haltian kaamiessa uuden juoman itselleen. Ehkei ollut kovin järkevä idea juoda lisää äsköisen episodin jälkeen, vaan ilmainen juoma oli aina houkuttelevaa. Siitä lähti haltian viides tai kuudes juoma ja helkkari, että se maistuikin niin hyvältä. Hän ei voinut käsittää miten karvaturrit kykenivät maustamaan juomiaan niin mystisillä ainesosilla, ettei edes metsäkansalainen kyennyt tunnistamaan niitä. Bosmerit tunsivat kasvit kuin oman perheensä, ellei jopa paremmin.
"Mitä luulet, jääköhän tähän koukkuun?" Valandil pohti pyöritellessään pulloa käsissään. Hän ei olisi halunnut saada samanlaista addiktiota kuin monet kaduilla elävät skoomasta, ja mysteerijuoman maku houkutteli koko ajan juomaan aina vain enemmän. Hieman pelottava ajatus, mutta toivottavasti Routamieli oli ostanut pullot joltain rehdiltä kisumirriltä.

Valandil laski pullon hetkeksi alas ja nappasi toisen koltun tiskiltä, sekin oli naisille tehty muttei omistanut korsettiosuutta. Hän heivasi sen ylleen ilman ongelmia ja hengähti huojentuneena, kun ruskea pusakka oli mitä täydellisin hänen päällään. Edes rintavarustusta ei tarvittu tähän yksilöön! Kenties paita oli joskus ommeltu mittatilauksena jollekin muodottomalle naiselle - tai toiselle bosmermiehelle. Edessä oli vain pieni narurivistö, joita pystyi kiristämään halutessaan. Vaan mitäpä mies moisella, rinnattomana hänellä ei ollut mitään peitettävää, jos lukuisia arpia ei otettu huomioon. Paidasta tuli hetkessä haltian suosikkivaate, sillä kangas oli ihanan pehmeää ja lämmintä ihoa vasten. Miksi naisille tehtiin parempia vaatteita kuin miehille, sen olisi suippokorvainen tahtonut tietää.

"Mitä pidit piiraasta? Toivottavasti ei ollut liian makeaa... täytyi hieman improvisoida, koska ruokakomerosi ei omaa laajaa valikoimaa", Valandil kysäisi hunajapiirasta kohti nyökäten, vieden pullon jälleen huulilleen. Koukuttavaa juomaa, ihan selvästi. Mitä ihmettä hän tekisi sitten, kun pullot hupenisivat kahden miehen toimesta. Seiniä pitkin juoksentelu tuntuu varsin mahdolliselta ajatukselta.
Wel piipitti omiaan tiskillä jolkottaessaan, hamuillen selvästi katseellaan Routamielen piirakkapalasta. Valandil antoi varoittavan katseen hiirulaiselleen, puistaen päätään kieltämisen merkiksi. Hän ei halua nähdä pientä ystäväänsä haarukan lävistämänä.

Rorikh seuraili vaiteliaasti vierestä vailla sen suurempaa mielenkiintoa Valandilin tuolinraahausta sekä toisen ostamansa paidan sovittamista, johon haltia ilmeensä perusteella vaikutti ihastuvan ikihyviksi. Bosmerin kysymys oli vähällä mennä ajatuksiinsa uppoutuneelta puoliveriseltä tyystin ohi, ja vähän jälkijunassa hän kohotti pitelemäänsä pulloa tarkastellen jälleen sen varsin korutonta etikettiä, jonka niukoista teksteistä hän ei kyennyt ymmärtämään sanaakaan. Mies katseli pulloa kuin vastaus kysymykseen olisi jotenkin selvinnyt sitä kautta. Lopulta Rorikh kohautti kevyesti olkiaan ja maisteli juomaansa. Nord ei vain yksinkertaisesti kyennyt pääsemään siitä makujen sinfoniasta perille, vaikka hän kuinka kovasti yrittikin. Rorikh totesi parhaakseen lakata yrittämästä, kun ei siitä touhusta mitään kuitenkaan tulisi.
”Jaa'a”, kuului tylsä ja piittaamaton vastaus. Routamieli ei uskonut että juomassa oli skoomaa tai muuta vastaavaa huumetta, vaikkei moisia päihteitä koskaan ollut kokeillutkaan. Mutta se vähä mitä hän huumeista tiesi, oli Rorihk aina arvellut niiden olevan kalliita – eivätkä nämä putelit paljoa hintatasoltaan eronneet tavallisesta simasta.

Mies tuntui vaipuvan takaisin aatteisiinsa sormiaan tuijotellen, kokeillen vähän peukalonsakin liikauttamista mutta jätti sen operaation saman tien sikseen kun terävä kipu muistutti olemassaolostaan ja peukalon murtuneesta luusta. Kuinkahan kauan silläkin menisi parantua? Rorikh arveli kuukautta tai muutamaa, turhautuen samantien pelkästä ajatuksesta. Kuukausi tuntui pitkältä ajalta kun riesana oli toimimaton peukalo, jonka rasittaminen vain pitkittäisi paranemisaikaa. Routamieli tunsi itsensä jälleen varsin typeräksi amatöörimäisen mokansa myötä, mutta toisaalta samalla hän oli myös kiitollinen ettei koko käsi ollut murskaantunut. Siitä vasta ongelmia olisikin itänyt.

Rorikh kohotti katseensa Valandiliin tämän jatkaessa small-talkiaan, tuijottaen tätä varsin ärtyneen oloisesti kulmiensa alta. Joutavuuksien lörpöttely ei ollut nordin suosikkiasioita, ja sen kyllä pystyi hyvin lukemaan hänen kasvojensa ilmeestä. Routamieli tuhahti vaimeasti ja nosti pullon huulilleen, ennenkuin nojasi kyynärvartensa tiskiä vasten. Hän vilkaisi vieressään nakottavaa piirakkapalasta, jonka saattoi suorastaan kuulla maanittelevan ”syö minut” - sanojaan. Hiiriparan onneksi Rorikh ei hoksannut nököhampaisen tuholaisen ahnasta katsetta.
”Syöhän sitä”, mies myönsi napatessaan puukkonsa uudelleen esille, leikaten palasen piirakastaan ja nakaten sen suuhunsa. Jopa kylmänä se oli mitä maukkainta, ja vaikkei Rorikh makean perään ollutkaan oli hän juuri tainnut löytää sellaisen makean herkun josta jopa hän tykkäsi. Ei hillitty ja kivikasvoinen mies sitä tietenkään näyttänyt tai ääneen sanonut, mutta kuitenkin.

Nord pyöritteli puukon terää kevyesti vasten puisen tiskin pintaa, johon hitaasti mutta varmasti kaivertui pieni kuoppa.
”Miksi olet täällä?” Routamieli lopulta kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, nostaen varsin mitäänsanomattoman katseensa Valandiliin. Hänen äänensävynsä oli jälleen viileä, mutta todellisuudessa Rorikh halusi tietää vastauksen kysymykseensä.
”Sinulla ei ole mitään velvotteita pysytellä täällä, ja heti alussa uhkasin heittää sinut ulos. Silti hanakasti päätit jäädä, vaikka tiedät mitä minusta puhutaan”, Routamieli jatkoi kulmiaan kurtistaen, pyöritellen edelleen puukon terää tiskiä vasten. Kenties Valandil oli jäänyt kodittomaksi, muttei Rorikh nyt todellakaan voinut olla viimeinen vaihtoehto jossa majailla. Kai haltialla nyt jotain perhettä ja sukua oli, tai ystäviä. Majatalojakin oli, ja varmasti aina niin ystävällinen Heimskr suostuisi majoittamaan orvon kattonsa alle. Jopa Belethor suostuisi taatusti lainaamaan takahuonettaan pariksi päiväksi.

Silti Valandil oli päättänyt jäädä, vaikka Rorikh oli ilmaissut inhonsa sekä ihastuttavan luonteensa heti astuttuaan ulos siitä kapakasta. Nordi ei vain kyennyt ymmärtämään bosmerin ajatusmaailmaa. Rorikh ei yksinkertaisesti voinut käsittää, kuinka Valandil jaksoi häntä.
”En todellakaan ole se vieraanvaraisin tai ystävällisin ihminen johon törmätä. Helvetti, minä vihaan kaikkia tasapuolisesti”, Routamieli puuskahti ja otti huikan juomastaan. Mutta tottahan se oli, ja Rorikhin motto olisi hyvinkin voinut olla ”olen vapaa ennakkoluuloista – vihaan kaikkia tasapuolisesti.”

