Long road out of Eden

Middas ei yleensä ollut sellaisia päiviä, jolloin Rorikh olisi edes harkinnut poikkeavansa Juopuneessa Metsästäjässä simakolpakon äärellä - tai ylipäätään korkkaavansa yhtään mitään muutakaan alkoholipitoista juomaa keskellä arkiviikkoa. Se viikko, ja erityisesti middas ja sitä seuraava turdas olivat kuitenkin varsin ainutlaatuisia sen suhteen, että normaalisti yötä päivää töitä paiskiva nord oli sinä päivänä oikeasti joutunut istuutumaan alas ja uhraamaan ajatuksiaan keksiäkseen itselleen jotakin tekemistä. Oli ennenkuulumatonta, erittäin outoa sekä suorastaan vastenmielistä tympääntyä toimeettomana kun töitä ei vain yksinkertaisesti ollut. Oli siis sanomattakin selvää, että Rorikhin kaltaiselle työnarkomaanille sellainen toimeettomuus oli täyttä tuskaa. Mies oli tottunut vetämään työpäivänsä aamuyön pikkutunneille asti - siitäkin huolimatta, että naapurit kirkuivat avatuista ikkunoista Rorikhia lopettamaan kun eivät raudan paukkeen takia saaneet unenpäästä kiinni - sekä unohtamaan sellaiset turhat asiat kuten hengähdys- tai ruokailutauot ja painamaan yhdellä kertaa kaikki kasaantuneet työt. Se oli kuitenkin työ, asia josta Rorikh oli oppinut nauttimaan ja josta oli oikeastaan tullut hänen elämänsä keskipiste. Mies pyöri tyystin sepäntöiden ympärillä, aivan kuten Masser ja Secunda kiersivät maata - vaikkei sitä kukaan tainnut tietääkään.

Joten kun nyt kerran tyhjän panttina oltiin, niin miksei samantien käyttää vapaa-aika hyväksi huurteisen tai muutaman parissa? Ei Rorikh aikonut ranttaliksi pistää, ei todellakaan, mutta kupponen kylmää teki ihan hyvää aina silloin tällöin. Tottapuhuen Rorikh ei ollut vuosikymmeniin juonut itseään humalaan asti, viimeisin muisto hänellä on moisesta toiminnasta joskus nuorena poikana Roriksteadin pienessä kapakassa, päivää ennen avioitumistaan Sefan kanssa. Se oli illalla ollut railakas sekä "parhain idea ikinä", mutta aamun valjetessa ja krapulan hiipiessä olivat ajatukset hyvästä illasta hieman muuttuneet. Ei ollut helppoa ratsastaa montaa tuntia auringonpaahteessa ja kävellä vieläpä alttarille ihmisen näköisenä.

Noh, ne ajat olivat kuitenkin ollutta ja mennyttä. Kenties Rorikh oli oppinut säntillisemmän juomatyylin, ja ihan hyvähän se olikin, sillä juopottelu ja työnteko eivät tunnetustikaan sopineet samaan pakettiin.
Pakkanen oli kiirinyt kahdenkymmenen miinusasteen paremmalle puolelle, ja ilta alkoi jo hyvää vauhtia asettua Skyrimin ylle. Lumi narskui saappaiden alla Rorikhin astellessa pitkin soihtujen valaisemaa tietä kohti Whiterunin parhainta - ja myös ainoaa - kapakkaa, muutaman ohi kulkevan vartijan nyökätessä vaisun tervehdyksensä Routamielenäkin tunnetun miehen suuntaan. Ennenkaikkea töidensä puutteen vuoksi oli Rorikh pukeutunut varsin siisteihin vetimiin sinä iltana: vaaleaan pellavanuttuun jonka löysytetyt nyörit paljastivat lihaksikasta rintakehää juuri sopivasti, tummanharmaisiin, liki mustiin kangashousuihin sekä ruskeisiin nahkasaappaisiin jotka hän oli männäkesänä ystävällisesti saanut örkkikirvestä heiluttavalta tohelolta. Ohranvaalea tukka oli osittain sidottu poninhännälle pään taakse, jotteivät hiussuortuvat valahtaisi jatkuvasti kasvoille. Rorikh oli jopa kuurannut normaalisti nokisen naamansa, mutta kasvoja koristi silti se tuttu, yrmy ilme. Hän oli napannut niskaansa turkistakkinsa, vaikkei matka ollutkaan pitkä.

Rorikhin avatessa paikallisen juottolan oven ja astuessa sisään, oli sisällä rento mutta hilpeä tunnelma. Ilmeisesti useampikin raskaan työn raataja oli päättänyt rentouttaa hermojaan hyvässä seurassa, ja tottakai ne perinteiset simakaivot pyörivät nurkissa. Avista ei kuitenkaan näkynyt, ja siitä Rorikh oli vallan tyytyväinen. Niimpä hän siirtyi tiskin ääreen tilaamaan juomaansa.
"Routamieli!" Kuului virkeä huudahdus miehen takaa, Rorikhin suupielet tuntuivat kääntyvän vain enemmän kohti lattiaa eikä hän ollut huomaavinankaan huudahdusta. Mutta kun huutelija ei jättänyt miesparkaa rauhaan, päätti seppä viimein siirtää ärsyyntyneen katseensa nuorehkoon nord-mieheen seka oli muutaman muun kanssa kerääntynyt erään pöydän ääreen juomineen sekä ilmeisesti tammipelilaudan kera. Nordin viittoillessa Rorikhia tulemaan lähemmäs mies huokaisi raskaasti, nappasi tuopin kouraansa ja käveli raskain askelin porukan ääreen.
"Miten ois, maistuisiko erä tammea? Nyt on kovat vedot pelissä", mies houkutteli kevyesti juopuneella äänellään. Rorikh vilkaisi jokaista osanottajaa yksitellen tarkemmin: ärsyttävällä hymyllä varustettu nordinulikka, hyvää vauhtia kaljuuntuva imperialistiukko sekä piskuinen bosmermies, jota olisi hyvin saattanut erehtyä luulemaan naiseksi mikäli tällä ei olisi ollut partaa tai arpia kasvoissaan.
"Ei", Rorikh murahti tympeän vastauksensa, saaden häntä houkutelleen miehen oitis valittamaan.
"Älä nyt viitsi! Meitä on pariton määrä, tarvitaan vielä yksi pelaaja. Vai pelottaako häviö? Eikö kantti riitä?" Nordi härnäsi aivan tahallaan, ja Rorikh huokaisi raskaasti. Ei häntä normaalisti provosointi olisi voinut vähääkään kiinnostaa, mutta jostain syystä tuollainen otti sillä hetkellä oitis pattiin. Ja kai se oli jokin sanaton miehinen sääntö, ettei heitetylle haasteelle koskaan käännetty selkää.

"Pelottaa. Tutisen kauhusta. Vapisen edessäsi", Rorikh totesi kylmänviileästi ilmeenkään värähtämättä, jonka jälkeen nakkasi turkistakkinsa vapaan tuolin selkänojalle ja istahti pöydän ääreen. Hän otti oikein suuren kulauksen simastaan, ennenkuin siirsi katseensa häntä vastapäätä istuvaan bosmeriin jonka ilmeisesti oli määrä pelata Rorikhia vastaan.
"Mitä voittajalle olikaan luvassa?" Routamieli kysäisi tyystin mielenkiinnottomalla äänensävyllä, vilkaisten myhäileviä osanottajia ympärillään. Pitikin mennä osallistumaan, kuitenkin häviäjä sai tehdä tai kokea jotain typerää sekä nöyryyttävää. Noh, enää oli kuitenkaan turha perua.

Vain puolta tuntia aikaisemmin Valandil oli hiippaillut sisään Juopuneeseen Metsästäjään, haeskellen lämpöä kylmästä kaliseville luille. Koko pitkän päivän hän oli viettänyt armorihuoneessa kypäriä kiillottamassa, istuen kaiken sen tomun keskellä tunti toisensa jälkeen. Välillä tuntui, ettei Jaarli oikeasti käyttänyt varusteita mihinkään, vaan yksinkertaisesti piti niitä turhina keräilyesineinä. Vaan eipä palvelija saanut valittaa asiasta, vaikka palkka oli huonompi kuin tallirengeillä. Miksei tässä kaupungissa ollut mitään kunnon työtä tarjolla? Todella tuottoisaa ja kaiken lisäksi mieluisaa hommaa tuskin löytyi mistään. Tai no, tiettyhän kiertelevä katutaiteilija tienasi harvinaisen hyvin - siihen hommaan vain piti olla kestävät jalat. Eikä Valandililla niitä enää ollut.

Rotuunsa nähden nuori mies oli kipittänyt Drangosreachista keho hytisten pakkasen voimasta, ja t-risteykseen tultuaan hän ei kääntynytkään pääporttien suuntaan. Ehei, tänään ei kotia mentäisi - siellä kumminkin odottaisi vaimo taljoihin käärittynä. Ja sitä näkyä mies ei suonut edes veriviholliselleen saatika sitten itselleen. Sitä paitsi taverna oli lähempänä.

Bosmer todellakin hiiviskeli tiensä tiskille, sillä vihasi saamiaan katseita. Kaikki tuntuivat säälivän tai naureskelevan epäonni-Valandinille, vaikka hän oli tehnyt hvin selväksi sen, ettei kaivannut myötätuntoa keneltäkään. Hän pärjäsi kyllä, vaikka välillä saattoikin tipahdella maailman reunalta. Onneksi sentään kapakan omistajat olivat rotuveljiä, jotka silloin tällöin tarjosivat ilmaisia juomia. Tänään valitettavasti kumpikaan veljeksistä ei tuntenut avokätisyyden lämpöä sydämissään. Viimeisillä rahoillaan haltia maksoi simatuoppinsa, seilaten tiensä jonnekin peränurkille. Koko matkan hän oli saanut tasapainoitella piripintaan täytetyn juomansa kanssa, sillä nyt ei todellakaan ollut varaa kaataa kalliita juomia lattialle juoppojen nuoltavaksi. Vaan kyllähän joku pirulainen onnistui ojentamaan koipensa suoraan haltiaparan jalkoihin, kampaten tämän sekä tuopin lattialle. Mahalteen laskeutunut haltia älähti hapen paetessa keuhkoista, jättäen hänet kiemurtelemaan lankkujen päälle kuin kalan kuivalla maalla. Tahalteen tilanteen aiheuttanut nordmies naureskeli röhönauruaan muiden yhtyessä hilpeään kuoroon. Tämä antoi Valandilille jälleen yhden syyn vihata näitä kalpeaihoisia alkuasukkaita, eikä hän pelännyt näyttää sitä ylen ärtyneellä ilmeellään. Samalla hän tunsi pienen piston sydämessään kun katse laskeutui lattialle kippautuneeseen juomaan, jota oli kaikkialla muualla kuin itse tuopissa. Alakuloisesti tuhaisten bosmer oli aikeissa kammeta itsensä jaloilleen, mutta tämä aikaisempi pohjolaiskansalainen oli päättänyt omia suunnitelmiaan. Riuska ote tarttui haltian nutusta, vetäen kevytrakenteisen miehen jaloilleen. Mutta paikallaan Valandil ei pysynyt, sillä nord oli päättänyt sysätä hänet istumaan itsensä ja keisarillismiehen keskelle. Suuret silmät möljöttivät hetken aikaa pienessä päässä miekkosten naureskellessa pöllämystyneelle ilmeelle.

"Kutta Baan Darin, kaadoit juomani!" ärähti bosmer viimeinkin, mulkoillen tikareita suoraan nuoren nordin iholle. Blondi vain hörähteli omaa juomaansa kulautellessaan, sipaisten vaahtoa suupieleltään käsivarttaan pyyhkeenä käyttäen.
"Kappas, puhuuhan se! No hei, emmä ny sun juomaa kaatanu - iha itte sen kans lensit. Annoin vaa vähän apua." olevinaan niin sukkela mies heitti verbaalisesti yrttejä pataan, ärsyttäen itseään huomaamattomasti vanhempaa haltiaa. Valandil olisi antanut suunsa laukoa sellaista tekstiä, että vanha keisarillinenkin olisi tukkinut korvansa posket helottaen. Mutta kuten aina, ei nöyryyteen koulutettu saanut pientä piippausta enempää suustaan. Sivusilmällään hän katseli kuinka tarjoilija siivosi maahan kaatunutta juomaa, eikä tilalle tietenkään tuotu uutta. Surkeuksien surkeus, sinne olivat kadonneet ne viimeiset septimit. Mitähän Melantha nyt sanoo, kun kotia palaava mies ei omannut rahaa sitten yhtään.

Vaan kotiinpaluuseen oli vielä aikaa, ulkona kun todellakin paukkui sellaiset pakkaslukemat ettei ohutnahkainen bosmer pärjännyt siellä. Helkkari, ihme jos suippokorvien päät eivät tipahtaneet kylmässä! Eikä Valandinilla ollut mitään pellavanuttuaan lämpimämpää, vaaleista kangashousuista ja mustista saapikkaistakaan ei hyötyä ollut. Takkiakaan tällä reppanalla ei ollut, ainoastaan pieni nahkaliivi pellavapaitansa päällä - eikä liivi yltänyt edes napaan asti. Se oli vain lisäasusteena toimiva, täysin hyödytön vaatekkappale. Valandil oli jo alkusyksyllä investoinut uuteen turkkitakkiin, se oli niin kaunis ketunnahasta tehty ja suolainen hinta vain lisäsi arvoa. Tuota koreutta hän oli päässyt testaamaan tasan kerran, jonka jälkeen joku pomotteleva nainen oli iskenyt silmänsä kauniiseen kettutakkiin. Tai paremminkin kyntensä, tuo kun riisti takin haltiaparan päältä, kirkui "Varas, varas! Vartijat ottakaa varas kiinni!" Valandilia osoitellen. Tietenkin vartijat uskoivat nordnaista enemmän kuin rääsyihin pukeutuvaa alarotuista, jolla ei päällisinpuolin katsottuna voinut olla varaa mihinkään yhtä arvokkaaseen.

Muistikuvat saivat katkeroituneen haltian kiristelemään hampaitaan. Ennen kuin Valandil ehätti nousemaan poistumisen merkiksi, iski kolmikosta kaljuin tammilaudan pöytään. Samassa tuo ukko kaivoi myös litteitä puunappuloita nahkapussin syövereistä. Bosmerin pihkasilmät tuijottivat hetken aikaa tammialustaa, sitten miehiä, ja taas alustaa.
"Etkö ennen tammipeliä ole nähnyt? Otetaan erä, opetan kyllä ilomielin. nuori nord naureskeli omiaan asetellessaan napikat oikeisiin kohtiin, sillä välin keisarillinen kiersi istumaan pöydän toiselle puolelle, kohdaten nyt Valandilin kasvokkain. Arpinen haltia tunsi olonsa erittäin epämukavaksi tässä istuskellessaan, eikä hän oikein tiennyt mieten kieltäytyä erästä.
"En halua pel..." Valandil aloitti hiljaisella äänellään, mutta nordin matala ääni jyräsi hänen ylitseen hetkessä.
"NONIIN, nyt on valmista! Häviäjä tilaa seuraavan erän." nuorin kolmesta julisti, antaen ensimmäisen erän metsähaltialle ja keisarilliselle.

"Hohoo, huonoa tuuria!" pohjoiskansan asukki naureskeli haltialle, joka oli onnistunut häviämään neljä erää putkeen - oli vastassa sitten kumpi tahansa seuralaisista. Tatuoitu haltia huokaisi syvään ja pettyneesti. Hän oli nyt miinuksen puolella, eikä hänellä ollut varaa neljään juomaan. Vaan ei hätiä mitiä, blondi oli keksinyt jo uusia haasteita:
"Seuraavasta häviöstä joudut olemaan jonkun kodiorjana noooin... viikon ajan! Joo!" leukaansa hieroskeleva mies ilmoitti yhtäkkiä, saaden kyllä Valandilin suun loksahtmaan auki.
"Anteeksi KUINKA?" bosmer ärähti epäuskoisena, mutta jälleen hänet keskeytettiin. Nordmies heilutti kämmentään hyssyttelevään sävyyn pompatessaan seisomaan. Tuo haravoi katseellaan uutta peliseuraa, sillä pitihän sitä nähdä kenelle kaikille haltia häviäisi. Ja kukas sen parempi peliseura kuin...

"Routamieli!"
Valandil sulki silmänsä kovaäänisen huudahduksen kajahtaessa täpötäyden tavernan seiniä pitkin. Routamieli kuulosti tutulta nimeltä, mutta hän ei osannut osoittaa sormellaan kenestä oli kyse. Vaan sillä ei ollut väliä, hän keskitti huomionsa keisarilliseen ja selitti tuolle ummet ja lammet, miksei halunnut olla kotiorja - ainakaan yhteen ylimääräiseen talouteen. Keisarillinen vain virnisteli ja antoi puheiden mennä ohi korviensa. Tuo huomasi toverinsa saaneen yhden pelimiehen lisää, joten vapaaehoisesti miekkonen siirtyi pelaajan paikalta sivuummalle. Bosmerin silmät laajenivat kun hänen eteensä istahti pitkä, lihaksikas nord, jonka ilme tuntui lähentelevän persiille ammutun vuoripeikon olemusta. Valandil nielaisi arasti, katsahtaen vieressä nököttävää nuorta nordia epäuskoisena. Eihän häviäjän palkinto koskenut myös tuota Routamieltä, eihän? Pelkkä olemus sai bosmerin tuntemaan itsensä niin huonoksi, vaikei mies ollut mitään sanonutkaan. Mutta koska hän oli tasapuolisesti hävinnyt kaksi peliä per vastustaja, ratkaiseva tekijä oli nyt tämä kivikasvoinen mies.