'Syöhän sitä' ei ollut oikea vastaus haltian mielestä, siispä tämä tuhahti kuin olisi ottanut pienesti nokkiinsa toisen mielipiteestä. Ihan vain hyvää hyvyyttään hän oli leiponut ja pistänyt koko pirtin tuoksumaan hunajaiselta raudan ja noen sijaan, vaan eipä näkynyt herralle kelpaavan. Tai sitten tuo vain piilotteli jotain, mistä sitä ikinä tiesi. Hiuksensa pöyhälle poninhännälle sitova bosmer sivuutti tyystin Routamielen yrmyn ilmeen ja selvän tahdottomuuden jutustelulle, sillä omasta mielestään keskustelu - vähäinenkin sellainen - parantaisi molempien mielialaa. Jäisipä äsköinen erikoisuus unholaan uuden kinastelun puskiessa päälle, ja nämä kaksihan varmasti saivat aikaan jonkinlaista kiistaa pelkästään hammastikuistakin. Tatuoitu hörppi juomaansa tasaiseen tahtiin samalla kun silitteli piirakkanälkäisen hiirensä turkkia. Kunhan vain kelit lämpenisivät päästäisi haltia Wel-hiirulaisen takaisin luontoon, sillä kyllähän tuo nyt ansaitsi vapauden omaan elämään sekä mahdollisesti hiiripesueeseen. Seppä tuskin olisi innoissaan, jos metsähiiriperhe päättäisi asuttaa Rautarovion sisätilat. Haltia saisi lisää seuraa, kyllä, mutta aika varmasti jokainen nököhammas kuolisi alta aikayksikön. Hän ei ihmettelisi, vaikka nord hakisi sapelihammastiikerin jahtaamaan hiiriä sekä Valandilia itseään.

Suippokorvainen nojasi leualla kämmeneensä ja antoi alkoholin laskeutua rauhassa päähän, siinä ohella Routamielikin rupesi jo nostamaan keskustelun tasoa pelkästä hyhkymisestä ihan oikeisiin lauseisiin. Hieman tuo yhtäkkinen puheliaisuus ihmetytti, mutta kuten tavallista Valandil laski sen alkoholin piikkiin. Hän mietti hetken aikaa toisen sanoja, punniten omia vastauksiaan jottei kuulostaisi niin säälittävältä tai typerältä. Lopulta mies huokaisi astetta raskaammin ja laski pullon tiskille.
"Ihmettelen itsekin samaa. Valehtelisin, jos väittäsin pitäväni nordeista, mutta..." etuhiuksiaan haroen haltia piti pienen paussin ja käänsi päänsä toisaalle välttääkseen katsekontaktia sepän kanssa, jatkaen sitten keskeneräistä lausettaan.
"Kaipa tunsin oloni kotoisaksi sen jälkeen, kun palajstuitkin ees osittain rotuveljeks. Et uskokaan, kuinka kauan siitä on kun viimeksi oon kuullut äidinkieltäni. Kaipaan sitä sekä kotiani", Valandil nielaisi palan kurkustaan, hän todellakin poti pahaa koti-ikävää. Vaan kotiin palaaminen oli mahdotonta vielä tällä hetkellä.
"Ja näithän itsekin millaisessa sikolätissä asuin yhdessä emakon kanssa. Vaikket sitä halunnutkaan, annoit mukavan potkun persauksille ja sait miut lähtemään sieltä. Kuka tahansa on ystävällisempi ja mukavampi vaihtoehto kuin hän, jopa murhaajat sekä kaltaisesi sepät", haltia vei nopeasti pullon suulleen saadakseen jotain tekemistä puheidensa lomassa. Vasta pienen hiljaisen tovin jälkeen Valandil kehtasi kääntää päänsä niin, että pystyi juttelemaan kasvotusten toisen kanssa.

"Uhkasit heittää meikäläisen ulos, muttet loppujen lopuksi tehnyt niin. Miksi?" Kuului vastakysymys haikailevasta uteliaaksi muuttuneen haltian suusta. Hän todellakin halusi tietää, miksei seppä vain taittanut surkean humanoidin niskoja ja hylännyt lumihankeen skreevereiden syötäväksi.

Bosmerin vastaus kuulosti ihan järkeenkäypäiseltä, mutta tuntui se silti lievästi sanottuna kummalliselta kun joku omasta tahdostaan halusi majailla saman katon alla juron sepän kanssa, oli takana sitten minkälainen veto tahansa. Noh, ehkei Valandililla sitten ollutkaan muuta vaihtoehtoa, ja saattoihan se ollakin totta että Rorikhin puoliverisyys sai haltian tuntemaan olonsa edes jollakin tapaa turvalliseksi ja kotoisaksi, vaikka kyseessä olikin kivimäinen Routamieli. Niimpä mies vain tuhahti ja hyväksyi saamansa vastauksen, sivuuttaen tyystin Valandilin sanat ”kaltaisestasi sepästä” vaikka se särähtikin korvaan varsin ärsyttävästi. Turhapa sitä oli siinäkään asiassa vastaan väittää, kun molemmat heistä varsin hyvin tiesivät Rorihkin luonteen.

Valandilin vastakysymys veti Routamielen hiljaiseksi. Hän yritti kaivella muistojaan muutaman päivän takaa, yrittäen kuumeisesti etsiä niitä ajatuksia, sanoja tai tekoja jotka saivat Rorikhin pitäytymään vedossa ja haltuunottamaan voittonsa – vaikka aluksi olikin kieltäytynyt kunniasta. Niin, miksi hän antoi haltian lorvailla nurkissaan hiiriystävänsä kanssa? Routamieli ei ollut rittänyt teurastaa bosmeria kuin kerran, ja sekin oli vähäisyydessään aikamoinen yllätys. Näkikö mies sittenkin bosmerin kotityöt apuna haitan sijasta? Vai oliko se jokin alitajuinen ystäväntarve joka esti Rorikhia nakkaamasta Valandilia kadulle? Rehellisesti sanottuna nord ei osannut vastata siihen kysymykseen. Hän ei ollenkaan tiennyt miksei yrittänyt joka toinen sekunti päästä bosmerista eroon.

Routamieli jatkoi puukon pyörittelyä ja tuhahti, se oli lähestulkoon ironinen hymähdys.
”En tiedä”, mies vastasi vilpittömästi ja laski puukon vasten tiskiä, päättäen lopettaa teräaseen kanssa leikkimisen. Toisaalta Rorikh olisi halunnut itsekin tietää vastauksen tuohon kysymykseen, mutta toisaalta hän ei oikeastaan edes jaksanut välittää. Niin kauan kun bosmer vain käyttäytyisi ihmisiksi ja tekisi kuin käskettiin, olisiko sillä nyt loppujen lopuksi sen suurempaa väliä? Vaikkei mies ollutkaan potkimassa haltiaa lumihankeen, oli hän kuitenkin edelleen valmis niin tekemään tarpeen vaatiessa.
”Älä silti tuudittaudu ajatukseen liiaksi, en silti pidä seurastasi niin paljoa että olisin luopunut ajatuksesta heivata sinut kadulle”, Rorikh totesi kuin selventääkseen asiaa ja tuodakseen ajatuksensa julki. Ehkä oli ihan hyvä oikaista sekin mutka, ettei Valandil kotiutuisi liiaksi. Viikon loputtua pakkanen odotti haltiaa joka tapauksessa.

Nord joi pullonsa tyhjäksi ja siirsi sen muiden kaltaistensa seuraan, päättäen samalla pitää pientä taukoa juomisen suhteen. Vaikkei huomiselle ollutkaan tiedossa töitä, halusi Routamieli silti mieluusti päästä sängystä ylös sen päivän aikana – ja mieluiten niin vähäisellä päänsäryllä kuin mahdollista. Sekin olisi kyllä yksi suuri mysteeri, minkälaisia oloja se kissajuoma aiheutti seuraavana aamuna. Innolla odotellessa.

Vilkaistessaan bosmeria Rorikhin mieleen nousi eräs kysymys, jota hän oli aiemmin pohdiskellut muttei kuitenkaan koskaan ollut asiaa kysynyt. Normaalisti häntä ei olisi kiinnostanutkaan kysyä, mutta humaltunut pääkoppa oli sillä hetkellä eri mieltä asiasta.
”Kuule”, Routamieli aloitti ja rapsutteli leukaansa, pitäen pienen tauon kuin olisi yrittänyt miettiä kuinka muodostaa kysymyksensä mahdollisimman hellävaraiseksi.
”Miten pirussa ajauduit naimisiin sen... naisen kanssa?” Rorikh oli jo sanomassa ”horker” tai ”hirviö”, mutta sai kuitenkin hillittyä itsensä. Minkäpä Valandil sille teki, että vaimona oli sellainen monsteri...

Tuntui omituiselta, ettei seppä itsekään kuulemma tiennyt syytä vieraanvaraisuuteensa. Vaan mitäpä moisesta valittamaan, ainakin Valandil sai nukkua sisällä lämpimässä eikä lumihautaan uponneena. Hän ei edes halunnut ajatella sitä kylmyyttä, joka odottaisi häntä heti viikon loppuessa - siihen kun ei ollut kuin pari hassua yötä. Itse mies ei muistanut laskea vankilassa vietettyjä öitä tähän viikkoon, joten hän oli asennoitunut poistumaan talosta heti viikon ensimmäisenä päivänä. Se meinaisi sitä, että heti huomenissa - mahdollisesta krapulasta piittaamatta - haltian tulisi ostaa itselleen lisää kampetta ja muonaa selviytyäkseen edes Cyrodiilin rajoille. Ajatus sekä rasitti että innosti miekkosta, mutta huoli oli niitäkin suurempi. Hänen pitäisi jollain ilveellä päästä eroon naimasopimuksestaan ja kadota kuin pisara valtamereen, Melanthasta ei koskaan tiennyt mitä lyllerö suunnitteli. Ties vaikka Dark Brotherhood tulisi pienen bosmerin perään!

Routamieli muistutti metsähaltiaa tyypillisellä sävyllään, mikä tietenkin sai vanhemman pyöräyttämään suuria silmiään. Valandil nojasi eteenpäin kämmen edelleen leukaa tukien ja virnisti omahyväiseen tapaan.
"Ymmärretty, kyllä, mutta mietin vain miten meinaat työsi tehdä murtuneella peukalollasi kun olen lähtenyt", retorinen kysymys tihkui keveästi sekä omahyväisyyttä, vahingoniloa sekä tyypillistä humalaisen huvittuneisuutta. Tavallisesti haltia olisi saattanut pysyä hiljaa asiasta, ihan vain oman henkikultansa vuoksi, mutta mitäpä tässä kainostelemaan alkoholin kiertäessä veressä turhankin voimakkaasti. Valandil vetäytyi kauemmaksi pitääkseen edes jonkinlaista etäisyyttä mieheen, jonka kanssa joutui selvästi varomaan kaksinverroin enemmän tekosiaan - seppähän oli jo kahdesti päättänyt vetää hänet syliinsä! Haltia kuitenkin lupasi itselleen, ettei ajattelisi kumpaakaan tilannetta tai saisi vielä painajaisia. Huh, mikä olisi kamalampaa kuin nähdä vielä untakin tuosta yrmystä, tuo kun oli päiväsaikaankin niin kylmää seuraa. Vaan hyvinpä näytti jutustelu sujuvan pohjolanmieheltä, sillä tuo onnistui kääntämään puheenaiheen Valandilin vaimoon. Tai, no... entiseen vaimoon.

Bosmer hieraisi nenänvarttaan mietteliäänä ja vetäisi vielä yhden ryypyn juomastaan, kohauttaen loppuun olkiaan varsin vaiteliaana. Hän ei suuremmin nauttinut puhua vaimostaan muulloin kuin muka nauraessaan muiden mukana, häpeä kun oli liian suuri. Miltein suurempi kuin äsköisen välikohtauksen myötä syntyneet kiusalliset tuntemukset. Mutta mitäpä sitä sisälläkään pitämään, kerrankin joku edes kiltisti kysyi aiheesta. Monet vain ilkkuivat ja pitivät miehen selityksiä täysinä pötypuheina. Jospa Rorikh suhtautuisi asiallisemmin, tai edes jättäisi suurimmat vinoilut johonkin toiseen kertaan. Vaan tuskin tuo uskoi bosmerin sanoja, nord kun oli nähnyt omin silmin sen kaameuden perikuvan.

"Hän, Melantha, ei aina ollut tuollainen. Tiedän tiedän, sitä on hankala uskoa, mutta hän oli mitä kaunein dunmer ikinä! Pitkät mustat hiukset, kauniin syvänsininen iho, intohimosta leiskuvat rubiinisilmät, tyrmäävä vartalo, aivan kaikki hänessä oli täydellistä. Hän jopa soitti huiluaan niin hennolla äänellä, että jopa sysimetsän puutkin olisivat itkeneet. Totta kai halusin viedä sen kaunottaren vihille, tein kaikkeni jotta sain haluamani ja nyt... en tiedä mitä tehdä. En tiedä missä meni vikaan, en käsitä miten voin olla horkerkuningattaren kanssa naimisissa", Valandil murehti raskaasti huokaisten samalla kun hautasi kasvonsa käsiinsä. Muistot olivat haalistuneet vuosisadan aikana, mutta vielä hän kykeni elävästi näkemään ne hyvät ajat ennen vihkijäisiä. Se polttava kipinä nuoren miehen sisällä, se palava halu päästä perustamaan perhe kauniin morsmaikkunsa kanssa. Vaan nyt tämä kyseinen kipinä oli kuollut ja tuhkaantunut bosmerin sisällä. Kaikki elämänilo oli poissa, eikä haltia tiennyt miten se saataisiin takaisin.

Rorikh ei pitänyt laisinkaan tuosta bosmerin omahyväisestä virnistyksestä, ja vielä vähemmän hän ilostui Valandilin sanoista jotka suorastaan rönsyilivät niin vahingoniloa kuin huvittuneisuuttakin. Routamieli tuhahti kuuluvasti, aivan kuin yksi murtunut peukalo muka oikeasti estäisi hänen työskentelyään – rajoittaisi ehkä, mutta mikään mahti maailmassa ei saisi seppää lopettamaan töitään. Ainakaan mikäli Rorikhilta kysyttiin. Hän kyllä taatusti nousisi kirveen kanssa vaikka daedralaumaa vastaan, mikäli ne uhkaisivat sysätä Routamielen ennenaikaiselle eläkkeelle. Miehen senhetkisellä työtahdilla ja intohimolla hän luultavasti kuolisi vanhuuteen ahjon ääressä vasara toisessa ja valmistuva miekka toisessa kädessään.

”Älä suotta luule liikoja itsestäsi”, mies tokaisi kuin muistutuksena, ettei haltian läsnäolo ja apu sepäntöissä nyt niin elintärkeää ollut. Pah, kyllä nord keinot keksisi, vaikka sitten leikkaisi sen peukalonsa irti pois riesana roikkumasta mikäli tilanne sitä vaati. Rorikh uskoi kuitenkin selviytyvänsä ilman moisia radikaaleja toimenpiteitä, vaikkei puoliverinen sitä vaihtoehtoa pois ollutkaan heittämässä. Kuinkahan moni vakavissaan harkitsi murtuneen sormen katkaisemista sen sijaan, että olisi kärsivällisesti odotellut sen parantumista entiseen uskoonsa?

Valandil alkoi selostaa vaimostaan, joka kuulemma ennen oli ollut oikea kauneuden perikuva. Rorikh ei tosin näyttänyt laisinkaan vakuuttuneelta, mutta oliko se nyt mikään ihme. Tuskimpa kukaan sen lihavuoren nähtyään uskoisi sanaakaan samaiseen olentoon viitatuista kehuista kauneudesta tai jumalaisesta kropasta, oli niistä ajoista sitten kuinka monta sataa vuotta hyvänsä.
”Hankala uskoa? Sanoisin, että liki mahdotonta...” Routamieli jupisi ja risti kädet puuskaan rintakehälleen. Toden totta, hän ei yksinkertaisesti kyennyt muodostamaan mielessään horkernaisesta Valandilin kuvauksen kaltaista kaunotarta. Se oli silkka mahdottomuus! Helpommin hän sai kuviteltua örkkimiehen mekkoon nätiksi kuin ruusunnuppu, kuin sen valtavan hirviönaisen aikaisemman muodon. Huh, Rorikh oli lähellä värähtää kauhusta tuon naisen palatessa hänen mielikuviinsa.