Häviäminen ei tulisi kysymykseenkään, ei hän halunnut olla jonkun uppo-oudon miehen kotirouvana. Entä jos tuolla oli jo vaimo, kuka sitten päättäisi suutahtaa ylimääräisestä perheenlisäyksestä. Tai kenties mies asui suuressa linnassa - siinä jos missä olisi siivoamista. Mutta vaihtoehtoinen lopputulos ei tilannetta parantanut; miten ihmeessä Valandil voisi kertoa vaimolleen, että suuri nordmies olisi uusi sisäkkö. Tietty akka olisi jossain määrin iloinen, ellei peräti päättäny vaihtaa pientä bosmeriaan lihaksikkaaseen mieheen, mutta eihän heidän pikku röttelössään ollut tilaa edes yhdelle! Kauhuskenaariot pyörivät tummahiuksisen miehen päässä, kunnes kupla viimein puhkesi nuoremman nordin toimesta.

"Häviäjä joutuu leikkimään voittajan kotirouvaa viikon ajan. Tiiäthän; siivota, kokata, pyykätä.. mitä ikinä ne naiset sitten tekevätkään."
Valandil madalsi kulmiaan huokauksen myötä, siirtäen jo ensimmäisen nappulan viistosti ylöspäin. Tästä se lähti, hänen elämänsä tärkein tammipeli.

Nuori nordmies, joka Rorikhin silmissä edusti sitä samaa kakaralaumaa kuin eräs nimeltämainitsematon keisarillistyttönen, kertoi auliisti pelin panoksen ja Rorikhin olisi tehnyt mieli nostaa kämmen kasvoilleen ja huokaista raskaasti. Toinen jalka haudassa hengaileva imperiaalinkäppänäkin nauraa käkätti siihen sävyyn, että ukkoa olisi aivan yhtä hyvin voinut luulla kaksikymmenkesäiseksi pojannulikaksi käyttäytymisen perusteella. Vakavamieliselle Rorikhille sellainen epäkypsä käytös oli vain lähinnä ärsyttävää, eikä näinollen sen tammipelin veto liiemmälti houkutellut kylmäkiskoista miestä - ei häviäminen, muttei kyllä liiemmälti se voittaminenkaan.

Nord mittaili katseellaan vastapelaajaansa, tullen välittömästi siihen lopputulokseen ettei tuo kukkakeppiä muistuttava humanoidi olisi hänelle millään lailla hyödyksi. Mikäli Rorikh jotain apua Rautaroviolla kaipasi - vaikka eihän nyt hän apua kaivannut, tai ainakaan mies ei sellaista menisi kuuna kullan valkeana kenellekään myöntämään - olisivat ne rankkoja, voimaa vaativia töitä. Ja kaiken lisäksi Routamielen työtahdilla sekä työpäivien pituudella mies arveli bosmerin vain nuutuvan keskelle lattiaa jo puolenpäivän maissa. Sen jälkeen kyseisestä keihäänmallisesta miehestä ei olisi kyllä muuksi kuin matoksi takan eteen, ja sellaisesta sisustuselementistähän ei tunnetusti ollut yhtään mitään hyötyä - ainakin mikäli Rorikhilta kysyttiin. Ilmeisesti keskenään naureskelevat tammimestarit olivat valinneet nordin juuri siitä kyseisestä syystä, sillä tiesivät että Rautaroviolla orjana oleminen ei ollut helppoa työtä. Ei sillä, että Rorikh kuitenkaan edes suostuisi korjaamaan voittoaan - olisi palkintona sitten ollut kuinka raavas ja ahkera mies tahansa. Ei, nord oli henkeen ja vereen sooloilija ja kaikki muut olivat tiellä ja pyörivät jaloissa.

Entäs sitten jos bosmer vetäisikin voiton? Minkähänlaiseen ympäristöön Rorikh yritettäisiin patistaa, sitä mies ei tiennyt. Eikä häntä liiemmälti asia kiinnostanutkaan; ei hän kuitenkaan olisi alentunut kotivaimoksi, oli kyseessä sitten miten tarkkaan vaalittu veto hyvänsä. Vaikkei töitä juuri nyt ollutkaan mahdoton määrä, ei Rorikhilla silti ollut aikaa hyppiä paikasta toiseen palvelemassa muita. Tuskimpa tuo pikkuruinen haltia häntä pakottamaankaan pystyisi, Rorikh arveli että kykenisi heittämään moisen hammastikun yhdellä kädellä muurin ylitse mikäli niin haluaisi.

Noita seikkoja ei Rorikh kuitenkaan ääneen maininnut, pysyi vain vaiti mietteliään oloisena kuin olisi pohdiskellut ensimmäistä siirtoaan tai spekuloinut koko pelin kattavan suunnitelman. Bosmer oli liikuttanut ensimmäistä nappulaansa jo hyvä tovi sitten, muttei Rorikhilla vaikuttanut olevan mikään kiire. Hän kohotti tuopin huulilleen ja otti mukavan kulauksen, poreileva juoma maistui miellyttävältä, bardin soitto ja laulu ei ärsyttänyt lainkaan, takkatuli lämmitti. Vaikkei tammipelin kumpikaan mahdollinen lopputulos miestä erityisesti miellyttänytkään, ei tunnelma tottapuhuen ollut yhtään sen hassumpi. Miksei siis kerrankin koittaa vähän sosialisoitua ja ottaa ilo irti siitä vapaapäivästä? Rorikhin kasvojen kireä ilme rentoutui kevyesti - suurennuslasilla eron saattoi jopa nähdä - ja mies siirsi oman nappulansa pelilaudalla. Kevyt, huvittuneenkaltainen hymy käväisi nordin suupielellä, mutta saattoihan se olla illuusiotakin.

"Hm. Toivottavasti osaat siivota - Rautaroviolla sitä hommaa riittää", Rorikh totesi vilkaisten bosmermiestä kulmiensa alta. Ei hän suinkaan ajatellut heittäytyä ylimieliseksi, kunhan vähän kiusoitteli pienemmän miehen kustannuksella. Harmi ettei se leikkimielisyys oikein kuvastunut miltään osin Rorikhin käytöksestä.
"Kotivaimo... Kenties Kiirastulen rouvalla olisi sinulle sopivankokoinen kolttu sitä varten", nordi jatkoi vinoiluaan siirtäessään toista nappulaa bosmerin tehtyä toisen siirtonsa. Keisarilliskääkkä naureskeli hengitys välistä vinkuen nuoremman vaaleatukkaisen pojanklopin säestämänä. Kieltämättä myös Rorikh oli huvittunut, vaikka hänen ilmeensä olikin edelleen samaa maata kuin kallion sisällä asustavalla peikolla.

Kirosanoja, kirosanoja kaikkialla. Valandil ei saanut ajatuksiaan kasaan kun vieressä räkätti kaksi aikamiestä, joilla tuntui olevan lähes luvattoman hauskaa hänen kustannuksellaan. TIlannetta ei parantanut siirtoaan pohdiskeleva vastustaja, joka kaiken hiljaisuutensa päätteeksi päätti yhtyä hauskanpitoon. Tai siltä se ainakin alkuun vaikutti, ei tuosta miehestä voinut millään tavalla varma olla. Perhanan kivikasvo, irvistäisi edes.

Irvistyksen tosin kasvoilleen loi haltia itse Routamielen kommentin päätteeksi. Pelkät mielikuvat jostain emännänmekosta tahi esiliinasta sai kylmät värähdykset viistämään laihaa kehoa pitkin. Ei ikinä! Hänestähän ei nukkea tehtäisi, ei vaikka itse kuningas olisi käskenyt.
"Haha, erittäin hauskaa." kyynisesti vastaava bosmer teki uuden siirtonsa, jättäen pienet kiusoittelut niille kuuluvalle arvolle.
Valandil ei tuntenut mitään syytä häviöön, päinvastoin hän rupesi ajattelemaan voittoa aina vain positiivisemmin. Lisäkäsipari kotosalla olisi hyödyksi, eipähän kaikkia hommia tarvinnut itse tehdä - varsinkaan raskaan työpäivän päätteeksi.
Noniin, nyt pistettiin kaikki peliin! Kyllä hän siihen pystyisi, aivan varmasti!

Itsensä kannustaminen oli kuitenkin aivan eri asia kuin oikeasti asiassa onnistuminen, sen Valandil sai huomata suureksi surukseen. Ja sen kyllä näki hänen kasvoiltaan, suuret pihkasilmät kun eivät osanneet piilottaa tunteitaan. Kiitos näiden sielunpeilien bosmeria pystyi lukemaan kuin avointa kirjaa kuvien kanssa, eikä pieninkään vale voinut jäädä keneltäkään huomaamatta.
Turhautuneesti hiuksiaan harova mies ärähti, tehden siirtoja vuorojensa mukaisesti. Mitä pidemmälle hän pelasi, sitä huonommalta tilanne vaikutti. Ei tässä näin kuulu käydä, ryhdistäydy! Ajatukset huusivat kilpaa pään sisällä. Aivotoiminta ei tuntunut väsyneenä toimivan aivan toivotulla tavalla, eikä Valandil tiennyt miksi tämä viides peli tulisi poikkeamaan aikaisemmista häviöistä. Kenties hän vain kovapäisyyttään vielä pelasi, kukaan itseään täysjärkisenä pitävä ei jatkaisi pelaamista häviön pelosta huolimatta. Miksei hän vain juossut karkuun? Tuskin kolme lihaskimppua häntä ajattamaan lähtisivät. Tai no, tuosta nuoresta nordista ei voinut olla varma, vaikutti siltä että se jahtaisi ihan vain hauskanpidon vuoksi.

"Viis minun koltuistani, miten löydämme siulle tarpeeks ison mekon? Viimeksi kun tarkistin, kotivaimojen kuuluisi... olla solakoita." Ja taas mentiin. Valandilin suuri suu laukoi omiaan vaikka hän selvästi oli alakynnessä pelin suhteen. Eivätkä karmeat mielikuvat omasta vaimosta saaneet pelistä yhtään parempaa. Vieressä röhnöttävät miehet rääkkyivät nauraen bosmerille, tajuten tuon sanojen huvittavuuden paljon ennen miestä itseään. Valandil ei tajunnut mikä omissa puheissaan niin hauskaa oli, muttei antanut tuon häiritä millään tavalla. Tai niin hän ainakin väitti itselleen. Todellisuudessa kaikki otti aivoihin tällä hetkellä; niin kauniit baardin sävelmät, railakas nauru ja tämä muuan Routamieli. Miksei tuon miehen ajatuksia pystynyt lukemaan kuten normaalin ihmisen?

"Sunnabe Y'ffre..." metsähaltia mutisi natiivikielellään, puistaen päätään tuskastuneen näköisenä. Tästä illasta tuli juuri kaamea. Hän oli vain muutaman siirron päässä häviöstä, eikä sellainen käynyt laatuun! Pitikö tässä nyt ruveta huijaamaan tai jotain? Kenties hän voisi näytellä oman kuolemansa...

Bosmer otti itseään kookkaamman miehen leikkimielisen naljailun varsin ilottomasti, vastaan, muttei Rorikh kai voinut pientä miestä siitä syyttääkään kun ei tottapuhuen moisesta liiemmälti itsekään välittänyt. Mitä nyt välillä vähän teki pilkkaa, vaikkei sanojaan kyllä oikeasti tarkoittanutkaan. Harmi vain, että ihmisillä oli jostain syystä paha tapa ottaa Rorikhin vitsitkin tosissa. Piruko niitä riivasi, ja väittivät häntä huumorintajuttomaksi! Tosiasiassa nordin sosiaaliset taidot olivat vuosien varrella kuihtuneet samaan tapaan kuin kasvitkin kuolivat aina syksyn tullen. Kyllä Rorikh jollakin tasolla ymmärsi omaavansa varsin puutteelliset taidot mitä tuli muiden ihmisten ymmärtämiseen, tulkitsemiseen sekä sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta tottapuhuen ne olivat paljon surkeammat kuin hän itse ajattelikaan.

Rorikh seurasi varsin tiiviisti tammilaudalla sattuvia tapahtumia. Siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi pelannut moista peliä, tai mitään muutakaan peliä, mutta itseasiassa se oli varsin mukavaa. Mies siirsi nappulaansa saaden syötyä ensimmäisen vastustajansa omista. Rorikh kurtisti kevyesti kulmiaan miettien, eikö bosmer muka oikeasti ollut hoksannut tulevansa syödyksi siirtäessään nappulansa siihen ruutuun. Henkisesti olkiaan kohauttaen Rorikh tuumasi, että kenties se oli vain ajattelemattomuuden tuoma virhe. Sattuihan sitä.

Pelin kuitenkin edetessä Routamieli alkoi olemaan enemmän varma siitä, ettei bosmer tainnut tietää mitä teki - tai jos tiesi, niin tekniikka oli kyllä hakusessa. Eikös pelin idea ollut syödä toisen nappuloita, eikä tyrkkiä omiaan suoraan vastustajan suuhun? Rorikh rapsutteli leukaansa peittävää sänkeä ja pohdiskeli oman vuoronsa koittaessa oliko kyseessä jotenkin suunniteltu juttu. Ainakin tasaisesta hekotuksestaan päätellen tammikaksikko vaikutti siltä kuin olisivat oikein odottaneet näin käyvän. Rorikh siirsi nappulaa syöden jälleen yhden bosmerin omista. Saattoiko olla, että kaksikko veti pienelle miehelle jäynän? Nord ei ollut täysin varma mistä oli kyse, mutta oliko tuolla nyt liiemmälti sen kummempaa väliä. Hän aikoisi kuitenkin vapauttaa bosmerin palveluksistaan, mikäli homma etenisi siihen suuntaan.

Rorikh oli hetkeksi jäänyt tarkkailemaan haltian ilmeitä sekä eleitä, jotka vaihtuivat itsevarmuudesta varsin nopeasti turhautumiseen. Jostain syystä Rorikhista tuntui, että bosmer vaikutti jotenkin tutulta kaverilta - hei, hetkinen. Eikös tämä metsähaltia ollut se jonka väitettiin olevan epäonnen ruumiillistuma? Se, joka työskenteli Jaarlin kengönkiillottajana. Se, jonka vaimo... kuulemma muistutti horkeria. Ainakin kuulopuheiden sekä kauhutarinoiden mukaan. Rorikh ei oikein ollut varma mitä pitäisi uskoa, sillä kaikki tuntuivat olevan täysin vakuuttuneita niiden kertomusten totuudenmukaisuudesta. Kukaan ei kuitenkaan kuulemma ollut omin silmin tuota ryhävalaiden kuningatarta nähnyt.

Bosmerin vastalause sai Rorikhin melkein hymyilemään. Melkein. Vaikka heiveröisempi mies olikin pahasti alakynnessä, oli kieli silti terävä kuin tikari. Harmi vain että kyse oli tikarista eikä miekasta, sillä moisen leipäveitsen avulla ei paljoa haavereita aiheutettu.
"Hmm, kenties vaimoltasi löytyisi sopiva kolttu lainaksi?" Rorikh totesi ja siirsi nappulaa, nom, niin katosi jälleen yksi bosmerin pelinappuloista. Mies katseli laudalla olevaa tilannetta hörpätessään juomaansa, haltiamies oli onnistunut ajauttamaan itsensä aikamoiseen kiipeliin. Mikäli Rorikh oikein osasi peliä tulkita, ei bosmerin tarvinnut kuin tehdä yksi tietty siirto ja peli olisi siinä.

Mikseivät raakkuvat toverukset voineet pitää suitaan supussa ja seurata ei-niin-kiihkeää tammiottelua kuin normaalit ihmiset. Keskittyminenhän tässä taas vaihteeksi meni! Bosmer naputti puista pöytää kapealla sormellaan, turhaantuen sekunti toisensa perään aina vain enemmän. Hän ei selviäisi tästä ehjin nahoin. Joko työskentely Rautaroviolla tai kotiorjansa menettänyt vaimo takaisivat sen.
Hetkonen, Rautarovio? Oliko tuo ohrahius se ikimurjottaja seppä, jonka ohi hän aina käveli iltaisin töistä päästyään. Tuo nord oli ainoa kyläläinen, joka työskenteli niinkin myöhään ja sai ohikulkevan bosmerin ärtyneeksi. Hän kun kovasti yritti tehdä töitä ja näännytti itsensä siinä ohella, teki joku typerä pohjolanmies pidempiä päiviä - eikä väsymys näkynyt missään. Oliko tuo kenties dwmerien kehittelemä mekaaninen olento tai jotain. Jos Valandilin muisti pelasi vielä kirkkaasti, taidettiin tuota yrmyä seurata ikävä lempinimi. Yrjö, Yrjänä.... Ärjy! Sehän se oli, nimi jota jokin tytönhupakko huuteli kaduilla suu leveässä virneessä.