Suippokorva vaikutti kuitenkin varsin ahdistuneelta asiasta, muttei Valandilia kyllä voinut siitä syyttää. Kuka tahansa mies olisi tuntenut samaa mikäli oma vaimo olisi kokenut sellaisen muutoksen, eikä Rorikh oikein tiennyt kuinka hänen olisi pitänyt asiaa kommentoida. Sormet hapuilivat automaattisesti takaisin puukolle kuin jotain tekemistä etsien, eikä mennyt aikaakaan kun terveellä peukalolla testailtiin puukon terävyyttä ja sen kärkeä pyöriteltiin jälleen siinä samaisessa kolosessa tiskin pinnalla.
Routamieli ei tiennyt mitä hän olisi tehnyt, mikäli olisi ollut samassa tilanteessa kuin Valandil. Ainakin Sefa olisi elossa... Naisen tuoman muiston kipu kouraisi syvältä sydänjuuresta, joka sai Rorikhin refleksinomaisesti sysäämään ajatuksen sivuun. Yksi henkisissä tuskissa painiskeleva haltia oli jo ihan tarpeeksi.

Valandil huokaisi jälleen tunteitaan pihalle, nostaen päätään käsiensä syleilystä nojaten nyt leullaan molempiin kämmeniin katse napottaen sepän suuntaan.
"No, jos sen rasvavuoren peittämän naisen näkeminen oli kamalaa, mieti: Melanthalla oli suuri halu saada lapsia aina siihen asti, kunnes vakuuttelin että kyllä siellä mahan uumenissa jossain on lapsi. Eipä tainnut tajuta itsekään kaksi vuotta myöhemmin, ettei mitään lasta ollut. Onneksi jälkikasvua ei tullut, säälisin sitä penskaraukkaa saamastaan perheestä", haltia jatkoi puhumista hiljaiseksi menneen Routamielen puolesta, koittaen vältellä ahdistavia hiljaisuuksia jotteivat ajatukset päässeet harhailemaan aivan uusiin ulottuvuuksiin - toisinsanoen menneisiin tapahtumiin.
Bosmer katsahti juomansa suuntaan harkiten jo uuden korkkaamista, mutta tuli siihen päätökseen että halusi pystyä kävelemään olkipunkkaansa ihan omin jaloin. Routamieli kun ei kovin avuliasaatu ollut, varsinkaan äsköisen jälkeen, eikä kylmä lattia enää houkutellut väsynyttä. Alkoholi oli onnistunut sysäämään suurimman osan uupumuksesta toisaalle laskuhumalan odottamista, muttei haltia täysin virkeäkään ollut. Jos jaksamusta olisi ollut, ei pirtti näyttäisi kaaoottiselta. Routamielellä tietenkin oli näppinsä pelissä epäsiisteyden suhteen, siitä ei ollut epäillystäkään.

"Miksi edes asut kaupungissa, jos et pidä toisista sielullisista? Eikö olisi vain järkevämpää perustaa putiikki Riverwoodiin tai keskelle metikköä", Valandil pohti miettiessään syytä Routamielen sijaintivalinnalle. Tuon luonne soti niin pahasti vastaan näitä olosuhteita, ettei haltia nähnyt yhtäkään järkevää syytä Whiteruniin jäämiselle. Riverwood oli täydellinen paikka sepälle: ei paljon ihmisiä, kaikki materiaalit olivat lähes kotioven vieressä eikä koko kylässä ollut kuin yksi haltiapahainen. Edes Valandil ei käynyt siellä kuin kerran kahdesti kuukaudessa, ja vain koska sattui karkumatkallaan aina eksymään sinne.

"Saat muuten lähettää nuo sormesi tukena toimivat kolikot sitten pikakirjeenä, kunhan paranet ensin. Tarvitsen jokaisen killingin, jotta voin suunnitella jokseenkin turvallista lähtöä", pohtelias haltia hymähti katsahtaessaan sepän käden suuntaan. Jep, yhä paketissa kuten kuuluikin olla.
"Mistä puheenollen; miten peukalosi jakselee? Jos joskus satun näkemään kätesi nelisormisena, varastan kaikki vasarasi. En turhaan halua olla ystävällinen ja paketoida aikuisten miesten sormia 'inhimillisen erehdyksen' vuoksi", Valandil naurahti kevyesti hymyillen. Hän huomasi olevansa suhteellisen rentona toisen seurassa - ainakin puhuessaan - ja suusta ei päässyt yhtäkään anteeksipyyntöä tai nöyristelevää lausahdusta. Oikeastaan hänellä ei ollut minkäänlainsta tarvetta kumarrella seppää, mikä sekin taisi olla yksi alkoholin hyvistä puolista. Voisi jopa väittää, että bosmer tunsi itsensä tasa-arvoiseksi ihmismiehen kanssa. Aamulla hän tosin varmasti jatkaisi samaan surkeaan sävyyn kuten aina ennenkin, sättien itseään huonoista taidoistaan ja sen semmoisista.
Jos mysteerijuoman tuoma krapula ei tappaisi pientä miestä jo heti aamun ensiminuuteilla, eihän sitä koskaan tiennyt.

Valandilin ottaessa puheeksi Melanthan – oli yllättävää että sillä lihavuorella oli nimikin – haave oman jälkikasvun saamisesta nostatti Rorikhille suorastaan jäätävän mielikuvan, jossa piskuinen haltia ja suunnattoman valtava nainen joka muistutti enemmän horkeria lähentyivät yhteen jakamaan rakkautta toistensa kanssa. Sillä hetkellä Routamieli olisi halunnut tuikata puukolla molemmat silmänsä puhki, sillä mielikuva paloi suoraan verkkokalvoille järisyttävän traumatisoivana. Sen sijaan Rorikh kuitenkin vain kohotti kätensä kasvojensa peitoksi ja pudisti hitaasti päätään.
”...Älä kerro enempää, pyydän”, nord voihkaisi ja yritti pakottaa mielikuvaa jonnekin Oblivionin pimeisiin uumeniin, jonne se totta vie kuuluikin. Kuinka ihmeessä niiden läskirullien välistä edes kykeni löytämään...? Ei. Seis. Routamieli huokaisi raskaasti, hän ei todellakaan halunnut tietää!

Bosmer vaihtoi pian puheenaihetta asiasta kolmanteen, joka sinällään oli ihan hyvä juttu. Ainakin Rorikh saisi siirrettyä ajatuksensa muualle, jonnekin vähemmän traumoja tuovaan. Valandilin kysymykseen ei kuitenkaan ollut helppo vastata yksinkertaisesti ja lyhyesti. Koko Whiteruniin muutto oli monien suurien tapahtumien lopputulos, ja kaksikko saisi istua siinä hyvän tovin mikäli Routamieli olisi halunnut kerta kaiken. Jota hän ei siis todellakaan aikonut tehdä.
”Se oli eräänlainen... lupaus eräälle miehelle”, Routamieli tiivisti hieroen sormilla otsaansa. Ei se oikeastaan mitään kertonut saati selittänyt, mutta se vastaus sai nyt kuitenkin luvan riittää. Mikäli Rorikh olisi mennyt kertomaan tarkemmin tuon kyseisen miehen houkuttelusta saada taitava seppä muuttamaan Whiteruniin keskeltä erämaata eristyksistä hyötymään taidoistaan, olisi suippokorva taatusti udellut syytä siihen miksi nord oli ylipäätään asunut keskellä ei mitään kaukana sivistyksestä niin kauan. Se taas olisi ohjannut puheenaiheen vielä syvemmälle Routamielen menneisyyteen, tapahtumiin joista hän ei yksinkertaisesti puhunut. Hän ei nostanut niitä asioita esille edes omissa ajatuksissaan.