Valandilin olisi niin tehnyt mieli pamauttaa tuo nimitys ilmi, sillä Routamielen herra tuskin pitäisi siitä. Mutta mitäpä sitä suotta kaivamaan verta nenästään, tappio oli karvas ilmankin. Vaan eipä heitetä kirveitä kaivoon, Valandil tuumi pitkään ja hartaasti, löytäen pakokeinon toisen aukottomasta suunnitelmasta. Hänen ei tarvisi kuin siirtää nappulaansa vasemmalle oikean sijasta ja se säilyisi hengissä. Nerokasta! Itseensä tyytyväinen hymähdys karkasi haltian huulilta tämän napatessa viimeinen nappula sormenpäihinsä, siirtäen sitä yläviiston...

"Hmm, kenties vaimoltasi löytyisi sopiva kolttu lainaksi?", kuului Routamielen sanat Valandilin voitonriemun läpi.

"Eä?" haltia äännähti käden nytkähtäessä väärään suuntaan, vieden pelinappulan juuri päinvastaseen suuntaan kuin tarkoitus oli. Ja sillä selvä, peli oli ohitse. Kaksi muuta aikamiestä riemuitsivat kippisten ja kulausten myötä, kun Valandil edelleen piteli nappulastaan kiinni. Hän oli jäätynyt aloilleen silmät tyhjyyttä tuijottaen, eikä minkäänlaista reaktiota saatu aikaan vaikka nenästä oltaisiin vedetty. Vaikka Melanthan mielessä mainitseminen aiheutti kylmiä väreitä, mikään ei koskaan vetänyt vertoja ääneen lausutulle reaktiolle. Valandil kauhistui aina, kun hänen vaimonsa mainittiin jossain yhteydessä - hän häpesi niin suuresti, että olisi voinut hukuttaa itsensä kaivoon. Lopulta tämä pieni haltiamies yritti kasata itsensä, tai ainakin mielensä, ja päästi irti nappulasta. Koko pieni olemus lysähti kasaan penkillä istuessa ja loputon kiroilunvirtaus kantautui mutisevan miehen suusta. Miten hän saattoikaan hävitä tällä tavalla? Ei ollut reilua, ei sitten yhtään!
Kalpeaksi valahtanut mies huokaisi silmät ummessa, kun nuori nord päätti siinä ohella taputella häntä selkään kuin voittajaa konsanaan. Jippii, lausui mieli hiljaa metsähaltian päässä. Hän oli viimeinkin onnistunut tyrimään niin pahasti, että vaimo saattaisi jopa kävellä ulos talosta häntä etsimään! Se nainen teki mitä tahansa pitääkseen ruoanlaittajansa neljän seinän sisällä.

"Hyvä on... Ärjy. Voitit." Valandil kuulosti jälleen vaihteeksi niin nöyrältä, että olisi voinut luulla hänen puhuttelevan korkea-arvoistakin henkilöä. Vaan eivätkös nordit olleet yläkastia bosmereihin verrattuna.

Mitä tuo mies pistäisi hänet tekemään, olisi yksi ja sama. Ei mikään voinut olla niin raskasta kuin töiden tekeminen jaarlille sekä Melanthalle. Kenties Rautarovio toisi uudenlaisia kokemuksia, ja kenties tuo Routamieli ei olekaan niin yrmeä mitä antaa ymmärtää. Pikainen vilkaisu nordin suuntaan sai kuitenkin mielen peruuttamaan aatteensa. Tästä tulisi kamala, KAMALA viikko.

Rorikh ei olisi kyllä kuuna päivänä voinut uskoa heittonsa tuovan pienen ärtymyksen sijasta kokonaista voittoa, mutta sitä tapahtumaa nordi oli omin silmin todistamassa. Bosmerin sormiinsa nappaama nappula muutti kurssia ilmassa kun miehen piikittelevät sanat upposivat tuon alitajuntaan, ja nappula laskeutui suoraan surman suuhun. Keisarilliskääkkä sekä räkänokkaa muistuttava nuorehko nordimies alkoivat ilakoida kuin kyseessä olisi ollut sisällissodan ratkaiseva matsi, tai muu yhtä suurenmoinen tapahtuma. Rorikh vain tuhahti vaiteliaasti itsekseen, nakkasi viimeiset simat kupista kurkkuunsa ja risti kätensä puuskaan rintakehälleen. Mies näytti juurikin siltä että koko peli olisi ollut yhtä tyhjän kanssa, turhaa sekä aikaavievää säätämistä jonka sijasta olisi voinut tehdä jotain oikeasti tuotteliasta. Nojaa, ei se kai auttanut kun vain kerätä voitto kotiin - vaikka kalpeaksi valahtanut ja hartiat lysyssä napottava bosmer vaikutti nyt vain entistä enemmän pallolta nilkassa, kun tulevaa viikkoa mietti.

Rorikhin kulmat kurtistuivat jyrkästi langettaen silmille synkeän varjon, kun bosmer päätti läväyttää ääneen nordille siunatun lempinimen. Sana särähti kuuloaistiin jälleen niin ilkeästi, ettei mies edes tajunnut kiinnittää huomiota haltian alentuvaan puhetyyliin, joka oitis olisi saanut hermot kiristymään ja sapen kiehumaan normaalitilanteissa. Kuinka mukavaa olikaan tietää, että se typerä nimitys oli nyt levinnyt kylän kersojen kurkuista myös varttuneempien pariin. Kuinkahan kauan menisi kun ihmiset unohtaisivat Rorikhin oikean nimen kokonaan, ja päättäisivät korvata sen Ärjyllä? Nord huokaisi raskaasti itsekseen. Hän ei edes viitsinyt korjata asiaa, sillä ei millään vaivautunut aloittamaan mellakkaa yhden nimityksen takia vaikka se häntä nyppikin äärimmäisen paljon.

Ei hän kuitenkaan aikonut asiaa jättää sikseen.

"Ensimmäiseksi voisitkin, wel, käydä täyttämässä tuoppini", Rorikh tuhahti morkaten bosmeria tuon omalla kielellä. Ei mies tosiasiassa haltiakielistä paljoa mitään tiennyt, muutamia sanoja sieltä täältä kun äitimuori oli aikoinaan välillä innostunut solkkaamaan haltiaa. Kenties oli vähän ronskia nimittää bosmeria lapseksi, sillä todennäköisesti suippokorva oli Rorikhia monin verroin vanhempi. Ei se seikka kuitenkaan näyttänyt häntä paljoa liikuttavan.

Puoliverinen kaivoi taskustaan esille muutaman septimin, jotka nakkasi pöydälle bosmerin noukittavaksi. Vaikka vikkeläliikkeiseltä haltia vaikuttikin, tuskin tuosta roistoksi kuitenkaan olisi - jollei sitten aivan tieten tahtoen halunnut maistiaista Rorikhin kirveenheiluttelutaidoista. Olivathan ne vähän ruostuneet, mutta kyllä hän nyt yhden puolimetrisen haltian saisi palasiksi. Eikä se kyllä tainnut vaatia muuta kuin yhtä, ronskia teräaseen heilautusta.

Valandilin keho nytkähti tutunkuuloisen sanan kantautuessa korviin. Wel. Että tuo julkesikin puhua ayleidiä hänen kuullen, se oli häväistys koko kansaa kohtaan! Yksikään nord ei omannut oikeutta käyttää tuota kaunista kieltä, jolla metsänkansana tunnetut haltiat puhuivat. Vaan tuossa tuo nyt oli; niin tyypillisen oloinen pohjolanmies sanoi solvauksia Valandilin omalla kielellä. Miten tuo järkäle edes tiesi sanankaan verran muille niin vierasta keiltä, sitä bosmer ei osannut arvailla. Mutta loukattu hän kyllä oli, hyvin verisesti vieläpä.
Mutta veto oli veto, ja vaikkei hän sitä ääneen ollut sopinutkaan oli edessä nyt viikon lisäorjuutusta. Miehillä sanaton sopimus oli aina tärkeässä asemassa, varsinkin se oli Wapilla nyt suuresti motivaattorina - hänen kunniansa oli pelissä! Jos hän nyt juoksisi karkuun häntä koipiensa välissä, saisi hän kuulla siitä koko pitkän ikänsä ajan. Valandilin mielipiteet viikon kamaluudesta pomppivat hyvän ja huonon puolelle, hän ei tiennyt yhtään millaista kohtelua tulisi saamaan.

Nuristen yksinään Valandil nappasi eteen heitetyt septimit sekä tuopin ja lähti suorimaan kompuroiden tiensä pois penkiltä, änkäytyen muiden asiakkaiden välistä. Perhanan paikka oli aivan täynnä, mikseivät ihmiset voineet jättää juomatta viikon ensimmäisenä päivänä. Hänellä itsellään sentään oli hyvä veruke tulla tänne, mutta nyt sekin päätös kadutti suunnattomasti. Tiskin luonakin oli paljon poppoota, hyvä jos tilaamaan pääsi.
"Täyteen, kiitos", bosmer tyrkkäsi tyhjän tuopin rotuveljensä eteen kun viimeinkin sai suunvuoroa. Kärsivällisesti täyttöä odotellessa Valandil kääntyi katsomaan miesporukkaa, jonka seuraan oli päätynyt. Raskaasti tuhahtaen hän antoi halveksuvan katseen lipua jokaisen aikamiehen kasvoille, pysähtyen tuijottamaan uutta isäntäänsä. Kyllä, Routamieli oli isäntä. Ei ystävä, ei työtoveri, ei valepuoliso, vaan kylmästi isäntä ja orjuuttaja. Mutta eipä se bosmerin elämää millään lailla muuttanut - hän oli aina toiminut muiden käskyjen mukaisesti, joten ainakin pohjakoulutus oli valmiina.

Kun tuoppi oli täynnä lähti mies tasapainottelemaan uudemman kerran. Olihan nyt jukoliste kumma, että tuopit täytyi saada piripintaan täytettyä. Tällä kertaa hän ei aikonut kaataa juomaa, sillä kyse ei ollut omasta tuhlatusta rahasta. Kovasti nordnuorukainen halusi tuottaa lisää mielipahaa pienelle haltialle, ojentaen jälleen jalkansa suoraan Valandilin askelten eteen. Vaistomaisesti hän kuitenkin pomppasi koiven yli, hyörien ja pyörien tuopin kanssa tasapainoaan etsien. Lopulta hän sai jysäytettyä juoman pöytään Routamielen eteen, sähähtäen vihoissaan nuoremmalle blondille. Tuo vain naureskeli kuin Valandil olisi murjaissut vuosisadan vitsin, kahliten pikkumiehen käsivarrellaan ennen moukutusta. Haltia ei todellakaan pitänyt moisesta kiusaamisesta, siispä hän sätki ja potki toisen otteessa, kiroillen kaikki tietämänsä sanat siinä ohella. Keisarillinen räkätti rastaan lailla näylle, antaen kaksikon jatkaa lapsellista painiaan - vaikkei Valandil edes ollut mukana omasta tahdostaan.

"Perrrkele, irti nyt!" tatuoitu mies sähähti ennen kuin nuorukainen viimein päästi irti ja taputti loppuun haltian päätä kuin koiraa konsanaan.
"Etkö leikkiä ymmärrä?" mies kysyi siihen sävyyn, kuin ei olisi mitään väärää tai ärsyttävää tehnyt. Valandil sen sijaan suki mustia hiuksiaan parempaan ruotuun, pitäen nyt selvää etäisyyttä itseään nuorempaan. Että hän vihasikin nordeja.

Yllättävän vähällä nurinalla sekä vastaanpistämisellä piskuinen bosmermies nappasi kolpakon ja septimit, lähtien varsin epäsulavin askelin kohti tiskiä änkeytyen juopuneiden lävitse kuin tomera pieni mammutinpoikanen. Rorikh tuijotti hetken haltian perään, ihan vain varmistaakseen että tuo varmasti meni tiskille eikä lähtisi takahuoneen kautta lipettiin vapauden, muutaman kolikon sekä ilmaisen tuopin tähden. Kuitenkin vakuutettuaan itsensä edes jollakin köyhällä tasolla voittamansa palkinto-orjan rehellisyydestä, suostui Rorikh siirtämään jäisen katseensa muualle itsekseen vaimeasti murahtaen. Pöydän ääressä suutaan soittava kaksikko oli päättänyt alkaa selittää maita ja mantuja jostakin mammutinmetsästysreissusta, eikä Rorikh kokenut minkäänlaista tarvetta osallistua keskusteluun. Mieluummin hän olisi leikannut kielensä irti omatoimisesti kuin osallistunut turhaan jauhantaan.

Niimpä Rorikh vain istua möllötti siinä jurona, näyttäen enemmän pelissä hävinneeltä kuin voittaneelta. Mutta minkäpä hän sille mahtoi, että oli sellainen kivikasvo.

Ei mennyt montaakaan hetkeä, kun bosmer tasapainoili piripintaan täytetty kolpakko kädessään yrittäen parhaansa mukaan olla läikyttelemättä - saati sitten kaatamatta - juomaa. Nordinulikka yritti perinteistä kompastustemppua ja ojensi jalkansa pitkin pituuttaan, kuin olisi oikein kutsunut haltiamiestä kompastumaan siihen. Pienen hetken ajan Rorikh mietti mahtaisiko bosmer käyttää tilaisuutta hyväkseen ja heittää simat suoraan "isäntänsä" syliin, sillä verukkeella että oli kompastunut ojennettuun jalkaan. Mutta ei, suippokorva hoiti ensimmäisen työnsä oikein mallikkaasti ja toimitti läikkymättömän juoman turvallisesti pöydälle Rorikhin eteen. Nord vain nyökkäsi vaisusti ja alkoi kumota toista tuopillistaan.

Rorikh tunsi itsensä vanhaksi kääkäksi - jopa sitä keisarillistakin varttuneemmaksi, joka oli keskittynyt nauramaan itsensä hengiltä - kun ei tuntenut minkäänlaista hilpeyttä nordipojan ja bosmerin välisestä pikapainista. Hän vain siemaili juomaansa ilmeettömänä, antaen välillä katseensa kiertää kapakassa mitään mielenkiintoista kuitenkaan näkemättä.
"Tapatat bosmerin vielä ennen aikojaan, luulin että se kunnia lankesi minulle", Rorikh lopulta totesi suippokorvan päästyä irti inhottavasta lukko-otteesta. Puoliverisen äänensävy oli vähän sitä luokkaa, kuin voiton tuoma etuus olisi ollut hänelle pikemminkin taakka kuin hyöty. Niin no, sitähän se Routamielen sooloilijalle taisi vähän ollakin ja sen seikan näki miehestä kyllä varsin selkeästi. Kun oli juurtunut tekemään hommat keskenänsä, tuntui kaikenlainen avun tarjoaminenkin vain vaivalloiselta ja hankalalta säätämiseltä, joka rajoitti omia töitä kun piti jatkuvasti olla vahtimassa millä tavalla "auttaja" teki kaiken väärin. Kiittämätön kylmä murikka, sitä Rorikh oli syvälle sieluunsa asti.

Piskuinen ajatus kohosi nordin mieleen, josta johtuen hän hörppäsi kunnon kulauksen juomastaan ennenkuin nojautui pöytää vasten. Katse siirrettiin bosmeriin, silmissä oli haastavaa pilkettä. Rorikh ei ollut ennen tiennytkään, että konkreettisesta palkinnosta pelaaminen saattaisi olla itseasiassa ihan mukavaa.
"Miltä kuulostaa toinen erä? Voidaan pelata siitä kumpi saa viettää yönsä punkassa, ja kumpi pääsee nauttimaan Rautarovion takana olevasta heinäkasasta. Lumipeitto kaupan päälle", Rorikh heitti haasteensa, onnistuen jopa kohottamaan toista suupieltään haastavansävyiseen hymynpoikaseen. Siinäkin hänellä oli sama taktiikka: häviö tai voitto, suippokorva saisi majoittua jossakin muualla kuin pedissä.

Pientä sivulettiään uudelleen punova mies pysähtyi tuijottamaan Routamieltä sormet suortuvissa kiinni ja nahkanaru hampaissa roikkuen. Suuret silmät möllöttivät paikallaan ja aivot yrittivät rekisteröidä niskaan heitettyä haastetta. Mitä, miksi, ei, nyt panokset olivat kyllä aivan liian suuret! Miksei nord vain voinut antaa Valandilin nukkua vaikka edes sängyn alla, miksi viedä asioita ekstriimimmälle tasolle. Epäreilua, jos Routamieli voittaisi ei bosmer selviäisi heinien seassa edes puolta tuntia, varsinkaan mikäli peitto todellakin muodostuisi lumesta. Sitä paitsi, kaikkihan tiesivät sen tietyn heinäkasan olevan Kiirastulen suosima lempimispaikka! Mistä sitä ikinä tiesi, josko tuo oli pakkasillakin siellä - puuhatessa kun lämmin tuli. Ja epäereilua se myös siltäkin kantilta oli, että nord kykenisi sietämään kylmää monta kertaa paremmin, joten hävitessäkään tuo ei tuntisi pakkasen vaikutusta. Nahkaista hiusremmiä purren Valandil mulkoili uutta isäntäänsä ja tuon yllyttävää minivirnistystä. Että tuo taas kehtasikin, kiusata nyt vasta hävinnyttä! Ei, missään tapauksessa ei. Valandil ei suostuisi moiseen, ja mikäli häntä syytettäisiin pelkuruudesta, hän sivuuttaisi pilkat. Siksipä hän aukasi suunsa jyrähtääkseen oikein mahtipontisella, miehekkäällä äänellä:

"Selvä", väärä vastaus kuului hentona ja hieman pelokkaanakin bosmerin suusta. Hän olisi varmaan läimäissyt kätensä suun eteen hätäreaktiona, mutta kädet ehtivät jo tukistamaan letityksessä olevia hiuksia. Pienstä kivusta sähähtävä haltia päästi lettinsä vapaaksi, haroen hiukset teräväkärkisen korvansa taakse. Olkoot sitten siellä, letittäminen ei näemmä onnistunut edes selvinpäin.
Valandil soimasi itseään, kun ei suostunut myöntämään ääneen perääntymisenhaluaan. Perhana hän ja hänen suuri suunsa, jos ensi yö vietettiin olkikorsien seassa, tulisi se olemaan nöyryyttävä sekä typerä kuolema.
Vieressä hölöttänyt nordpoikanen riemuitsi tuoppiaan heilutellen, asettaen tammipelin valmiiksi kaksikolle. Tuon silmissä Valandil ja Routamieli olivat kilpailuhenkisiä miehiä, vaikka bosmerin osalta kyse oli aivan muusta.

Nenänvarttaan hieraisten arpinaama etsi parempaa asentoa puupenkillä, sillä hän ei kyennyt nojaamaan pöytäänkään - kiitos vieressä istuvan blondin. Tuo pojannulikka oli siirtänyt pitkää penkkiä sen verran taaemmas, ettei lyhyet kädet omaava haltia kyennyt istumaan ja nojaamaan yhtäaikaa. Milloin nämä nöyryytykset oikein loppuisivat, kaikui Valandilin päässä. Hän katsoi edessään istuvaa miestä uudemman kerran, tietäen kyllä suurella todennäköisyydellä miten tämä peli tulisi jälleen päättymmään. Ainakin jos sama kaava jatkui, muttei hän nyt huijaamaankaan kyennyt kun sivustakatsojien silmät napottivat pelilautaan päin. Muutama muukin baarineläjä kiinnostui tästä tapahtumasta, kääntyen tuoleillaan toisinpäin tilannetta seuraillen.

Valandil ei voinut kuin tuntea pientä pakokauhua sisällään, kaikki nämä ihmiset tulivat näkemään hänen surkean tuurinsa oikein lähietäisyydeltä. Ei suorituspaineita, ei todellakaan. Hän antoi vastustajalleen ensimmäisen siirtovuoron, ihan vain kiltteyttään.

Bosmer ei ilmeensä perusteella vaikuttanut erityisen kovasti innostuvan uudesta haasteesta joka hänen kontolleen oli langetettu, mutta Rorikh jatkoi suippokorvaisen vaativaa tuijottamista. Kun nyt kerran oltiin tammipelin makuun päästy, niin sama se kai oli jatkaa samalla linjalla. Lisäksi tummatukkaisen bosmerin peluutaidoilla - tai tuurilla, mistäs Rorikh sen tiesi mistä syystä mies pelasi kuin sokea kanttura - ei häviötä tarvinnut erityisemmin pelätä, vaikkei Rorikh mikään mestari siinä lajissa ollutkaan. Tuntuihan se voitto silti hyvältä, vaikka vastustaja olisikin helppo lyödä. Voitto mikä voitto. Rorikh saattoi tuntea sen nuoruudessaan tutun huimapäisyyden antavan pientä elonmerkkiä: hädintuskin yhtään, mutta kivenkaltaiselle luonteelle sekin vähä oli paljon ja riittävästi.

Heiveröinen suostumus sai Rorikhin virnistämään kevyesti, ja nojaamaan selkänsä takaisin selkänojaa vasten. Tiedosta innostunut nordipoika alkoi välittömästi järjestellä pelilautaa uusiksi, ja sivusilmällään Routamieli hoksasi tapauksen keränneen muutaman ylimääräisen silmäparin. Muutaman ylimääräisen liikaa, itseasiassa, eikä tästä tiedosta Rorikh ollut erityisen tyytyväinen. Hän mulkaisikin muutamaa uteliasta suorastaan jäätävästi saaden nämä kääntämään katseensa muualle, mutta nordimies tiesi jo valmiiksi ettei se estänyt mielenkiintonsa herättäneitä juopuneita olemaan seuraamatta peliä. Normaalisti Rorikh olisi saattanut jopa turhautua asiasta, kenties ajatella pelin jatkamisen olleen sittenkin huono idea, mutta ei tällä kertaa. Kenties hän yritti parhaansa mukaan saada bosmer sanoutumaan irti sopimuksesta, ja uhkaus takapihan jäätävästä naintipaikasta oli jo aika hyvä sysäys siihen suuntaan.

Ensimmäinen nappula siirtyi puoliverisen johdosta yhden ruudun verran, ja juro mies kulautti simaa alas kurkustaan. Kukapa olisi uskonut, että siitäkin illasta olisi kehkeytynyt oikea vedonlyönnin tähtisade, olisi sitä kai uhkapelaamiseksikin nimittää. Septimien sijasta pelissä kun oli mukana oma kunnia ja vapaus, joka oli jo suippokorvaiselta mieheltä ainakin jossain määrin riistetty. Seuraavana olikin vuorossa se niin paljon puhuttu kunnia, josta yksikään mies ei varmasti ollut ihan helpolla luovuttamassa. ja jos oli, niin päänupissa oli oltava jotakin vikaa.

Siirto, toinen, kolmas. Keisarillinen nauraa raakkui aina välistä, muttei Rorikh ollut täysin varma miksi. Kenties patu oli vain nauttinut liikaa poreilevaa alkoholijuomaa, tai sitten ukko naureskeli ihan vain vanhuudenhöperöyttään. Tosiasiassa Rorikh oli tehnyt varsin ikävän virheen heti alussa siirtämällä nappuloitaan vähemmän parhaalla tavalla, muttei nord sitä kuitenkaan itse tajunnut. Pelikokemuksen vähäisyys näkyi siinä tilanteessa, eikä tammipelikaksikko tietenkään ollut valmis heittämään yhtään minkäänlaisia neuvoja tai vinkkejä - eihän se siinä tapauksessa enää olisi ollut yhtä hauskaa.

"Tietysti voit heittää puukauhan nurkkaan ja jättää pelin tähän", Rorikh aloitti, "lupaan olla suuttumatta mikäli valitset vaimosi sijastani", mies jatkoi tutulla kylmällä äänensävyllään, vihjaten vähän siihen suuntaan ettei bosmer ollut tervetullut nordin tupaan kömpelyytensä kanssa. Sanat saivat nuoren nordin naurahtamaan huvittuneena, muttei se kuitenkaan johtunut niinkään Rorikhin sanavalinnoista.
"Hahah, eipäs lipsuta! Veto on veto, suippokorvan vaimonpesti on jo sovittu juttu. Tullaan vaikka vahtimaan että siinä myös pysytään", pojankloppi julisti nauraen, saaden kannatusta ympärille kerääntyneistä katselijoista. Rorikh nosti jäätä ja tuiskua syöksevät silmänsä pellavapäähän, joka ei ollut mulkoilusta millänsäkään - kohautti vain olkiaan leveästi virnistäen. Niimpä tietysti. Se tästä vielä puuttuisi, että tuo kakara ravaisi Rautaroviolla vahtaamassa.

Valandil pisti kaikkensa peliin aina kunniastaan lähtien, vannoen itsekseen häviön olevan mahdoton tulos. Hän yritti tarkkailla nappuloiden liikkumisrataa huonosta näöstään huolimatta, hoksaten erään pienen seikan nordin pelitavassa: tuo teki virheen. Kautta Jumalten, Routamieli töppäsi jossain. Haltia tuntui innostuvan tästä tiedosta, ja joutui ihan tosissaan vastustamaan leveää virnettä, joka pyrki paljastamaan tunnetilan muillekin. Hän peitti virnistyksensä tekoyskinnän taakse, peittäen suunsa laihalla käsivarrellaan.

Kerrankin pientä miestä tuntui onnistuvan, vaikka osa hänen nappuloistaan päätyivätkin syödyiksi, ei tämä peli niin epätoivoinen ollutkaan. Hänellähän peräti oli mahdollisuuksia voittoon! Se jos mikä oli harvinaista ja päiväkirjamerkinnän arvoinen tapahtuma. Tietenkään ei kannattanut iloita ennen aikojaan, mutta haltialla oli hyvä tunne tästä. Ja se oli tämä hyvä tunne mikä puski häntä eteenpäin pelaamisessa, joten nyt ei ollut varaa sössimiselle. Edes kommentit vaimon luo palaamisesta eivät saaneet tätä luonnonlasta varpailleen.

"Elähän kuvittelekkaan! Pelihän on vasta aluillaan." Valandil tokaisi tuhahtaen, siirrellen nappuloitaan vuorojensa mukaisesti. Hänellä ei ollut kuin yksi kuninkaaksi ylennetty nappula jäljellä, mutta tuollapa saikin kulkea sekä ylös että alas. Ja tämä pieni pirulainenhan naposteli Routamielen nappuloita kuin hiiri juustoja, eikä aikaakaan kun jäljellä oli enään yksi nappula per pelaaja. Mielessään haltia muodosteli kuvioita, joiden reittejä pitkin hän saisi viimeisenkin nappulan laudalta ja hänestä tulisi kiistaton voittaja.
"Hmm, toivottavasti pidät kylmästä, angua wel." vino virne kohosi bosmerin huulille sillä samaisella hetkellä, kun hänen ainokainen nappulansa suoritti viimeisen siirron ja söi vastustajansa. Sillä selvä, peli oli ohitse ja voittajaksi suoriutui se epätodennäköisempi vaihtoehto. Vaan tuntuipas voittaminen hyvältä, se kun oli niin harvinaista herkkua!

Valandil venytteli kädet kattoa kohti, huokaisten kirjaimellisesti helpotuksesta leveän hymyn kera. Hän oli niin iloinen voitostaan, että olisi voinut vaikka yhtyä nauramaan seuratovereidensa kanssa. Sen sijaan tummahiuksinen vain näytti iloiselta koiranpennulta, hymisten omiaan muiden ilakoidessa juomiensa kanssa. Varmaan Valandilkin olisi kilautellut lasiaan, jos hänellä vielä sellainen olisi ollut.
Kaihipeittoinen katse siirtyi katsomaan Routamielen ilmettä, ja tuo mies kykeni varmasti näkemään sen ilkikurisen pilkkeen suurista pihkasilmistä. Jo tokkiinsa hän vaimoksi ryhtyi, kerran sai ihan oikeassa sängyssä nukkua! Edellisestä kerrasta olikin jo se sata vuotta, joten olihan se aikakin päästä testaamaan sitä mukavuutta. Jollei nord sitten asustellut sisustamattomassa talossa. Se ei sinänsä olisi ollut ihme, tuo kun ei ikinä näyttänyt lopettavan työntekoaan. Tämäkin päivä vaikutti suurelta poikkeukselta.

"On varmaan parasta lähteä piakoin, muuten heinäkasaasi köllähtää joku muu seuralaisineen." Valandil ivakoi samalla kun liikuskeli penkillään siihen malliin, että lähtö olisi lähellä. Hänellä olisi töihin aamulla, joten oli parempi mennä nukkumaan uuteen sänkyynsä ja nauttia olostaan ennen tylyä herätystä todellisuuteen. Oi, hän ei malttanut odottaa.

Rorikh seuraili peliä puolittaisella mielenkiinnolla, siirteli nappuloitaan parhaaksi näkemällään tavalla. Siitä huolimatta miehen oli omaksi ikäväkseen todettava, että pieniherra suippokorva näytti imeyttäneen itseensä aivan uudenlaista puhtia ja nokkeluutta mitä pelin etenemiseen tuli. Punaiset ja valkoiset nappulat söivät toisiaan, tasaisesti, ja molemmat tuntuivat pääsevän niskan päälle vuorotusten pudoten asemastaan aivan yhtä vikkelästi kuin oli sinne päässytkin. Epäonnekkaasti nordin kruunattu nappi joutui surman suuhun aivan liian nopeasti, eikä häntä erityisemmin lohduttanut bosmerin kuningasnappula joka napsi Rorikhin pelinapikoita kuin kokonainen susilauma lampaita. Routamieli tiesi olevansa liemessä, hemmetti, hän kurtisti kulmiaan ja rapsutti sängen peittämää leukaansa yrittäen päästä pois kiipelistä jonne oli onnistunut itsensä asettamaan.

Eikä mennyt aikaakaan, kun bosmerin kuningasnappia oli vastassa Rorikhin tavallinen, liikkumiseltaan rajoittunut nappula. Suippokorvan sanat saivat miehen vilkaisemaan pienempäänsä varsin kylmäkiskoisesti kun pilkka osui omaan nilkkaan, mutta kaipa Rorikh oli sen ansainnutkin nimittäessään bosmeria lapseksi. Roolit vaihtuivat nopeasti aivan päälaelleen, ja nordin keuhkoista purkautui raskas huokaus bosmerin korjatessa voittonsa. Peliä seuraamaan kerääntynyt yleisö purskahti riemuisaan nauruun ja ilakointiin pelin saadessa yllättävän päätöksen, tuopit kalahtelivat toisiaan vasten ja jotkut jopa taputtivat käsiään yhteen. Myös suippokorva sai onnittelevia taputuksia selkäänsä ja olkapäihinsä - kukaan ei tohtinut lohduttaa Rorikhia joka tuijotti pelilaudan lopputulosta suupielet venyneinä jälleen kohti lattiaa. Mikäli ulkona oli kylmä, ei se ollut mitään verrattuna siihen jäätävään auraan jota Rorikh sillä hetkellä suorastaan hehkui.

"Niimpä niin", Routamieli mutisi itsekseen ja pyöräytti silmiään, nostaen kolpakon huulilleen ja kaataen loput juomastaan alas kurkustaan. Kaipa senkin lyhyen ja mitättömän ilakoinnin oli kohdattava loppunsa, ennemmin tai myöhemmin. Tällä kertaa stoppi oli tullut ennemmin, joka tarkoitti sitä että seuraavaa kertaa saikin sitten odottaa hyvän tovin verran. Ei Rorikhia niinkään se häviäminen ottanut päähän - tai niin hän ainakin kovasti itselleen yritti väittää - vaan... pikemminkin periaatesyyt. Niin, periaatesyyt.

Bosmerin ilkkuvat sanat saivat Rorikhin tuhahtamaan varsin äkäiseen sävyyn. Mies kohottautui tuoliltaan, mutta sen sijaan että hän olisi marssinut myrskyn lailla ulos ovesta oli suunta päinvastainen: Rorikh suori tiensä tiskille. Jotain hermoja tasaavaa hän kaipasikin tulevaa varten, ja samalla mies mietti kuumeisesti parhainta keinoa riistää vuoteensa takaisin. Septimit kilahtivat vasten tiskin puista pintaa, ja Rorikh sai käteensä avaamattoman pullon hunajaista pohjalaissimaa. Sen hän voisi kiskoa matkalla Rautaroviolle, jolleivät huulet jäätyneet pullonsuuhun kiinni.

Rorikh palasi pullo kourassaan pöydän ääreen, nakaten turkistakkinsa hartioilleen. takaisin kylmään Ärjy-moodiin palautettu katse käännettiin kohtaamaan bosmerin vielä hetken aikaa jatkuva ilakointi.
"Ala tulla sitten, vaimo", Rorikh murahti tyystin ilottomasti vailla minkäänlaista tarvetta edes yrittää saada sanoistaan vitsailevia tai naljailevia. Se puoli kivikasvoisesta miehestä oli jo saanut kokea loistonsa siltä illalta.
Rorikh ei suotta jäänyt odottelemaan uutta kotiorjaansa, vaan asteli ovelle samalla pullonsa avaten. Ovi aukaistiin ja mies marssi ulos kirpeään pakkasilmaan, huljauttaen aimo naukkauksen simaa lämmikkeeksi. Poreet tuntuivat pakkasessa jääpuikoilta.

Jonkin matkaa tarvottuaan Rorikh yllättäen seisahtui aloilleen, ja käännähti perässään kävelevää bosmeria kohden. Ilmeessä ei kuvastunut pienintäkään ystävällisyyden hiukkasta.
"Pitääkö kutsua sisäköksi, vai omistatko nimenkin?" Routamieli kysyi, tai pikemminkin vaati vastausta itselleen. Mies totesi parhaaksi suoristaa mutkat siinä ja heti, ennenkuin bosmer oikeasti aikoisi saada toiveikkaita ajatuksia vuoteessa nukkumisesta.