Haltia jatkoi aiheesta toiseen hyppelemistä, ja Rorikh ihmetteli hiljaa itsekseen mistä moinen puheliaisuus oikein kumpusi. Väkisinkin se pisti pinnat kiristymään, mutta mies pyrki kuitenkin olemaan ärsyyntymättä liikoja ja sen päätöksen vahvana tukena oli ystävä nimeltä alkoholi. Se oli saanut fiilikset muutenkin jo varsin rennoiksi – jumalille kiitos, Routamieli ei todellakaan halunnut uiskennella siinä kamalassa kiusallisuudentunteessa – joten rauhallisuuden ylläpitäminen oli yllättävän helppoa. Vaikka kaikesta huolimatta nord olikin sitä mieltä, että Valandil saisi puhua vähemmän.

Rorikh nosti kipeää kättään tarkastellakseen paketoitua peukaloa lähempää, ja kiinnittääkseen huomiota sormen tuntemuksiin. Kyllähän sitä kivisti, sehän oli selvää, mutta muuten mokomalla taisi mennä ihan hyvin. Verta ei vuotanut, eikä kipu ollut mitenkään sietämätöntä. Mitä nyt sellaista ärsyttävää jomotusta.
”Ihan hyvin, uskoisin”, seppä totesi vielä ääneenkin rannettaan käännellen.
”Jos se on septimeistäsi kiinni, maksan ne mielihyvin suoraan omasta pussistani kuin alan lähettämään yhtäkään juoksupoikaa muutaman kolikon takia”, Routamieli totesi kevyesti murahtaen ja päätti samantien kaivaa rahapussinsa esille, nakaten kaksi septimiä tiskille Valandilin eteen. Miestä ei totta vieköön innostanut ajatus ensinnäkään selvittää Valandilin senhetkistä olinpaikkaa, ja vieläpä etsiä sellaista postipoikaa joka viitsisi lähteä osoitteeseen ”tuonnepäin kaiketi”. Olinpaikasta puheenollen...
”Minne ajattelit matkustaa?” Rorikh kysäisi, sillä ei oikein ollut perillä tuosta asiasta. Joko hän ei ollut kuunnellut kun Valandil oli asiasta joskus maininnut, tai sitten bosmer ei ollut sen tarkemmin koskaan siitä puhunutkaan.

Kolikot rapsahtivat tiskille kuin käskystä ja haltia tuijotti paria septimiä hetken aikaa ilman mitään sen kummempaa syytä. Ehkä kuitenkin olisi kannattanut napata ne omiin taskuihin ennen kuin ahnaaksi ryhtynyt hiiri nappasi yhden killingin hampaisiinsa, pyrkien nyt vaivalloisesti karkuun. Valandil nosti kulmaansa lemmikkinsä röyhkeälle käytökselle ja tarttui ohikipittävän hiiren siimahännästä kiinni. Hän nosti piskuisen olennon ilmaan ja nappasi kolikon tuon suusta, mihin Wel päätti vastata protestoivalla vikinällä.
"Mokoma varas, en minä tuollaista ole opettanut", Valandil nuhteli metsähiirtä näpäyttäessään hyvin voimattomasti tuota nenänpäähän. Wel päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen ja tarttui sormesta kiinni pienillä jaloillaan, lähtien kipittämään kättä pitkin kohti olkapäätä. Se taisi olla hiirulaisen oma pieni turva tai jotain yhtä älytöntä. Bosmer putsasi kuolatun kolikon hihaansa ennen rahojen tallettamista nahkapussukkaansa. Tästä lähtien olisi varmaan parempi pitää huoli rahoistaan, hiiri kun näytti oppineen uusia temppuja ilman humanoidiystävänsä opastusta.

Valandil yskäisi viedessään huomionsa takaisin Routamieleen, tietäen varsin hyvin tuon katsovan tilannetta tuomitsevasti. Ihminen tuskin arvostaisi hiiriasuista taskuvarasta talossaan, joten muutaman päivän ajan suippokorvainen saisi pitää erityisen tarkasti ystäväänsä silmällä. Ties vaikka nord päättäisi tehdä Wel'istä koriste-esineen takanreunukselle, sellaisen pienen sotasaaliin. Ajatus oli aivan hirveä, ei sellaista saisi pienelle hiirelle tehdä! Itseään rentouttaakseen Valandil kuitenkin päätti ottaa viimeisen hörpyn lämmenneestä juomastaan, sitä ei ollut kuin muutaman hassun tipan verran. Uuden korkkaaminen saisi jäädä toiseen kertaan - näin aluksi.

"Kiitos, jospa näillä uuden räsypaidan ostaisi. Tai ehkä puolikkaan saappaan", Valandil päätti kiittää kolikoistaan vaikkei oikeaa syytä ollutkaan. Pieni kohteliaisuus ei kuitenkaan ketään tappanut, ellei sitten päättänyt tarjota päätään karhulle ihan vain herrasmiehen eleenä. Eriparisilmien katse seurasi sepän paketoitua peukaloa hetken, ja lopulta pieni mies totesi ettei sormessa ollut päällisin puolin mitään vikaa. Vaikka olisikin, tuskin Routamieli asiasta muistaisi valittaa.
"No hyvä, eipähän tarvi menettää yöunia sen takia", haltia vitsaili rennolla sävyllä, ihmetellen jo itsekin omaa käytöstään. Tavallisesti hän olisi nordrotuisten kurkussa kiinni näin monen pullollisen jälkeen. Kaipa Rorikhin puoliverisyydellä oli osuutta asiaan, muuta selitystäkään bosmer ei keksinyt.

"Ah, ajattelin josko yrittäsin päästä takaisin kotimaahan - katsomaan onko yksikään sukulaisista enää elossa. Tuskinpa, mutta ainahan on hyvä tarkistaa. Valenwoodiin on kuitenkin kuukausien matka, joten epäröin hieman jalkani vuoksi. Vaan senpä näkee sitten! En pidä kylmästä...", sormiaan pyörittelevä mies selitti mietteliään oloisena katseen peilatessa haikeutta ja selvää epävarmuutta. Miten pieni haltia kykenisi selviämään hengissä ilman kunnon varusteita? Skyrimiin muuttaessa vaimo sentään ajatti kaikki maantierosvot karkuun ulkonäkönsä avulla, mutta nyt...

Hän oli aivan yksin.

Kolikot olivat hädintuskin ehtineet kalahtaa vasten pöytää, kun Valandilin siimahäntäinen ystävä päätti iskeä nököhampaansa toiseen septimeistä ja alkaa raahata sitä mukanaan kuin mikäkin pahainen roisto. Routamieli tuijotti elukkaa suorastaan murhaavasti, ja mikäli alkoholi ei olisi hidastanut refleksejä olisi mies takuuvarmasti jysäyttänyt nyrkillään kyseistä hiirtä niin, ettei mokomasta olisi jäänyt jäljelle muuta kuin märkä läntti vasten pöytää. Hiiriparan onneksi Valandil kuitenkin ehti napata piskuisen ryövärin ja napata kolikko haltuunsa. Perhanan rotta, Rorikh tiesi ettei noista tuholaisista ollut kuin haittaa! Juuri tuota hän oli tarkoittanut ajatellessaan, ettei luottanut bosmerin ominaiseen eläintenhallintakykyyn. Viekas siimahäntä teki kaikkensa toteuttaakseen omaa pirulaista luonnettaan.

Rorikh loi Valandiliin varsin merkitsevän katseen, kuin olisi sanattomasti uhannut teurastaa piskuisen elukan heti seuraavasta vähääkään arveluttavasta tekosesta jota siimahäntä päätti toteuttaa. Routamieli huokaisi ja pudisti päätään lievästi ärtyneenä. Luojalle kiitos viikko olisi pian ohi, ja tuo rotta häipyisi hänen talostaan tuhoa kylvämästä. Vaikka eihän pieni eläinparka vielä mitään ollut tehnytkään, siitä huolimatta pelkkä hiiren läsnäolo oli Rorikhille ”tuho ja kauhistus”.

Nord vain nyökytteli päätään suippokorvan kiitoksille ja pohdiskeluille nutunrääsyn tai puolikkaan saappaan ostamisesta asiaan sen enempää kommentoimatta, vaikka pitikin vähän typeränä Valandilin kiittelyä sillä periaatteessahan Rorikh vain palautti septimit takaisin omistajalleen, eikä suinkaan mitään hyväntekeväisyyttä harrastanut. Kommenttiin yöunien menettämisestä Routamieli murahti vaimeasti ja huumorintajuttomasti. Piruako Valandil nyt nordin murtuneesta sormenpahaisesta mitään välittäisi, mutta se taisi koko vitsailun pointti ollakin – harmi vain ettei Rorikh sitä hoksannut. Vitsaileminen kun ei erityisemmin ollut hänelle ominaista puuhaa, tai ainakaan hänen käsityksensä huumorintajusta ei oikeastaan ollut samanlaista kuin muilla.

Routamieli olisi hyvin voinut syyttää alkoholia siitä että oli alkanut palautua siihen tuttuun kivimoodiinsa, jollei olisi paremmin tiennyt mistä se johtui. Heti kun alkoi vähän rentoutua lähti meininki aivan lapasesta – kuten se aiempi lähentelyepisodi oli oivasti asian todistanut – joten oli selvästi vain parempi pysytellä juroudessa. Siinä se taas huomattiin, ettei tunteista ollut muuta kuin haittaa. Elämä kylmäsydämisenä ja etäisenä oli huomattavasti helpompaa ja yksinkertaisempaa. Vaikka tosiasiassa se taisikin olla omien tunteidensa kieltämistä, lukitsemista ja tukahduttamista. Rorikh ei kuitenkaan nähnyt asiaa sellaisena, vaikka olikin itse henkilökohtaisesti juuri todennut omaavansa niitä tunteita siellä jossain syvällä sielunsa pohjalla routaan vangittuna – sitä seikkaa mies ei kuitenkaan myöntänyt edes itselleen. Sekin tosiasia sai heittäytyä syrjään kuin rikollinen tyrmään.

Valandil selitti kaipaavansa takaisin kotikonnuilleen Valenwoodiin, jolloin Routamieli alkoi välittömästi epäillä suippokorvan hengissäpysymisen todennäköisyyttä. Eihän suippokorvalla ollut edes minkäänlaisia varusteita pakkasta varten, eikä tainnut sen suuremmin olla varaakaan sellaisten hankkimiseen. Kun kuitenkin oli kyse niinkin kaukana olevasta kohteesta, ei matkaa oikein hengissä kykenisi suorittamaan puolikkaan saappaan, räsyisen paidan ja hiiren kanssa. Rorikh tuijotti Valandilia jokseenkin epäuskoisena, vaikkei mitään ääneen maininnutkaan.
”Ahaa”, hän vain totesi vaiteliaasti ja pohti syytä miksei bosmer ollut lähtenyt matkaan jo kesällä kun oli lämmintä ja huomattavasti helpompi taittaa matkaa. Kenties vaimo oli jotenkin onnistunut pitämään haltiaa otteessaan.

Lopulta Rorikh puuskahti itsekseen ja suoritsi selkänsä, haroen tukkaansa jokseenkin vaivaantuneen oloisena.
”Taidan painua pehkuihin”, mies aloitti ja kohottautui jo seisomaan, vaikuttaen kuitenkin siltä kuin olisi miettinyt jotain syytä päätökselleen. Aivan kuin nukkumaanmeno muka jotain selitystä olisi kaivannut.
”...En tahtoisi tuntea oloani draugriksi herätessäni”, Routamieli mutisi perään, oli sanomattakin selvää että hän tunsi edelleen olonsa vaikeaksi Valandilin seurassa. Mies oli jo marssimassa yläkertaan ja suoraan punkkaansa, kun hän vahingossa sattui vielä vilkaisemaan haltiaa – nordin katse oli katuva sekä vaivaantunut, mutta samalla jotenkin... yksinäinen. Rorikh tosin laittoi kaiken alkoholin piikkiin, vakuuttaen itselleen ettei ollut ollut lainkaan oma itsensä sinä iltana. Kunnon yöunet korjaisivat kyllä kaikki pääkopan typeryydet, siitä hän oli varma.

Valandil venytteli laihat kädet kattoa kohti kurotellen, inahtaen haukotellessaan siinä ohella. Väsy todellakin teki paluuta alkoholin tasaantuessa aivoissa, vaikkei humala ollut vielä lähelläkään loppua. No, kunhan joskus laskeutuisi niin haltia olisi tyytyväinen. Krapulaa tämä pieni mies ei odottanut innolla, mutta se oli selvästikin väistämätöntä ottaessa huomioon määrän minkä verran lyhykäisen illan aikana tuli juotua. Routamielikin näytti omaavan samat suunnitelmat kuin haltia-apuri ja ilmoittikin aikeistaan tyypillisen vähäsanaisesti, poistuen mutinoiden kera takavasemmalle.
"Öitä vain. Uskallakin olla epäkuollut aamulla, lukitten sinut kellariin", Valandil varoitteli nauraskellen, sillä ei halunnut kohdata lähes kuolleen oloista nordia heti aamutuimaan. Toisaalta molemmat varmasti nukkuisivat harvinaisen pitkään alkoholin väsyttämänä, ja mikäli kohmelo todellakin olisi kaamea ei edes jalasta vetävä daedra saisi haltiaa ylös. Jospa sitä kerrankin voisi pitää ihan rokulipäivän ilman minkäänlaisia tunnontuskia.
Hiirtä rapsutteleva bosmer ei huomannut Rorikhin katsetta, mikä varmasti oli parempi kummankin osapuolen kannalta. Jos Valandil olisi sattunut huomaamaan eri tuntemuksia huokuvan viestityksen ei hän kykenisi nukkumaan yötä ilman ylimääräistä ajattelua. Jostain syystä tatuoidulla oli paha tapa jäädä miettimään asioiden merkitystä turhankin pitkäksi aikaa, yleensä edes saamatta yhtäkään vastausta.
Kun seppä oli kadonnut yöpuulle vintin suojiin päätti bosmer kiikuttaa piirakanjämät kellarin viileyteen, toivoen josko herkkupala tulisi syödyksi joskus lähitulevaisuudessa. Pikaisen kellarivisiitin päätteeksi Valandil palasi tuvan lämpöön ja painui suoraa tietä nukkumaan heinäpaalinsa päälle Wel vierellään.

- - -

Turdas. Miten ihmeessä Valandil oli viettänyt yli kaksi viikkoa Rautarovion suojissa yhdessä ikiroutaisen sepän kanssa, sitä hän ei tiennyt, mutta yksi asia oli varmaa: nyt hänen täytyi poistua omaa polkua seuratakseen. Liian pitkään hän oli pitkittänyt suunitelmiensa toteuttamista, joten nyt viimeinkin oli aika. Reissusta tulisi kamala, hän tiesi sen, mutta jospa pohjolaiskansan sisukkuus olisi tarttunut kaupunkilaishaltiaksi muuntautuneeseen metsäsammoilijaan. Suippokorvainen kokosi tavaroita pieneen nahkareppuun, sujauttaen sen sisuksiin niin rahat kuin muutamat eväätkin. Mitään kovin käytännöllistä raukka ei omistanut, aseenkin hän oli varastanut vartioilta käydessään sovittamassa rikoksensa rahana. Omatunto kalvaisi liiaksi jos pieni vankilapako olisi jäänyt selvittämättä, onneksi siitäkin keskustelusta selvittiin parilla septimillä. Lopuilla rahoilla bosmer osti itselleen ihan käyttökelposen turkiksen. Ei mitään suurta ja hienoa, mutta ainakin se lämmittäisi jonkin aikaa. Kenties hän matkan aikana voisi kaataa pari susihukkaa ja neuloa niiden karvoista uuden turkiksen.
Aseen alkuperää haltia ei suostunut paljastamaan Routamielelle, eikä tällä ollut mitään syytä pyytää parempaakaan sepältä itseltään. Nord oli tunnettu valikoivasta luonteestaan, eikä tuo kuulemma antaisi asetta kenelle tahansa. Siksipä bosmer automaattisesti oletti ettei kuuluisi näiden aseen arvoisten ryhmään. Mutta mitäpä pienistä, varastettu rautamiekka saisi luvan kelvata edes jonkin aikaa. Ei sillä, että suippokorvainen olisi tottunut edes käyttämään moista - jouset ja tikarit olivat enemmän hänen juttunsa.