Haltioissaan leijaileva iloinen bosmer otti saamansa kehut vastaan leveän hymyn kera. Oli varmaan niitä ensimmäisiä kertoja, kun joku onnitteli häntä jostain ja kuinka mukavalta se tuntuikin! Ihmeiden ajat eivät selvästikään olleet vielä ohi, ja sekös antoikin aihetta haaveilulle paremmasta elämästä. Valitettavasti Valandinilla oli muutama pieni ongelma, joihin hän ei ollut vieläkään keksinyt ratkaisua: miten hän voisi kertoa vaimolleen tästä hävitystä vedosta, mikä velvoitti häntä pysymään Rautaroviolla viikon ajan? No, saisipa muori pientä pakkolaihdutusta - jollei tuo päättäisi popsia peittoaan muun ruuan puutteessa. Ei tuo kaupungille lähtisi, varsinkaan kun metsähaltia ei ollut kantamassa. No, kaipa tuo antaisi anteeksi, jos Valandil sepittäisi jonkin hurjan tarinan ja toisi lepyttelylahjoja.

Tatuoidun miehen ilakointi loppui kuin seinään Routamielen kutsuessa uutta sisäkköään vaimoksi. Edes hivenen leikkisämpi äänensävy olisi saanut Valandilin vain naurahtamaan kutsulle, mutta nyt häntä vain puistatti. Vaimo, tuollaiselle miehelle. Kuinka ihmeessä kukaan voisi rakastaa moista kylmäkiven ruumiillistumaa. Onneksi haltia pystyi rauhoittelemaan itseään tietäessään, ettei joutunut ihan oikeaksi vaimokkeeksi ja sai varmasti samanlaista kohtelua kuin orjat yleensä. Se jos mikä olisi parempi kuin oikean vaimon rooliin joutuminen. Hui kauhia, silkka ajatuskin kammostutti.
"Tullaan tullaan, oi rakkaani", Valandil naljaili jälleen kompuroidessaan penkiltään pois. Keisarillinen nyökkäsi hymyssä suin hyvästeiksi ja nuori pojankloppi nauraa hirnui kahdelle niin vastakohtaiselle miehelle, toivottaen Valandinille onnea uuteen kotiin. Bosmerin olisi niin tehny mieli kalauttaa tuota sukkelasuista poikaa kengällään, mutta siihen ei ollut varaa. Nämäkin saapikkaat olivat vain lainassa, sillä aikaisempien vuoriseikkailujen päätökseksi hän oli mennyt kadottamaan ainoan saapasparinsa. Onneksi Jaarlin muut palvelijat eivät halunneet haltian tepsuttelevan avojaloin pitkin saleja, mahdollisesti liaten juuri pestyt lattiat, joten yksissätuumin nuo olivat lainanneet parin kenkiä. Ehtona oli, että saapikkaat myös palautettaisiin ehjinä.

Valandil kipitti väliaikaisisäntänsä perään ja luikahti ulko-ovesta taivasalle. Heti ensimmäisenä hän kohtasi kylmänä puskevan tuulen ihollaan, ja pitkien suippokorvien päät punertuivat kipristelevän pakkasen johdosta. Poskipäitä nipisiteli eikä yksikään paljas kohta ihosta säästynyt karmealta kylmyydeltä. Ja niitä paljaita kohtia oli paljon, kiitos menetetyn takin ja ohuiden pellavahousujen. Kylmyys ei koskaan ole ollut subtrooppiseen ilmastoon tottuneen haltian mieleen. Hän kaipasi kotimaansa lämpöä ja rehevää metsikköä, vaikka edellisvierailusta olikin kulunut jo ainakin vuosisata. Skyrim oli niin ruma, hyytävä ja karu. Vaan kaipa tuo piirre sopi oikein mainiosti nordeille.

Hampaat suussa kalisten pieni bosmer talssi lumessa, huomaten pian kävelevänsä hangen päällä siinä kun Routamieli puski lumesta läpi. Jotain hyötyä kevytrakenteisuudesta. Mielessään hihittävä mies hilppasi menemään kovettuneen hangen päällä, kunnes korkein nietos madaltui maan tasolle. Tarkemmin katsottuna tuo hanki oli ollut vain tuulen lumesta muodostama dyyni, joka pakkasen iskiessä oli sitten jäätynyt.

Valandil pysähtyi kesken askeleen nordin kääntyessä ympäri ja kysyi hänen nimeään. Jalkansa alas laskien haltia jatkoi hytinäänsä, tuijottaen toista alta kulmiensa. Hän ei pitänyt tuosta puheensävystä, jolla häntä haastateltiin.

"Valandil."

Pakkanen ei koskaan ollut ollut ongelma paksunahkaisille nordeille, eikä Rorikh ollut siitä sakista minkäännäköinen poikkeus - vaikkei aivan puhdasverinen ollutkaan. Siksipä hän tunsi olonsa vain lähinnä kotoisaksi purevan pakkasen armoilla, siinä missä bosmer hytisi kuin viimeistä päivää. Mikäli Routamieli olisi ollut yhtään tunnerikkaampi ihminen, olisi hän saattanut jopa tuntea sääliä lyhyemmän miehen kokemaa kylmyyttä kohtaan, johon ei selvästikään ollut karaistunut. Niin, olisi ehkä saattanut sääliä, mutta ei. Sellaiset tunteet kuin myötätunto tai sympatia olivat Rorikhille aivan yhtä käsittämättömiä ja tuntemattomia asioita kuin lentäminen mammutille. Kyllä hän tiesi asian olemassaolosta, mutta minkäs sille mahtoi ettei itse kyennyt moiseen.

Suippokorva sai kalisevien leukojensa lomasta tokaistua oman nimensäkin, Rorikh kurtisti kulmiaan yhä vain enemmän kuin haltian nimi olisi jostain syystä aiheuttanut vain suurempaa muttereiden kiristystä. Ei siinä koko hommassa kuitenkaan ollut kyse mistään henkilökohtaisesta - ei suinkaan, Rorikh oli vapaa ennakkoluuloista: hän vihasi kaikkia tasapuolisesti. Ihan välittämättä tippaakaan siitä minkälainen henkilö oli kyseessä, tai oliko kyseinen ihminen tai humanoidi tallonut nordin varpaille tai ei. Ja sinä iltana Valandil oli yksi onnekas pirulainen, joka sai tuta Rorikhin jäätävän luonteen joka puri aivan yhtä kylmästi kuin keskitalven pakkanenkin jossa kaksikko sillä hetkellä seisoa nökötti nordin toimesta.

"No kuulehan Valandil", Rorikh aloitti puoliksi murahtaen, hörpäten kuplivaa simajuomaansa ja asettautuen seisomaan kuin miksikin ihmismuuriksi bosmerin ja Rautarovion välille.
"En omista yhtään minkäänlaisia intressejä hoivaamisesi suhteen, ja kaikkein vähiten kaipaan pajalleni rähmäkäpäläistä tikkua joka kenties hyvällä tuurilla parhaimmillaan jaksaa nostaa oman ruhonsa aamuisin ylös. Enkä siitäkään olisi täysin varma", Routamieli jatkoi puhuen suunsa kerralla puhtaaksi, yhtään sanojaan kaunistelematta. Parempi se oli tokaista asiansa suoraan päin kasvoja nyt heti, eikä vasta viikon päästä äristä miten turha ja ärsyttävä tämä väliaikainen "sisäkkö" oikein olikaan - silloin kun olisi joutunut oikeasti sietämään toista ihmistä päivittäin. Rorikh toisinaan yllättyi edelleen siitä, että joku tuli hänen luokseen kerran-pari viikossa hakemaan tilaustaan tai tekemään uutta. Miesparka sekoaisi tyystin, mikäli joutuisi käyttämään osan jokaisesta päivästään jonkun toisen henkilön seurassa, ja jopa sosialisoitumaankin. Huhhuh.

Nordmies tuijotti suippokorvaa hyvän tovin ajan, ennenkuin pullo löysi tiensä jälleen huulille. Rorikh ei sillä hetkellä tullut edes ajatelleeksi yllättävää juomatahtiaan, mutta kai se oikeasti piti hänen hermonsa kurissa edes jollakin tavalla. Siksi sitä siis tulikin kiskoa joka toinen minuutti.
"Kipitä kotiisi, bosmer", mies jyrähti ja nakkasi tyhjentyneen simapullon hankeen.
"Vaimosi mahtaa pian huolestua, kun et palaakaan samaan vuorokaudenaikaan kuten viimeiset pari vuosisataa", Rorikh jatkoi ihan vain ärsyttääkseen, luoden vielä yhden kylmän silmäyksen itseään reippaasti lyhyempään haltiamieheen. Ärtyneesti tuhahtaen Routamieli käännähti kannoillaan marssiakseen kotiinsa ja suorinta reittiä omaan punkkaansa, joka ei todellakaan ollut se lemmen heinäkasa talon takana.

Jalkoja vuoronperään nostellen ja käsivarsiaan hieromalla lämmitellen pieni bosmer kuunteli toisen jaariteluja, vaikka yhtä hyvin tämä keskustelu oltaisiin voitu käydä sisällä nuotion äärellä. Jostain syystä nord kuitenkin pitkitti sisällemenoa entisestään, puhuen ymmet ja lammet kylmällä äänellään. Tekstin sisältö ei ilahduttanut pienempää miestä millään tavalla, ennemminkin ärsytti. Nytkö tuo jo vetäytyi vedosta kuin pahainen pelkuri. Mitä nordilla olisi hävittävää, tuohan sai ilmaisen sisäkön itselleen. Valandil ei tiennyt olisiko hänen pitänyt loukkaantua toisen huomautuksista, sillä eivät ne niinkään ivailujakaan olleet. Joka tapauksessa ne tuntuivat pahalta. Kaikesta huolimatta hän päätti olla välittämättä, vaikka hankalaa se olikin, sillä eihän tässä naisia oltu. Kyllä miehen kuului kestää kovemmatkin solvaukset ja mahdollisesti nauraa vain päälle.

Valandil pysytteli vaiti tottuneeseen tapaan, pyöräytellen tummia vinosilmiään turhautumisen merkiksi. Hän halusi sisään, nyt, heti, tällä punaisella sekunnilla! Pakkanen puri korviin jätkäntäin lailla, nenä punoitti ja hengittäminen oli hankalaa. Jos tätä odottelua jatkuisi hetkeäkään pidempään, hän... hän...! Hän jotain. Mitäpä pieni mies mahtoi kun edessä seistä jökötti ihmisen muotoinen kivilohkare, ei bosmerista olisi vastusta rautaotteiselle sepälle ja tuon lihaksikkaalle keholle.
Vitkuttelu tuntui kuitenkin jäävän siihen paikkaan ja Routamieli jysäytti tuomionsa päin haltian tatuoituja kasvoja.

Että mitä. Kuuliko hän nyt oikein.
"Sinä... luovutat?" Valandil kysyi epäuskoisena kulmiaan kurtistaen. Ei, se ei todellaan sopinut. Hän oli jo ehtinyt asennoitua sisäkön rooliin ja etenkin sänkyä hän odotti, kaiken lisäksi työmatkakin olisi lyhyempi kun Dragonsreach oli tuossa vieressä. Ilman itkua ja hampaiden kiristystä hän ei luovuttaisi, se oli vissi! Muten miten taivutella jääpuikkomainen mies uskomaan, että Valandil olisi vain hyödyksi haitan sijaan.
Nopean mietinnän päätteeksi hän napsautti kohmeisia sormiaan idean iskiessä, ja tarraantui toisen turkistakkiin estääkseen sisällemenon. Oli kyllä ihme, jos nord edes huomaisi hänen otettaan. Todennäköisemmin tuo olisi vain raahannut haltiaa mukanaan itse edes tajuamatta tapahtunutta.
"Kuules, tiedän että haluat eroon minusta, mutta veto on veto. Etkai vain aijo perääntyä siitä ja kuulla sitten muiden levittelemiä huhuja?" bosmer kysyi myötätuntoisesti puhutellen siinä ohella kun puhalteli lämmintä ilmaa kämmeniinsä. Ollappa maagi kuten moni muu suvusta, tulesta olisi nyt hyötyä.

"Lupaan jättää siut rauhaan ihan suosiolla, jos voitat seuraavan vedon, hm?" ovelasti virnistävä mies jatkoi puhumistaan, yrittäen herätellä toisen mielenkiintoa edes hiukkasen. Tuo varmasti tekisi mitä tahansa päästäkseen eroon haltiasta, joka ei perääntyisi ennen kuin parhaakseen näki.
"Menet kotitalolleni ja selität vaimollein, etten ole aikeissa palata. Ikinä. Jos selviät sen mammutin raivosta ja pystyt suoralla naamalla sanomaan miulle, että sen naisolennon kanssa voi elää... Lähen lätkimään Valenwoodia kohti. Yksinkertaista. Asun vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä, joten pääset eroon viikon riesasta hetkessä." maanitteleva haltia selosti ehdotuksensa, heittäen sen niin yksinkertaisen kuuloiseksi kuin mahdollista oli. Tällä kertaa hän oli sataprosenttisen varma, ettei nord kykenisi suorittamaan tehtävää - aivan sama kuinka kivikasvoinen olikin. Toinen asia oli haasteeseen suostuminen.

Rorikh kykeni tuntemaan hermopiuhan kiristyvän jossain otsansa seudulla Valandilin sanavalintojen myötä, melkeimpä teki mieli käännähtää ympäri ja ärähtää raivoisan karhun tavalla. Mutta nordimies hillitsi itsensä ja tyytyi vain kiristelemään hampaitaan. Ei, hän ei luovuttanut, Rorikh vain aikoi iskeä pisteen sille hölmöilylle ennenkuin se typerä veto pääsisi edes vauhtiin. Ei siinä ollut mitään luovuttamista, se oli puhtaasti idioottimaisen himphamppumeiningin lopettamista! Niin Routamieli ainakin yritti itselleen vakuuttaa, onnistuen tehtävässään varsin hyvin. Ei mikään polvenkorkuinen bosmer voisi kylmäluontoiselle miehelle sanoa milloin hänen toimintansa oli luovuttamista. Pah, Rorikh määritti sellaiset asiat ihan itse!

Routamieli huokaisi raskaasti tuntiessaan kankeiden sormien takertuvan turkistakkiinsa, muttei hän ollut huomaavinaankaan paraikaa jäätyvän suippokorvan otetta. Roikkukoot vaan matkassa, Rorikh voisi ihan hyvin luopua takistaan ja viskata sekä sen että siihen takertuneen bosmerin hankeen mikäli asia eskaloituisi siihen pisteeseen. Valandilin myötätuntoiset maanittelut huhujen levittelystä eivät saaneet Rorikhissa aikaan yhtään minkäänlaista reaktiota, yhtälailla olisi voinut yrittää usuttaa mammuttia kimppuunsa viskomalla sen polviin marjoja.
"Huhuja liikkuu jo ennestään, aivan kuin yksi lisää hetkauttaisi enää millään tavalla", Routamieli murahti ja jatkoi tarpomista, miettien jo valmiiksi sitä heivaisiko bosmerin porttien ääressä virtaavaan puroon vai nakkaisiko suoraan muurien ylitse.

Valandilin äkillinen haaste sai kivikasvoisen miehen kuitenki pysähtymään niin äkisti, että hän tunsi bosmerin törmäävän itseensä. Rorikh käännähti samantien ympäri kuulemaan mitä haltialla oli mielessään, kieltämättä se kuulosti houkuttelevalta aatteelta vaikkei herännyt mielenkiinto näkynytkään miehen kasvoilta. Rorikh näytti vain yksinkertaisesti vihamieliseltä, mutta tosiasiassa ajatus bosmerista eroon pääsemisestä ilman sen suurempaa väkivaltaa tai hermojen kiristystä kuulosti hyvältä. Siitäkin huolimatta että mahdollisuudet olivat fifty-fifty.

Ja kun Valandil viimein kertoi aatoksensa ääneen, huokaisi Rorikh syvään ja raskaasti. Hän hieroi sormilla ohimoaan, päänsärky iski vähemmästäkin ja suippokorvan ehdotus oli suorastaan naurettava. Se kuitenkin kuulosti enemmän kuin helpolta tehtävältä suoritettavaksi, joten kuinka ihmeessä Rorikh voisi kieltäytyä? Hän marssisi ovesta sisään, ärähtäisi bosmerin vaimolle käsketyn viestin ja poistuisi. Helppoa ja edullista, eikös?
"Hyvä on, hyvä on! Kautta Yhdeksän, jos se saa sinut irti jalastani niin vaikka nain vaimosi puolestasi", Routamieli tokaisi ärsyyntyneenä ja heilautti kättään teatraalisesti ilmassa. Perhana, olikin pitänyt suostua koko tammipeliin. Kenties olisi sittenkin ollut parasta vain jäädä kotiin, ja vaikka takoa miekkoja uusiin muotoihin tai jotain.

Rorikh tuijotti hetken kylmästä hytisevää bosmeria, joka vaikutti pahasti siltä että kylemttyisi hengiltä ennenkuin kaksikko selviäisi vaimon luokse. Mies huokaisi ja pyöräytti silmiään, ennenkuin riisui lämpöisen turkistakkinsa ja nakkasi sen bosmerin päälle.
"Mikäli, ja ainoastaan mikäli sattuisin häviämään, saat luvan pysytellä hengissä siihen asti että saan luisevan perseesi töihin. Sen viikon aikana sinulla on ihan tarpeeksi syytä vetää itsesi piippuun ihan omatoimisesti", Routamieli ärähti vailla minkäänlaista humoristisuutta sanoissaan, käännähti jälleen kannoillaan ja marssi kohti portteja itsekseen kiroillen ja mutisten.

"Saat luvan näyttää tietä, jotta pääsemme tästäkin typeryydestä mahdollisimman nopeasti eroon", nordi huomautti kalskeasti olkansa ylitse vartijoiden avatessa porttia kaksikon edessä. Rorikh saattoi vain toivoa, että se olisi nopeasti ohitse.

Äkkipysähdys sai pienen bosmerin törmäämään pehmytkarvaiseen turkistakkiin, ja vaikka kyseessä olikin jyrmyn sepän selusta, olisi pitkäkorva mielellään jäänyt nojailemaan sitä vasten. Harvoin hän sai tuntea jotain niin untuvaista kasvojaan vasten, eikä totta puhuen tuollaista takkia kenellä tahansa ollut. Liekö vähäsanainen nord sitten rikas tai muuten vain menestyvä persoona, vaikkei vastaavanlaisella asiakaspalvelulla uskoisi saavan septimin septimiä. Kyseinen mies käännähti niin nopeasti ympäri, ja kammottavan vihainen ilme kasvoillaan, että Valandil joutui harppomaan askeleen jos toisenkin taaksepäin. Pidemmän ympärillä leijaileva, kylmä aura veti kenet tahansa hiljaiseksi.

Routamielen ärähtävä sävy kuitenkin sisälsi jotain niin hupaisaa, että Valandil purskahti hilpeään nauruun, eikä lopettanut hihitystään ennen kuin kylmä kangisti kielenkannat.
"Vai naisit vaimoni? Rimasi ei taida olla kovin korkea sitten, kerran lammastakin alempi vaimonkuvatus kelpaa." pieni mies kiusoitteli silmäkulmiaan pyyhkien, jotteivat silmät muurautuneet umpeen jäätyneiden naurukyynelten vuoksi. Ah, että pohjolanmies osasikin lausahtaa jotain niin huvittavaa ihan tietämättään, ja vakavakasvoisuus lisäsi sen naurettavuutta entisestään.

Bosmer päästi yllättyneen oof!-äännähdyksen hautuessaan painavan turkistakin alle, putkahtaen hiukset pörröllä esiin pienen taistelun päätteeksi. Hän katseli toista uudemman kerran epäuskoisena, siirtäen sitten suuret silmänsä tuijottamaan takkia. Peukalo siveli phemoista karvapeitettä kuin se olisi ollut maailman kalleinta silkkiä, eikä mies missään nimessä olisi tohtinut pistää sitä ylleen - se oli aivan liian hieno käytettäväksi! Mutta pakkanen muistutti ikävästi siitä, ettei ohutnahkainen metsäläinen selviytyisi kauaa ilman lisävarusteita. Valandil heitti hynttyyn niskaansa, tuhisten yksinään kun huomasi hihojen pituuden. Nyt hän näytti enemmän lapselta kuin aikamieheltä, perhana vie! Vaan ruumiinlämpö nousi pikaisesti, koska takki oli aikaisemmin ollut jo toisen henkilön päällä. Asian tajuaminen sai bosmerin puremaan hampaitaan yhteen; hänellä oli päällään nordrotuisen takki.

Kauaa punanenäinen haltia ei kerennyt puimaan henkilökohtaista vihaansa nordeja kohtaan, sillä huomio kiinnittyi nyt puhuvaan Routamieleen.
"Khyl khyl, miten vaan", Valandil totesi töykeästi ohimennen kättään heilautellen. Tämä hälläväliä -ele kuitenkin näytti hassulta pitkähihainen takki päällä, aivan kuin bosmer olisi vilkutellut lapsen tavoin. Tämä saikin hänet iskemään kätensä tiukkaan puuskaan, hän ei ollut säälittävän pieni! Ei, ei todellakaan...

Sirosäärinen ryhtyi tarpomaan vaaleahiuksisen miehen perässä, ottaen sitten johtoaseman porteista ulos päästyään. Tästä tulisikin hauskaa, kotimökille kun ei yleisiä polkuja vienyt - ainoastaan se mitä pitkin Valandil oli kävellyt kymmenet vuodet. Eikä sitäkään nyt kulkukelpoiseksi voinut kutsua, mies kun kevytrakenteisena kykeni tarpomaan nietosten päällä. Ja se tässä huvittanin osuus olikin; Routamieli sai aurata lumen läpi saappaat kylmettyen, kun Valandil pystyi hyppelehtimään pienen hiiren lailla vailla pelkoa uppoamisesta. Mielessään kiherrellen bosmer poikkesi Whiteruniin vievältä polulta, lähtien kiertämään muurin vierustaa ennen lumiselle arolle säntäämistä. Takin paino sai hänet painumaan pienesti lumeen, muttei todellakaan tarpeeksi humpsauttaakseen. Koko matkalla haltia ei edes vilkaissutkaan takana kulkevaan mieheen, sillä tuon julma katse varmasti aiheuttaisi sydänkohtauksen. Iloiset tanssahtelut ja askeleet hiipuivat matkan tullessa liki päätökseen, koko miehen kaurismainen jalo kävelytyyli painui toisiin ulottuvuuksiin ja tilalle jäi hartiat lysyssä laahusteleva humanoidi. Piskuisen tönön näkeminen sai palan nousemaan bosmerin kurkkuun, hän ei tasan aikonut astua sisätiloihin vaan Routamieli saisi sen kunnian. Pienellä miehellä ei kuitenkaan ollut yhtään omaisuutta, joten mitään ei tarvinnut hakeakaan. Toki hänen harppunsa jäisi kaapinpohjalle, mutta ainahan hän voisi varastaa uuden - ostaminen kun oli poissa vaihtoehdoista.
Ikkunasta loisti valo, mikä tarkoitti vain yhtä asiaa: Melantha oli kotosalla ja valveilla.

Ahdistuneeksi ja pelokkaaksi muodostunut olemus näkyi selvästi tummahiuksisen kasvoilta, itse asiassa hänen koko kehonsa tärisi nyt aivan muista syistä kuin kylmyys.
"O-ole hyvä vain. Mie oottelen tässä sen aikaa kun käyt s-sanomassa Melanthalle, etten tule kotia. Sano, vaikka että kuolin tai jotain... Mitä tahansa!" Valandil änkytti hätääntyneesti, ollen jo valmis piiloutumaan kokonaan takin sisään siinä pelossa, että vaimo rynnisi pian hirsiseinästä läpi hänen kimppuunsa.

"Pyydän." ulahti haltia loppuun hiljaisella äänellä.

Portit aukenivat natisten, kolisten ja paukkuen, ja sekin ääniskaala kuulosti Routamielen korvissa siltä kuin muuritkin olisivat ilkkuneet hänelle. Mies vain mutisi itsekseen jotain käsittämätöntä ja siveettömien korville myrkyllistä, mikäli Rorikh olisi ollut yksin olisi hän hyvinkin saattanut kiskoa natisevat puuportit irti saranoiltaan tai millä tekniikalla ne ikinä olivatkaan kiinnitettyinä. Otti pattiin niin julmetusti, mutta Rorikh yritti silti leppyytellä itseään toiveajattelulla koko tapahtumaketjun pikaisesta päättymisestä. Ja kun hän saisi kohdattua tämän "hirviömäisen" vaimon ja sanottua asiansa, voisi Rorikh nakata Valandilin rakkaansa sylkkyyn ja teljetä oven vaikkapa männyllä. Houkutus oli suuri, ja nord melkeimpä harkitsi ajatukselleen naurahtamista.

Routamielen epäselvä mutina sai kummasti uutta potkua bosmerin ohjatessa kaksikon pois valmiiksi tallatulta tieltä suoraan nietokseen. Tottakai risuja muistuttavat haltiat pystyivät helposti hyppelehtimään ja varmaan vaikka tanssimaankin lumikerrostumien päällä uppoamatta, mutta raskasrakenteisempi nordi tunsi olonsa lumiauraksi puskiessaan hangen läpi. Aina sillointällöin Rorikh loi varsin jäätäviä katseita iloisesti hyppelehtivän Valandilin selkään, todeten itsekseen auraavansa paraikaa käyttökelpoista polkua. Olisikohan ollut asiatonta tyrkätä bosmer pää edellä hankeen?

Saappaat alkoivat ikävästi täyttyä lumesta, ja pakkanenkin pääsi puremaan paksua kylmänkestävää nahkaa. Vaikka lumen läpi puskemisen tuoma liike lämmittikin lihaksia, saappaisiin tunkeutuva lumi poisti sitä samaa tahtia. Hyöty/haitta - suhde oli siis tasan nolla nolla, ja se sai Rorikhin ärähtelemään itsekseen aikaisempaa kovaäänisemmin. Nordin varpaiden onneksi piskuinen tönö pilkotti jo edessäpäin. Se näytti varsin kodikkaalta piskuiselta talonhökkeliltä, ikkunasta paistoi lämmin valo ja talo oli ulkoapäin siistin oloinen. Siksi Valandilin asenteenmuutos virkeästä apaattiseksi sai Rorikhin kohottamaan toista kulmaansa kummaksuen. Asian spekuloiminen sai kuitenkin hetken odottaa, sillä Routamieli päätti ravistella lumet saappaistaan samantien ennenkuin se sulaisi ja aiheuttaisi pahimmassa tapauksessa flunssan tai kuumeen. Kiireisellä miehellä ei ollut aikaa sairasteluun! Toisaalta, mitäpäs pieni lenssu tai lämpö olisi estänytkään. Rorikh takoi rautaa vaikka taivas putoaisi niskaan, se oli vissi.

Rorikh ei voinut olla tutkailematta Valandilia arvioivasti sekä kummaksuen, sillä tämän änkyttävät sanat kuulostivat suorastaan pelokkailta. Kuinka hirviömäinen yksi lihava vaimo muka saattoi olla? Sitä oli vaikeaa uskoa, joten Rorikh ajatteli bosmerin vetävän hämäystä tai heikkohermoisena persoonana ylireagoivan pahasti. Vinkaisipa vielä oikein "pyydän" sanojensa päätteeksi, eikä nordi voinut olla huokaisematta raskaasti. Mikä riesa. Rorikh murahti jotain haltiarodun heiveröisyyteen liittyen ennenkuin kiskaisi oven auki, astui sisään ja nykäisi oven kiinni perässään.

Sisällä oli lämmin, mutta ensimmäinen vastassa oleva asia oli tunkkainen löyhkä, joka sai Rorikhin nyrpistämään nenäänsä refleksinomaisesti. Okei, ehkei taloa oltu vain tuuletettu hetkeen, Routamieli pohti ja kopisteli enimpiä lumia saappaidensa pohjasta eteiseen. Jostain viereisen huoneen puolelta kuului selkeää rohinaa sekä maiskutusta, ja Rorikh mietti mahtoiko pariskunta pitää porsasta sisällä lemmikkinä tai jotain. Kai se oli ihan ymmärrettävää talvisaikaan kun navettaakaan ei ollut, ja se selittäisi hajunkin...
Mutta kun Rorikh asteli peremmälle valaistuun huoneeseen, hänen kaikki luulonsa pyyhkiytyivät samantien. Oikeastaan ne kiskaistiin väkivaltaisesti hänen mielestään ja täytettiin jollain suorastaan kammottavalla: mies ei ollut varma oliko astellut keitto- vai makuuhuoneeseen, kenties molempiin, ja huoneessa vallitseva sotku oli jotain järkyttävää. Ei se ollut pelkkää "tavarat vähän hujan hajan" vaan pikemminkin sellaista että nurkissa oli raatoja ja lattialankkujen läpi kasvoi jokin tuntematon ekosysteemi. Piskuisella sängyllä - jonka jalkoja oltiin paikkailtu ja vahvistettu puuklapeilla - makasi syvänsininen dunmernainen, eikä Rorikh ollut koko elämänsä aikana nähnyt mitään yhtä valtavaa. Jopa horker oli solakampi verrattuna tuohon aaltoilevaan hyytelöolentoon jonka hengitys korisi ja varpaanvälit tuottivat aromeja sisäilmaa rikastuttamaan. Nainen ahmi kaksin käsin sianpotkaa jonka kypsyydestä nordi ei ollut täysin varma, rasva valui useampaa leukaa pitkin ja valtavan vatsan päällä nakottavat lihanjämät olivat tahrineet vaatekappaleenkin rasvaan. Rorikh kykeni maistamaan vatsahappojen kitkeryyden suussaan.

Dunmernainen kohotti syvälle rasvaiseen kalloonsa uponneet silmät Rorikhiin, ja tajutessaan ettei kyseessä ollutkaan oma aviomies rääkäisi nainen jotain mistä nord ei saanut selvää. Routamieli ei kyennyt saamaan sanaakaan suustaan, ja vaikka teki mieli kääntää katse pois ei hän siihenkään kyennyt.
"Valandil... miehesi ei tule enää takaisin. Hän on kuollut. Pahoitteluni", Rorikh sai lopulta sanotuksi, erittäin tökerösti ja takellellen, mutta sanoipa kuitenkin. Sianpotka tippui dunmernaisen käsistä, ja tämä alkoi rääkyä kuulostaen siltä kuin hagravenia olisi kuristettu paljain käsin. Lihanpalat ja rasva lentelivät tuntemattomia sanoja rääkyvän naisen suusta, ja siinä vaiheessa Rorikh totesi parhaakseen ottaa hatkat. Hän käännähti ovea kohti ja lähestulkoon potkaisi oven auki, niin että se oli lähellä repeytyä liitoksistaan. Miehen kasvot olivat kalpeat, ilme oli edelleen juro mutta havaittavissa oli selvää kireyttä sekä järkytystä.

"Voitit!" Rorikh ärähti ja tarttui Valandilia takinkauluksesta, lähtien taluttamaan tätä läpi nietoksen kohti Whiterunia niin vikkelin askelin kuin hän suinkin kykeni tarpomaan. Onneksi polku oli jo tulomatkalla raivattu valmiiksi.
"Tästä ei sitten hiiskuta. Ei sanaakaan!" Mies jatkoi kiihtyneeseen sävyyn, päästäen irti bosmerin ylle lainaamastaan takista vasta siinä vaiheessa kun he olivat saavuttaneet tasaisen Whiteruniin johtavan tien. Rorikh ei ollut varma halusiko ummistaa silmiään sinä yönä kun tiesi, mikä näky häntä odotti.

Hangella vartova mies silitteli takkinsa pörheää turkista, leikitellen ajatuksella vastaavanlaisen omistamisesta vielä jonain päivänä. Tällaiseen olisi niin mukava kietoutua joka ilta kun vilustutti - eli aina - ja tuuduttautua uneen. Huomaisikohan Routamieli, jos tuon takki päätyisikin yhtäkkiä toisen miehen peitoksi? Varmaankin, sen verran tarkkasilmäiseltä ukko vaikutti. Pieni unelma musertui sen sileän tien ja hiippakorvainen haltia tuhisi omassa hiljaisuudessaan. Pakkanen kipristeli ikävästi varpaita muiden kehonosien lisäksi, takki sentään ylsi polviin saakka, joiden taipeeseen asti saappaatkin ylsivät. Suuret korvat sekä nenänpää olivat kuitenkin kohta kirkkaammat kuin hohtavat punakivet. Tulisi se penteleen pohjolanmies pian, muuten tuo saisi raahata veistokseksi jäätynyttä bosmeria mukanaan.

Hetikohta hökkelitalon sisältä kantautui korvia riipivää rääkymistä, jonka sävyn ja omistajan Valandil tunnisti oitis. Hän oli oppinut tuntemaan eri äänenkorkeudet, joilla nainen raakui kuin viimeistä päivää, tietäen tasan tarkkaan mitä tuo tarkoitti niillä. Naishirviö kun oli toisinaan niin laiska, ettei jaksanut puhua syömisen yhteydessä ja oli näinollen kehitellyt uuden tavan kommunikoida orjapuolisonsa kanssa.
Esimerkiksi tuo "riääh" tarkoitti selvästi "lisää ruokaa", kun taas "raaeeeeh" oli ilmiselvä "aivan sama, ei kiinnosta". Selkokeilelle käännettynä rääkyminen meinasi, ettei Melantha välittänyt oliko mies kuollut ja mihin, vaan tuo vaati lisää suuhunpantavaa sekä uutta orjuutettavaa. Kaiketi tuo luuli saavansa Routamielestä uuden palvelijan, mutta se tuskin tulisi tapahtumaan.