Valandil pakkasi myös muutaman heinätupon sekä hiirtään ajatellen että mahdolliseksi sytykemateriaaliksi, lumen sekaan kun oli hankala pystyttää nuotiota. Leukaansa rapsutellen hän pohti kuumeisesti mitä kaikkea muuta tarvisi jo pakkaamiensa esineiden lisäksi, soihtukin oli jo valmiina odottamassa. Sitä todellakin tarvittiin, ulkona oli jo ehtinyt hämärtyä sen verran ettei kulkeminen onnistuisi ilman lisävalaistusta. Päivänvaloa oli tuhlaantunut sinä aikana kun haltia oli juossut ympäri Whiterunia viimeisten tehtäviensä vuoksi, käyden jopa irtisanoutumassa Jaarlin palkkalistoilta. Eipä kukaan edes ollut huomannut tatuoidun bosmerin olleen poissa yli puoli kuukautta. Tyypillistä sekä tunteita loukkaavaa, mutta aloittaakseen uuden elämän suippokorvainen päätti antaa asian olla. Tiesipä ainakin mitä työtä välttää tulevaisuudessa. Nyt Valandil seistä tönötti oven edessä ja tuijotti Rorikhia kulmiensa alta. Hän ei tahtonut myöntää sitä itselleen, mutta viimeisten viikkojen aikana Valandil oli ehtinyt kiintyä tuohon kivisydämiseen mieheen. Ehkä vähän liiankin paljon - ja sekös pisti mielen aivan sekaisin. Sanotaanko näin, että haltia oli ruvennut näkemään asioita aivan uudessa valossa ja peräti ymmärsi juron miehen ajatusmaailmaa. Tai niin hän ainakin oletti, mistä sitä ikinä tiesi mitä Routamielen sisimmässä oikeasti tapahtui. Joka tapauksessa tämä pitkään suunniteltu lähtö tuntui hankalalta. Kaikista riitelyistä huolimatta Valandil oli viihtynyt sekä puoliverisen ihmisen seurassa että Rautarovion kotoisassa tunnelmassa. Hän ei halunnut lähteä. Vaan pakkohan sitä oli, muuten Valenwoodin kauniit maisemat jäisivät näkemättä ennen kuin hän sokeutuisi aivan täysin. Valandil olisi niin kovasti halunnut vain raahata sepän mukaansa vaikka reppuselässä kuljettaen, mutta tiesi sen täysin mahdottomaksi teoksi. Rorikh ei kuuna päivänä lähtisi piskuisen haltian mukaan, tuo varmasti oli vain iloinen omasta rauhasta ja loppuikäisestä yksinäisyydestä. Tummahiuksista miestä itseään taas pelotti ajatus yksin matkaamisesta, hän kun oli niin seurallinen että olisi vaikka pitänyt teekutsut karhujen kesken jos muuta seuraa ei ollut. Yhtäkkiä metsähaltian ajatuksiin tuli yksi kysymys: Miksi hän kiintyi Routamieleen? Tuo ei järin ystävällinen ollut, omasi vieläpä nordin verta, mutta silti jokin hiljaisessa miehessä kiehtoi. Vaikka kaikkea omituista olikin tapahtunut viikko sitten, oli nuo tilanteet tuoneet uusia piirteitä esiin jäistä maskia ylläpitävässä sepässä. Ja Valandil rakasti saada selville niitä.

Bosmer kuopi puulattiaa kengänkärjellään hieman vaivaantuneen oloisesti. Miten hyvästeltiin joku niin eloton ihminen? Kättely tuntui tökeröltä, halaaminen toisi vain mustan silmän ja pelkkä poistuminen tuntuisi julmalta. Takaraivoaan raapien Valandil siirsi pihkasilmiensä surullisen katseen lattiaa kohti. Pakkohan tässä nyt jotain oli sanoa ennen kuin toinen potkaisisi hänet pihalle.
"Uh... Kiitos, että sain yöpyä täällä. En tiedä miten korvaisin sen täydessä mitassa, mutta jos satun saamaan käsiini Valenwoodin parhainta alkomahoolia lupaan lähettää niitä muutaman tusinan", Valandil sopersi samalla kun siirteli painoa jalalta toiselle. Nyt hänestä tuntui, että lähteminen olisi suuri virhe. Mutta mitä hän sille voisi tehdä? Pitäisikö vain kysyä Rorikhilta josko tuo haluaisi bosmerin nurkkiinsa asumaan koko pitkän elämänsä ajaksi? Ei ikinä, haltia ei halunnut tuoda uutta riitaa pinnalle. Ei nyt.
"Anteeksi, jos oli kamala riesa... En tehnyt sitä tahallani", mies jatkoi epäröiden. Hän ei todellakaan tiennyt mitä toisen mielessä oli liikkunut kaikki nämä päivät, joten hän karkeasti arvioi olevansa enemmänkin haitta kuin hyöty tässä taloudessa. Tietenkään nöyräluonteinen ei itse nähnyt aikaansaannoksissaan kuin varjoisat puolet, eikä esimerkiksi sitä suurta kehitystä minkä kuka tahansa muu olisi nähnyt; Rautarovio loisti puhtauttaan jo kolmatta päivää putkeen ilman yhtäkään ylimääräistä siivousta.

Wel vikisi taskussa kärsimättömän oloisena, se selvästikin osasi aavistaa että pian mentäisiin ulos kylmään pakkaseen, mitä ohutturkkinen ei tietenkään odottanut innolla. Valandil taputti taskun pintaa kevyesti hillitäkseen hiirulaisen hätääntynyttä olotilaa, jonka jälkeen siirsi sitten viimein katseensa seppään. Varmasti toinen kykeni lukemaan mitä suurten silmien takana ajateltiin, nuo olivat kuin avoin kirja sielunpeilin muodossa eikä haltia tällä kertaa edes pyrkinyt peittämään tunnetilaansa.
"Jos joskus satut nurkille niin poikkea yrttiteellä, joohan?" Se oli ennemminkin alakuloinen pyyntö kuin kevytmielinen ehdotus, vaikkei haltia odottanutkaan saavansa kuin hymähdyksen vastauksena.
Valandil tuuppasi vahvan uksen auki ja tunsi välittömästi kylmän tuiverruksen kasvoillaan, hyrähtäen refleksinomaisesti kulmat kurtistuen. Hän ei ollut varma matkansa onnistumisesta, mutta piru vie hän aikoi yrittää toteuttaa unelmaansa nyt kun oli mahdollista! Olemassa oli vielä yksi selvittelemätön asia, ja se hoituisi tässä matkan aikana.
"Namaarie, arwenamin", siltä sanomalta Valandil astui ulos pakkasen hyiseen syleilyyn. Hän veti karvaisen hupun päänsä suojaksi ja lähti kipittämään kohti pääportteja. Vielä porttien edessä piskuinen mies käännähti katsomaan kertaalleen Rautarovion suuntaan. Raskas huokaus karkasi nopeasti kylmettyvien huulien välistä. Se olikin sitten viimeinen kerta, kun tämä pieni humanoidi seisoi muurien sisäpuolella.

Valandil sujahti avatun portin raosta ja katosi Skyrimin pimeään maisemaan soihtu ja pieni hiiri ainoina ystävinään. Valitettavasti haikeamielinen haltia ei huomannut erään asian puuttuvan kantamuksistaan; miekka. Se oli jäänyt Rautarovion rappuiden alle suuren heinäpaalin päälle, eikä ilman sitä bosmerilla ollut mahdollisuutta selvitä hengissä. Tällä hetkellä Valandil ei kuitenkaan edes ajatellut sitä, hänellä kun oli aivan muut suunnitelmat tiedossa.