Hieman apeana huokaisten Valandil joutui myöntämään, että sattui kuulla kuinka yli sadan vuoden huolenpito ei liikuttanut toista osapuolta yhtään, vaan että vuodet olivat valuneet hukkaan. Pieni kiitos, nyyhkäisy tai edes hänen nimensä mainitseminen olisi saanut hänet paremmalle mielelle. Häntä oltaisiin kaivattu. Vaan ei, nyt viimeinenkin ihmine, joka hänen apuaan joskus oli tarvinut, tulisi unohtamaan hänet alta aikayksikön. No, ainakin hänellä olisi viikko aikaa miettiä minne sitä seuraavaksi muuttaisi. Hän oli aina unelmoinut palaavansa joko Valenwoodin metsiin klaaninsa pariin tai Cyrodiilin loisteliaisiin kaupunkeihin esiintymään. Valitettavasti jälkimmäinen taisi olla enää haihtuva haave, sillä näkö huononi kuukausi kuukaudelta ja muitakin vaivoja tuppasi ilmenemään. Mutta jonnekin sitä oli lähdettävä, ennen kuin Melanthan korviin kantautuisi tieto Valandilin olevan vielä hengissä. Eikä bosmerilla yksinkertaisesti ollut varaa kustantaa taloa Whiterunin läänissä, saatika sitten suuremmissa kaupungeissa. Tätä kaikkea hän kerkiäisi miettimään vielä muutaman päivän ajan, ainakin hänellä olisi katto pään päällä edes sen ajan. Toivottavasti nord ei ajaisi pientä miestä nukkumaan heinäkasaan - mikä sekin olisi kodikkaampi kuin talo, jonka sisällä kultakutri oli - sillä jääpuikoksi muuttuminen ei kuulostanut kivalta ajatukselta.

Viimeinkin tuo vaaleahipiäinen mies rynnisti ulos mökistä, jyräten kaiken tiellään. Ja näihin lukeutui myös Valandil, jonka lainatakin karvakaulukseen tuo suurella kädellään tarttui, raahaten pienempää mukanaan. Tällä hetkellä bosmer tunsi olonsa luolamiehen saaliiksi, jota julmasti raahattiin hankea pitkin. Koska Routamielen jättämät jäljet olivat aivan liian syviä ja etäällä toisistaan, ettei pieni haltia kyennyt pysymään mukana kaatumatta, päätti tämä jämäkästi vain antaa ruhonsa raahautua mukana. Typerältähän tämä tuntui, mutta ainakin matka taittui ilman suurempia pysäytyksiä. Eikä mikään päihittänyt sitä iloa, mikä huokui haltian sisältä: hän oli voittanut. Taas. Tänään oli tavallaan onnenpäivä, kun taas toisella tavalla hyvin elämää mullistava. Hän oli voittanut, kyllä, mutta samalla hän menetti ainoan kotinsa ja joutui keksimään mitä ovelimpia juonia selviytyäkseen talven yli.

"Tuskin kukaan uskoisikaan, vaikka möläyttäisinkin. Eikä kukaan muutenkaan kykene kuvittelemaan... tuollaista näkyä." Valandil vakuutteli lupauksiaan, jättäen suosiolla naljailut sikseen. Hänellä ei ollut kovin suurta hinkua päätyä pärstä edellä hankeen.

Lopulta Routamieli päästi matkalaisesta irti ilman varoituksen sanaa, johtaen Valandilin kaatumisen lumiselle tielle periilleen. Kiroten suivaantuen haltia nousi ylös lumia päältään puistellen, jatkaen sitten matkaa miehen perässä takaisin kaupunginmuurien sisäpuolelle. Se oli lyhyt reissu se, ja hyvä niin molempien kannalta. Vielä oli kuitenkin selvittelemättä muutamat seikat tulevasta viikosta, mutta eivätköhän nuo tulisi julki kysymättäkin. Kunhan kaihisilmäinen pääsisi pian sisälle lämpimään!
Hän ei silti voinut olla tuntematta sitä pistossa sydämmessään, kun mieltä kaivertava asia ei suostunut perääntymään. Hän oli vapaa tyrannivaimostaan, joten miksi jokin tuntui niin tyhjältä nyt? Oliko hän kenties tottunut palvelemaan aina tiettyjä henkilöitä, ettei osaisi valita omaa polkuaan ilman toisten käskyjä. Kautta Jumalten, oli nainen millainen kammotus tahansa, oli tuo ensimmäiset vuosikymmenet ollut Valandilin silmäterä. Dunmer, jonka vuoksi hän oli matkannut maasta toiseen ja koittanut voittaa sydäntä itselleen. Raskaasti ja surun säveltämänä mies huokaisi, puhaltaen ilmoille keveän pakkashöyrypilven.

"Hei...", Valandil seisahtui yhtäkkiä, aloittaen puhumisen tiukasti maata tuijottaen. "Saanko nukkua tämän yön sisällä? Voin huomenna majottautua vaikka Jaarlin kellariin, siellä tuskin kukaan muu käy kuin ukon nuori poika". Kyllähän se oli selvää, ettei Routamieli aikonut luopua punkastaan pahaisen haltian vuoksi, joten vaihtoehdot olivat vähissä. Mutta edes yhden yön pihkasilmäinen mies halusi viettää lämmössä, ennen kuin heittäytyisi kerjäläisen rooliin vaimotöidensä päätteeksi.

Rorikh yritti kovasti ravistaa saamaansa mielikuvaa ulos pääkoppansa sisästä, mutta se osoittautui odotettua hankalemmaksi riitiksi. Aina kun mies kuvitteli päässeensä selville vesille, näky rasvaisesta, sinisestä lihakasasta rävähti väkivaltaisesti verkkokalvoille. Rorikh värähti silminnähtävästi, eikä sillä ollut yhtään mitään tekemistä ulkona paukkuvan pakkasen kanssa. Nord ei olisi koskaan voinut kuvitella näkevänsä mitään vastaavaa, vielä vähemmän hän odotti kuulopuheiden ja huhujen olevan oikeasti totta - jopa pahempiakin, ihan yhtään totuutta kärjistelemättä. Nyt Rorikh ymmärsi täydellisesti Valandilin suhtautumista vaimoonsa, ja Routamieli olisi kovasti halunnut vetää takaisin ne sanansa joissa ehdotti dunmernaisen naimista mikäli pääsisi bosmerista eroon. Jälkeenpäin ajatellen piskuinen bosmer kintussa ei tuntunut enää missään, hän voisi samantien ottaa vaikka kolme suippokorvaa hoteisiinsa ja ylläpitää haltiakenneliä!

Whiterunin muurit kohosivat jo lähellä, eikä Rorikh ollut ennen tuntenut yhtä suurta helpotusta päästessään takaisin kaupunkiin - edes silloin kun oli joutunut kohtaamaan nälästä raivostuneen karhun silmästä silmään ja kokenut varsin ikäviä haavereita. Ne fyysiset vauriot eivät kuitenkaan olleet mitään verrattuna siihen henkiseen kauhuun, joka edelleen ravisteli selkäydintä.

Mutta ennenkuin kaksikko ehti edes portille asti kuului Rorikhin takaa vaimea "hei", joka kaikessa apaattisuudessaan sai miehen vilkaisemaan olkansa yli aloilleen seisahtunutta bosmeria. Routamieli kurtisti kulmiaan pysäyttäen omankin etenemisensä ja käännähtäen suippokorvaa kohden, ollen jo valmiina ärähtämään että mitä haltia nyt vielä halusi. Mies kuitenkin piti suunsa kiinni, kun Valandil näytti yllättäen jostain syystä todella apealta. Bosmerhan oli juuri päässyt hirviömäisestä vaimostaan eroon, joten mikä saattoi vetää suupielet tuolla lailla alaspäin? Pyyntö sisällänukkumisesta ei tainnut sisällyttää koko totuutta haltian alakuloiseen mielentilaan. Rorikh huokaisi raskaasti. Juuri tässä oli jälleen yksi syy miksei hän pitänyt muista humanoideista: mies ei yksinkertaisesti ymmärtänyt heitä. Mitä noissa pienissä päissä oikein liikkui, vai raksuttiko siellä mikään. Oli ärsyttävää kun jonkun mieliala heittelehti samaan tapaan kuin teini-ikäisellä tytöllä.

"Kenties jossain nurkassa on vielä tilaa sinun kokoisellesi", Rorikh totesi viileästi, mutta tällä kertaa hänen sanoistaan puuttui se ärsyyntynyt sävy joka suorastaan huusi että "olet riesa, painu tiehesi". Routamieli oli nimensä mukaisesti kylmä, etäinen sekä pidättyväinen mies, mutta hirviö hän ei kuitenkaan ollut. Kyllähän bosmerista huomasi ettei tuo hengissä pysyisi mikäli joutuisi viettämään yönsä hangessa. Ja kun nyt kerran Rorikh oli tappionsa myöntänyt, niin kai se oli pakko myös käyttäytyä sen mukaiseksi. Lisäksi Valandil taisi juuri joutua kodittomaksi. Ei sillä että Rorikh olisi kuitenkaan ollut aikeissa käyttäytyä yhtään sen ystävällisemmin: ei, hän oli edelleen vahvasti sitä mieltä että viikosta tulisi raskas eikä hampaidenkiristelyltä voinut välttyä.

Portit aukenivat ja Whiterun otti kaksikon avosylin takaisin huomaansa. Onneksi Rautarovio sijaitsi lähellä portteja, joten ei tarvinnut kävellä lampsia enää yhtään pidemmälle. Päästyään raskaan puuovensa eteen Rorikh kaivoi koruttoman rauta-avaimen housujensa taskusta, jolla ovi aukeni kolkosti kalahtaen. Sisällä oli sysipimeää sekä viileää, sillä tuli ei ollut palanut takassa useampaan tuntiin.
"Älä koske mihinkään. Älä edes hengitä mitään kohti", Rorikh painotti Valandilin päästyä sisälle, ja jysäytti oven kiinni kaksikon perässä. Nord nakkasi avaimen seinässä törröttävään naulaan ja suori tiensä tulipesälle sokkona mutta niin tottuneesti, ettei osunut yhteenkään niistä muutamista huonekaluista tai romuläjistä joita alakerran huone oli täynnä: pääasiallisesti erilaisia aseita sekä haarniskan osia lojui siellä täällä nurkat pullollaan, toiset valmiita, toiset keskeneräisiä ja toiset olivat vasta epämääräisiä metallimöykkyjä. Siellä täällä lojui lattialla, hyllyillä sekä erilaisilla tasoilla muun muassa avaamattomia kirjeitä, revittyjä kirjeitä, erilaisia astioita sekä kasapäin työkaluja joista suuri osa oli hajonnut käyttökelvottomiksi. Oli myös puisia laatikoita ja koreja, muutama ruukku, kynttilänjalkoja joista kynttilät olivat palaneet loppuun jo aikapäiviä sitten, tyhjiä simapulloja, yhdestä romuläjästä möljötti täytetty hirvaksen pää.

Kulovalkea syttyi pian takkaan tuoden mukanaan sekä lämpöä että valoa, paljastaen samalla Valandilille sisätiloissa olevan "hallitus kaaoksen" kuten Rorikh sitä sotkua nimitti. Noh, hänen nurkissaan ei kuitenkaan mädäntynyt raatoja tai kasvanut mitään. Mitä nyt vähän pölyä siellä täällä.

Synkistelevä ilme kirkastui hetkessä Routamielen todetessa yösijan löytyvän, ja nurkka jos mikä oli parempi kuin jäinen heinäsuopa. Nurkassahan sitä tähänkin asti nukuttu, joten vanhasta tottumuksestahan tuo meni. Valandil ei tiennyt miten ilmaista kiitostaan, mikä johti pieneen nyökähdykseen kiitollisuuden loistaessa suurissa silmissä. Heti paljon pirteämpänä haltia kipitti itseään pidemmän perässä, seisahtuen vasta Rautarovion pääovella. Viimeinkin hän pääsisi sisätiloihin, jo tätä oltiin odoteltukin! Kärsimättömästi hyppelehtien arpinaamainen mies hyöriskeli ja pyöriskeli, jolkotellen paikallaan ihan vain lämpimikseen. Kun Routamieli viimein sai väännettyä lukon auki rauta-avaimellaan ja astui sisään pimeään tupaan, säntäsi haltia salamana sisätiloihin. Harmikseen Valandilin täytyi pysähtyä ovisuun eteen, sillä hän ei erottanut lattiaa katosta tässä pimeydessä - puolisokeus kun ei asiaa paljon auttanut. Uteliaana kuikkien suunnasta toiseen pieni mies odotteli josko pirttiin saataisiin valoa jos toista, jotta hän näkisi uuden työmaansa paremmin. Nordin ilmoille julkaisema sääntö sai tummahiuksisen kurtistamaan kulmiaan hämmentyneenä.

"Jos en saa koskea mihinkään, miten voin siivota tai avittaa?" bosmer kysyi viattomasti, tämä mies kun oli asennoitunut nyt vain ja ainoastaan toisen huussollin ylläpitoon. Ja olihan hänellä sadan vuoden kokemus alalta! Valandil ei tuntenut oloaan hyödylliseksi, jos joutui istuskelemaan nurkassa kokonaisen viikon. Tietenkin se tuntui houkuttelevalta idealta humanoidille, joka vihasi nordeja, mutta pidemmän päälle joutenolo kävisi väistämättä tylsäksi. Eikä Valandil pitänyt siitä. Hän oli mielellään touhuamassa kaikenlaista pitääkseen mielensä virkeänä, ja mistä sitä tiesi mitä hänen surkea onnensa toi mukanaan. Ei olisi ihme, vaikka lehmä humpsahtaisi katon lävitse nukkuvan bosmerin päälle, taaten näin yhden omituisimmista tavoista kuolla.

Kun tuli viimeinkin roihahti täyteen liekkiinsä ja tupaa valaisten, tajusi Valandil tehneensä oivan päätöksen paikallaan pysymisen suhteen. Voi Dibella, miten tällaisessa sotkussa pystyi kävelemään - varsinkin pilkkopimeässä. Toki, hänen tönönsä omasi mädäntyneitä ruhoja sun muita, mutta nekin katosivat hetkessä kun töistä vain pääsi. Vaimo - ei, entinen vaimo vain onnistui levittämään sellaista sotkua, ettei edes vikkeläjalkaisimmat pysyneet perässä.
Mutta Routamieli asui selvästi yksin. Missään ei näkynyt naisen kädenjälkiä, eli hyvää siivoa ja järjestyksessä olevia esineitä. Ehei, pirtti näytti juuri sellaiselta poikamiesasunnolta, jossa vallitsi miesten tyypillinen kaaos. Vaan siihen tulisi muutos hyvinkin pian.

Valandil tuijotti ympärilleen pehmeää sänkeään rapsutellen, miettien yhtä sun toista pienessä pääkopassaan. Kun pikainen päätös oltiin tehty, mies nakkasi lainakolttunsa lähimmälle pöydälle ja iski kätensä yhteen. Aivan sama mitä mies sanoisi, hän pistäisi sisäisen vaimonsa toimeen! Mutta olemassa oli vain yksi ongelma: tuo blondi ihminen. Jokin kertoi, ettei tuo antaisi haltialle vapaita käsiä minkään suhteen. Siispä tuosta piti päästä eroon edes hetkeksi.

Pikaisen valheen keksittyään Valandil lähti tuuppimaan itseään huomattavasti kookkaampaa miestä takaisin ulko-oven suuntaan, lykäten nurkasta löytämänsä kirveen tuon käteen ja takin kainaloon.
"Ulos, mars. Tarvimma polttopuita, koska selvästikkää miusta ei siihen hommaan oo. Teen sillä välin oloni kotoisaks tuonne portaitten alle, joten ei huolta. Shoo shoo!" Valandil topuutti ja lopulta läimäisi oven kiinni nordin perässä, odottaen muutaman sekunnin ennen kuin kirmasi narikkaan jätetyn avaimen luo, palaten sitten lukitsemaan uksen sisäpuolelta. Kerran herra Ärjy teki töitä yksi, niin teki myös Valandil. Eikä hän todellakaan halunnut karhun kokoista ihmistä hönkimään niskaansa, sitä sai kokea muutenkin päivästä toiseen Dragonsreachissa.
Nenäänsä nyrpistäen haltia katseli jälleen ympärilleen, hakien sopivaa kohtaa aloitukselle.

Tavara sinne, tavara tuonne, tavara tänne... Valandil lajitteli työkaluja loogisempaan järjestukseen, heittäen selvästi käyttökelvottomat välineet yhteen pajukoppaan. Eihän sitä ikinä tiennyt, jos noille tulisi vielä käyttöä.
Pian lattian sekä työtasot näkyivät, antaen enemmän tilaa liikkumiselle ja touhuamiselle. Kuka olisi uskonut, että Routamiellä oli ruokapöytäkin! Jostain laatikosta löytynyt vanha rätti päätyi pyyhkimään pölyjä pöydiltä ja hyllyiltä, sipaisten samalla paria tomuista haarniskaakin.  Varttitunnin päästä koko huussolli loisti puhtauttaan, eikä pirtti näyttänyt lainkaan siltä kuin mammutti olisi harrastanut rivitanssia keskellä huonetta. Ei, nyt näytti siltä kuin talossa asuisi kuka tahansa puhtaudesta välittävä emäntä. Tuo ajatus kammotti Valandilia, sillä hän kyllä tiesi omaavansa luontaisen halun siivota kun sotkua näki, mutta tietoisuus vain pahensi asiaa. Osasi hän sotkeakin kuten oikeat miehet - kunhan vain sai siivota heti perään... Ehkei hän ollut miehisin mies maan päällä, muttei myöskään hyödyttömin. Siitä hän oli varma. Ja vaikka ulos lukittu nord tulisi huutamaan ärräpäitä moisesta käytöksestä, ei suippokorva aikonut välittää. Hän oli hävinnyt ja päätynyt vaimon pestiin, joten sai nyt luvan kelvata. Sentään hän ei ruvennut iltaisin hieromaan kivettyneitä hartioita ja jakanut sänkyä "puolisonsa" kanssa. Se jos mikä olisi ollut hirvittävää sekä suuri synti Jumalten edessä.