Aika oli kulunut aivan hurjan nopeasti. Viikko oli hurahtanut lähes silmänräpäyksessä, ja toinen mokoma heti perään vähintäänkin yhtä nopeasti. Rorikhin oli todella hankalaa uskoa Valandilin pysytelleen Rautaroviolla yhden pakollisen viikon – ja kahden korvaavan päivän vankilassaistumisen takia – sijasta kokonaiset kaksi viikkoa ilman mitään pakottavaa syytä tai jatkuvaa yritystä ajaa haltia tiehensä. Hemmetti, Routamieli ei ollut enää kertaakaan edes yrittänyt häätää Valandilia ulos talosta tai edes maininnut koko asiasta sanallakaan, edes silloin kun sovittu viikko oli napsahtanut täyteen. Nord ei todellakaan osannut sanoa mistä se johtui, mutta päivien kuluessa oli bosmerin läsnäolo tuntunut aina vain vähemmän ärsyttävältä tai häiritsevältä. Ei mies voinut hyvällä omallatunnolla sanoa kiintyneensä Valandiliin sen enempää kuin kehenkään muuhunkaan, vaan ehkä pikemminkin vain... tottuneen kotitöiden parissa hääräilevään suippokorvaan. Rorikh oli jostain syystä alkanut sietää haltian jatkuvaa läsnäoloa ilman minkäänlaisia ärsyyntymisentunteita – ja se oli todella paljon sellaiselle miehelle, joka normaalisti kyllästyi vartissa saman naaman tuijottamiseen ja vaati siitä hyvästä vähintään viikon yksinäisyyttä.

Mutta Valandil oli sulautunut Rautarovioon, muokkautunut tuohon karuun sepänpajaan omatoimisesti. Kenties se johtui haltian nöyrästä asenteesta ja kyvystä pysytellä poissa tieltä, silmistä ja mielestä, mutta ennenkuin Routamieli oli sitä kunnolla edes tajunnut oli bosmerin hääräily Rautaroviolla alkanut tuntua suorastaan luonnolliselta. Suorastaan normaalilta. Jopa tarpeelliselta? Rorikh oli yrittänyt luovuttaa asialle mahdollisimman vähän tilaa ajatuksistaan, sillä se tuotti niin monia sellaisia kysymyksiä joihin mies ei yksinkertaisesti osannut vastata – kuin häneltä olisivat puuttuneet ne kaikkein oleellisimmat palaset siitä monimutkaisesta palapelistä. Nord tiesi että ne olivat jossakin, muttei hän kyennyt niitä löytämään. Siksi hän oli päättänyt vain sysätä ne kaikki kysymykset ja ajatukset syrjään ja antaa asian olla. Eikä se seikka tottapuhuen ollut häirinnyt Rorikhia sen kummemmin.

Routamieli oli sinä päivänä ollut varsin vaitelias, ja toimeettomuuttaan vain lähinnä seuraillut hiljaa sivusta Valandilin pakkaamista ja ympäriinsä juoksentelua. Haltia oli viimein päättänyt tarttua tuumasta toimeen ja lähteä kohti kotikontujaan, eikä Rorikh oikein ollut varma mitä mieltä hän oli asiasta. Tottakai se luontainen kivisydämisyys odotti innolla meiningin palaavan Rautaroviolla normaaliksi, mutta samalla mies tunsi jotain mitä hän ei osannut nimetä. Hän tunsi olonsa hankalaksi ja levottomaksi, jotenkin vaikeaksi muttei kuitenkaan samalla tavalla kuin silloin viikko takaperin sen kiusallisen tapahtuman myötä. Rorikh oli ensin tuuminut oliko tulossa kipeäksi, muttei se kyllä siitäkään voinut johtua. Niimpä hän oli sysännyt nekin aatteet sivuun, muttei silti tuntunut pääsevän irti siitä kummallisesta ja jokseenkin epämiellyttävästä tunteesta.

Vaikea tunne vain voimistui kun Valandil oli saanut pakkaamisensa päätökseen ja nyt seisoa nökötti oven edessä selkeästi vaivaantuneena, kuin ei olisi tiennyt miten päin ovesta poistuttiin. Jostain syystä Rorikh ei kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi demonstroida asiaa millään tavoin. Hän vain pysytteli vaiti ja odotti, sillä suippokorvalla oli selvästi jotain sanottavaa ennen lähtöään. Kiittelyyn Routamieli vain kohautti olkiaan ja murahti jotain epäoleellista, mutta haltian anteeksipyyntö sai miehen tuhahtamaan – hänen mittapuullaan se oli jo lähes naurahdus.
”Olisit voinut olla pahempikin”, Rorikh totesi pienesti virnistäen. Toden totta, Valandil oli loppujen lopuksi ollut yllättävän vaivaton pallo nilkassa siihen nähden, mitä aluksi oli tuntunut.

Bosmerin pyyntö sai Routamielen väkisinkin naurahtamaan kuivasti. Vai että teen takia Valenwoodiin asti?
”Pidetään mielessä”, Rorikh vastasi sen sijaan, että olisi tokaissut jotain yhtä itselleen luonnollista kuin ”turha luulo” tai ”älä suotta odota”. Tottapuhuen viimeisin olisi ollut rehellisin vaihtoehto, sillä ei Rorikh noin vain voinut jättää Rautaroviota ja matkata niinkin pitkälle asti turhan takia. Jostain syystä mies oli kuitenkin valinnut ne hellävaraisemmat sanat, vaikkei ollutkaan varma miksi. Ehkei hän halunnut loukata Valandilia joka jostain syystä vaikutti varsin alakuloiselta. Noh, tuskimpa haltia kotikonnuilleen päästyään edes muistaisi juroa seppää, joten samakos tuo.
Haltian viimeiset sanat saivat Rorikhin kuitenkin hiljaiseksi, eikä hän saanut vastattua mitään kun Valandil oli jo poissa ja ovi painunut kiinni bosmerin perässä. Sillä samaisella sekunnilla kun ovi sulkeutui, palautui hiljaisuus Rautaroviolle pitkän tauon jälkeen. Jostain syystä se tuntui hyvin oudolta, kenties Rorikh oli kahdessa viikossa ehtinyt tottua kevyeen jutusteluun ja kotitöistä kuuluviin ääniin. Mutta nyt hiljaisuuden laskeuduttua tuntui siltä kuin jotain puuttuisi.
”Vanya sulie ”, Routamieli totesi vaimeasti itsekseen. Oli aika totuttautua taas vanhoihin, tuttuihin rutiineihin nyt kun peukalollakin meni paremmin ja työnteko onnistui jo varsin hyvin ilman apuvoimia.

Muutaman tunnin ajan Rorikh työskenteli kevyesti ahjon sekä ulkona työpöydän äärellä, lähinnä pikkuhiljaa testaillen kuinka työt sujuisivat paketoidun peukalon kanssa. Nord suoriutu varsin hyvin ilman sen suurempia ongelmia, mitä nyt hieman joutui kikkailemaan muun muassa kiinnipitämisen kanssa. Rorikh kuitenkin uskoi kykenevänsä palaamaan entiseen työtahtiin pikimmiten – mutta ensin olisi yrttiteen aika ja samalla mies voisi kaivella esiin vanhoja raudankappaleita joita sulattaa harkoiksi.
Mies nakkasi teeveden takkatulen ääreen kiehumaan, päättäen siinä odotellessa jo kasata potentiaalisia rautaesineitä uudelleenkäyttöä varten. Vanhaa rautaromua löytyikin varsin mukavasti joita Rorikh kasasi syliinsä, sattuen huomaamaan portaikon alla nököttävän miekan joka ei todellakaan sinne kuulunut. Kulmiaan kurtistaen nord nappasi miekan käteensä tarkastellen sitä lähempää. Se ei tosiaankaan ollut hänen kättensä töitä, eikä Routamieli muistanut moista esinettä koskaan hankkineensa. Miehen kulmat kurtistuivat entisestään, kun hän samassa hoksasi sen miekan kuuluneen Valandilille. Raskas ärähdys karkasi Rorikhin huulien välistä, miten pirussa se haltia oikein kuvitteli pysyvänsä hengissä ilman minkäänlaista aseistusta? Mokoma typerys heittäisi henkensä ennenkuin pääsisi edes aron ylittämään! Rorikh sysäsi rautaromut syrjään ja nakkasi paksun turkisviitan harteilleen, syöksähtäen ovesta ulos pimeään ja kirpeään pakkaseen jättäen kiehuvan veden tyystin huomiotta. Ei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää saada Valandil tarpeeksi ajoissa kiinni ja nakata miekka takaisin tämän haltuun, kenties lausua pari valittua sanaa siitä kuinka ajattelematonta ja typerää oli unohtaa niinkin oleellinen asia kuin aseistus. Rorikh ärisi itsekseen ärtymyksestä. Hän ei kuitenkaan kykenisi elämään itsensä kanssa mikäli ei nyt toimittaisi miekkaa haltialle, joka takuulla vielä tätä menoa heittäisi veivinsä ennen aikojaan.