Mutta vielä ei ollut aika päästää varmasti pian hermonsa menettänyttä miestä sisään, ei ennen kuin padassa porisi lihamuhennos. Kai nordinperkeleellä edes lihaa oli? Valandil tutkiskeli paikkoja vielä kertaalleen, napaten kainaloonsa kaikki tarvittavat ainesosat ja heitti ne juuri puunatun padan vierelle, ennen kuin suori tiensä pimeään kellariin. Sieltä löytyi hirvenlihaa valmiiksi suolattuna, joten miksipäs ei. Tuo nyt tuskin mitään suurta juhlaa varten odotteli kellarin kätköissä, Routamieli kun selvästikään ei ollut seurapiiri-ihmisiä.

Noin kymmenisen minuutin kuluttua Valandil hiipi ulko-ovelle, väänsi avainta lukossa ja juosta singahti suoraan pirtin rappuiden alle. Hänellä oli paha tunne nordin mielialasta, sillä hän oli juuri vallannut tuon kodin ja tehnyt sen ainoan asian mikä oltiin kielletty. Siispä nyt pieni haltia istui polviaan halaten rappusten alla, tuijottaen suurilla silmillään hämärästä kuin yökyöpeli konsanaan.

"No en minä tiedä. Se ei ole minun ongelmani. Siivoat niin, ettet koske mihinkään", Rorikh tuhahti kalskeasti bosmerin kysymykseen, ja nakkasi muutaman klapin takkaan lisälämpöä tuottamaan. Kieltämättä Valandil teki hyvän pointin sanoillaan, mutta Routamieli oli siitä huolimatta vahvasti sitä mieltä ettei hänen esineistöönsä ollut koskeminen. Piste! Lisäksi kaikella oli jo oma paikkansa siinä kaoottismaisessa järjestyksessä, ja jos joku nimeltämainitsematon kävelykepin mittainen humanoidi päättäisi siirrellä esineitä oman mielensä mukaan, niin sehän se vasta sotkemista olisikin! Kaikki olisi hukassa ja epäjärjestyksessä sillä kyllä vain, siinä huushollissa jokaisella raudankappaleella ja rikkinäisellä vasaralla oli oma tarkkaan valittu paikkansa. Mutta siitäkin järjestelmällisyydestä oli ulkopuolisen varsin hankalaa ottaa selkoa, sillä lajittelu ei perustunut niinkään sellaisiin kategorioihin kuten "rikkinäiset", "valmiit", "vähemmän valmiit" tai "uudelleenmuotoiltavat". Esineitä oli enemminkin lajiteltu muun muassa rouheuden tai henkilökohtaisen tärkeyden tai ärsyttävyyden perustein.

Rorikh puisteli pieniä kaarnanhitusia käsistään, valmistautuen jo henkisesti lämpimän yrttijuoman keittämiseen kun Valandil päätti läväyttää kätensä yhteen keksimänsä suunnitelman merkiksi. Mies käänsi jokseenkin epäluuloisen oloisen katseensa bosmeriin, joka jostain käsittämättömästä syystä alkoi tyrkkiä nordia ulos omasta talostaan. Takki ja kirves lensi syliin eikä Rorikh hölmistyneenä osannut reagoida yhtään millään tavalla, käsky kävi ja ovi paiskautui kiinni suoraan nenän edessä. Routamieli jäi tuijottamaan ovea ja hänen leukansa oli vähällä loksahtaa maahan asti.

Mitä pirua oli juuri tapahtunut?

Sormet kiristivät otettaan kirveen varrella kun mies vakavasti harkitsi hakkaavansa oven polttopuiksi. Oliko tuo risua muistuttava bosmer juuri heittänyt nordin ulos? Tämän omasta huushollista? Rorikh kiristeli hampaitaan ja tunsi suonen tykyttävän ohimollaan silkasta vihasta. Nord kuitenkin veti keuhkonsa täyteen raikasta pakkasilmaa, hitaasti ja varmasti, antaen sen jälkeen ilman purkautua ulos keuhkoistaan pitkänä henkäyksenä. Hengitä sisään, hengitä ulos. Ei ole mitään syytä kiivastua. Nenän kautta sisään, suun kautta ulos. Muutaman hitaasti lipuvan minuutin kestäneen hengitysharjoittelun päätteeksi Rorikh nakkasi takin niskaansa ja talsi talonsa sivulle hoitamaan velvollisuutensa, vaikkei ollutkaan mielissään käskytetyksi joutumisesta. Hän asetti halon pöllille, halkaisten sen yhdellä rivakalla iskulla niin, että kirveen terä upposi syvälle pölkkyyn. Rorikh kiristeli jälleen hampaitaan ja kiskaisi kirveen irti, jatkaen polttopuiden pilkkomista syvässä hiljaisuudessa.

Kun klapeja tuntui olevan tarpeeksi ja Rorikh oli päässyt takaisin itsensä herraksi, nappasi mies halot kainaloonsa ja marssi ovelle nykäisten ovenkahvasta. Olipa kummaa. Rorikh nykäisi uudestaan, mutta ovi pysyi kiinni. Pienen ohikiitävän hetken ajan Rorikh tuijotti lukittua ovea edessään ja vain piteli kiinni ovenkahvasta, ennenkuin hän tajusi mitä oli meneillään.
"BOSMER!" Routamieli karjaisi kuin pillastunut karhu, rynkyttäen ovenkahvaa niin että seinätkin tutisivat. Häin vaihtoi pian ovennupista nykimisen oven hakkaamiseksi kirveen kannalla, huudellen ärräpäitä ja kirosanoja välittämättä piiruakaan siitä herättikö koko kylän vaahtoamisellaan. Nyt se pirun suippokorva oli mennyt liian pitkälle!

Kun ovi ei yrityksestä huolimatta avautunut, otti Rorikh muutaman askeleen taaksepäin. Mikäli ei hyvällä niin sitten vaikka pahalla: mies otti vauhtia ja potkaisi ovea niin lujasti kuin suinkin kykeni, saaden oven suorastaan lennähtämään auki. Mikäli Valandil ei olisi juuri hetkeä aikaisemmin käynyt avaamassa lukkoa, olisi ovi repeytynyt ovenpieliä myöten irti ja lentänyt toiselle puolelle huonetta. Rorikh marssia jytisteli sisälle avonaisesta ovesta halkopino kainalossaan ja kirves toisessa kädessään. Hän puuskutti vimmoissaan ja oli lähellä ärjäistä jotain tyystin asiatonta, ennenkuin hoksasi kiinnittää huomiota talonsa uuteen kuosiin. Yhtäkkiä siellä oli siistiä ja kodikasta, ei merkkiäkään epäjärjestyksestä. Rorikhin kasvot silisivät välittömästi kun hän antoi katseensa kiertää ennätysajassa siivotussa talossa, sekunnit tuntuivat kuluvan suorastaan kammottavan hitaasti.

"Oletko juntannut puutulpat noihin jäniksenkorviisi, vai mitä kohtaa sanoissani et ymmärtänyt? Kielsin olla koskemasta yhtään mihinkään!" Routamieli yllättäen ärähti palautuen takaisin siihen passiivis-aggressiiviseen moodiinsa, kohdistaen katseensa portaikon alle piiloutuneeseen bosmeriin. Oli pieni haltia sitten kuinka hyvin tahansa siivonnut ei kivisydämiseltä mieheltä löytynyt tilaa kiitollisuudelle. Lisäksi Valandil oli tieten tahtoen uhmannut annettua määräystä, joten Rorikhilla oli täysin hyväksyttävät syyt suivaantua! Oli jälleen kyse puhtaasti periaatteista.
Pohjalaismies läimäisi ulko-oven kiinni, nakkasi halot niille tarkoitettuun koriin ja jysäytti kirveen seinään törröttämään - jäljistä päätellen kirves oli ollut siinä aikaisemminkin. Turkistakkinsa hän ripusti seinään juntattuun kirveeseen joka toimi varsin oivana naulakkona. Rorikh istua lysähti takan äärellä olevalle tuolille, pitäen katseensa visusti liekeissä. Hän niin inhosi seuraa, ne saivat miehen mielialan hyppimään alati ääripäästä toiseen ja se jos mikä oli rasittavaa. Routamieli huokaisi puoliksi ärähtäen, vaipuen äänettömään jurouteensa.

Nurkassa kököttävä bosmer säpsähti silminnähden puu-uksen lennähtäessä auki kovan paukkeen säestämän, päästäen sisään karhuakin raivokkaamman ihmisen. Tuon olemuksesta huokui vallitseva viha, joka pian muuttui jonkinlaiseksi hämmennykseksi pirtin siisteyden huomattuaan. Valandil huokaisi helpotuksesta kun kirves iskeytyi seinään hänen päänsä sijasta, eikä hän lainkaan kiinnittänyt huomiota toisen valitukseen tottelemattomuudesta.

Kerrankos sitä piti määräyksiä rikkoa, eihän Routamieli maksanut mistään tahi omistanut haltiaan - toisin kuin isännät Dragonsreachissa. Periaatteessa tämä oli vain laina-apulainen, jonka tekemisistä ei ollut sanallista sopimusta, eikä sepällä ollut mustaa valkoisella säännöistä. Pieni haltia ei mahtanut itselleen mitään; kaikki sotku oli tarkoitettu siivottavaksi ja siivoaminen oli hänen työtään. Ainakaan yksikään tavaroista ei ollut lentänyt roskiin, luulisi sen olevan edes laiha lohtu nordin mielestä. Vaan mistäpä tuon ajatuksista tai mielentiloista tiesi, nytkin tuo vain istua röhnötti tuolillaan äkäisen oloisena. Valandinilla oli juuri sellainen olo, kuin olisi suututtanut isäukkonsa ja joutui nyt pysymään poissa jaloista jottei tikittävä aikapommi räjähtäisi päin läsiä. Sitä Routamieli oli; räjähdysaltis kivi ihmisen kehossa.

"Kumminkin sotket heti huomenna uudestaan..." Valandil mutisi niin hiljaa ettei itsekään saanut selvää sanoista, ja parempi niin - Routamieli kun tuskin olisi arvostanut kuulemaansa. Metsähaltia kyyhötti jalkojaan halaten vielä muutaman tovin, ennen kuin uskalsi liikauttaa edes silmiään. Koko tämän ajan puolisokea katse oli tuijotellut yhtä seinää, kuin siihen oltaisiin piirretty pieni x kiintopisteeksi. Vaan kerran nord asettui aloilleen, eikä rynninyt aseen kanssa suippokorvan perään, tunsi bosmer olonsa huomattavasti paremmaksi. Ehkei ihan rennoksi, mutta sen verran kuitenkin, että Valandil uskalsi vapauttaa jalkansa tiukasta halauksesta. Pois turvapaikastaan häntä ei kuitenkaan saataisi kuin raahaamalla, se oli vissi. Hän laskeutui maahan makaamaan, kääntäen selkänsä tulta napottavan miehen suuntaan. Käsivarsi toimi tyynynä kovaa lattiaa vasten  ja polvet taipuivat lähemmäksi kehoa. Valandil oli väsynyt, mutta ennen kaikkea tietoinen vääränlaisesta toiminnastaan, joten hän toimi vanhojen normien mukaan ja pysytteli nurkassa kunnes myrsky olisi täysin tyyntynyt.

"Siinä on ruokaa, syö ettei mee hukkaan", Valandil totesi silmänsä ummistaen. Vaikke hän sitä myöntänytkään, oli keitetty ruoka tapa pyytää virheitä anteeksi. Tuskin Routamieli niin ajattelisi, mutta ruoka oli aina ruokaa - kyllä sen luulisi kenelle tahansa kelpaavan. Toisaalta... tuo äreyden perikuva sai juuri tavata Melanthan, joten se jos mikä olisi hyvä syy ruokahalun menettämiseen.

Valandil itse kerkesi syömään sitten kun toinen oli painunut pehkuihin, hän kun ei ollut tottunut syömään kenenkään kanssa yhtäaikaa tai edes samassa huoneessa. Ja jokin kieli siitä, että hän saisi tänään klassisesti painua pehkuihin ilman iltapalaa. Niin hän periaattessa tekikin, laskeskellen jo mielessään lampaita saadakseen unenpäästä kiinni. Kumpa tämä päivä olisi pian ohi, kenties kaikki näytti valoisammalta hyvin nukutun yön jälkeen. Tosin, unenlaatu varmasti paranisi, jos lattia ei olisi niin pirun kylmä. Ollappa bosmer rohkeaa sorttia, silloin tämä olisi sännännyt kirveennokkaan ripustetun takin luo ja kiskonut sen ylleen - lupia kyselemättä, tietenkin.

Rorikh sörkki rautaisella hiilihangolla takkasyvennyksessä palavia, punaisena hohkavia kekäleitä sekä puunkappaleita niinkuin tuli olisi muka kaivannutkin niin hellää huolenpitoa. Tosiasiassa pohjalaismies taisi vain yrittää rauhoitella itseään ja samalla myös vakuuttaa itselleen, ettei kiivastumiseen ollut mitään hyvää tai järkevää syytä. Niin no, kyllähän Rorikh oli tarkasti kieltänyt bosmeria olemasta koskematta mihinkään, mutta varmaan ihan vain hyvää hyvyyttään haltia oli iskenyt hynttyyt yhteen ja siivonnut. Eikös juuti sitä Valandil ollut tullut tekemäänkin? Olihan se nyt kieltämättä vähän naurettavaa vihastua siitä, että toinen siivosi - vaikka niin nordimies oli juuri mennyt tekemään. Näin jälkeenpäin ajateltuna se sai Routamielen tuntemaan itsensä typeräksi. Ei sillä, että mies olisi kuitenkaan sanonut sitä ääneen. Ehei, hän seisoisi itsepäisen järkähtämättömänä alkuperäisen mielipiteensä takana.

Bosmer oli vaientunut täysin, ja ehkä ihan hyvä niin. Rorikh ei sillä hetkellä olisi edes jaksanut jatkaa aiheesta vääntämistä, saati sitten tuijottaa sitä tatuioitua naamavärkkiä joten ainakin yhden asian Valandil osasi tehdä oikein: nimittäin poissa näkyvistä pysymisen. Ehkei suippokorva ihan niin hyödytön ollutkaan, kun osasi kadota sekä silmistä että kuulosta. Harmi vain, että se taito puuttui noin 99 prosentilta muista humanoideista.

Varsin pitkältä tuntuvan hiljaisuuden - jonka jokaisesta sekunnista Rorikh taatusti nautti - päätteeksi jostain portaikon syrjäisimmästä nurkasta kuului vaimeahko toteamus ruokaan liittyen. Kevyesti kulmiaan kurtistaen Routamieli nojautui eteenpäin nähdäkseen nuotion yllä  riippuvan padan sisään, jossa hiljalleen porisi lihamuhennos. Mies hämmenteli soosia kauhalla ja tutkiskeli ruoan ulkoista olemusta kuin olisi oikeasti kuvitellut bosmerin lykänneen sinne jotain myrkyllistä. Olipas typerä ajatus, mitähän ihmettä Valandil hyötyisi nordin nirhaamisesta? Vapautuisi viikon kestävästä rääkistä samantien ja saisi talon itselleen? Nojaa, olihan siinä jo aika paljonkin syytä nakata myrkkysumakkia lihamuhennoksen jatkeeksi mutta Rorikh uskalsi hieman epäillä bosmerin kanttia. Niimpä hän itsekseen tuhahdellen otti kupillisen.

Routamielen oli hankalaa uskoa kuinka hyvää se muhennos oli. Hänen omat keitoksensa olivat valjuja ja mauttomia ja yleensä palaneita, ylikypsiä tai muulla tavalla pilaantuneen rajan reippaasti ylittäneitä, joten tottakai se tuli yllätyksenä että mies saattoi olla niin velho kyökissä. Rorikhin ennakkoluulot bosmerin hyödyttömyydestä alkoivat ikävästi rapistua ja saada uutta mielikuvaa ylleen, vaikka pohjalaisrotuinen yrittikin pitää kovapäisesti kiinni alkuperäisestä kannastaan. Kieltämättä Valandilin siivous- sekä kokkaustaitojen perusteella haltiaa saattoi ihan hyvällä omallatunnolla kutsuakin kotivaimoksi...

Saatuaan kulhonsa tyhjäksi nord naputteli lusikalla kulhon kylkeä mietteliäänä. Hän vilkaisi nopeasti olkansa ylitse portaikon hämärään, jonne bosmer oli ovelasti sulautunut. Routamieli puhahti ja laski kulhon piskuiselle ruokapöydälleen nousten seisomaan, jonka jälkeen mies nappasi lähimmän puhtaan kulhon täyttäen sen muhennoksella, iskien lusikankin sekaan. Rorikh jäi hetkeksi silmäilemään turkistakkiaan, ennenkuin päätti napata senkin mukaansa. Varmoin askelin hän lähestyi portaikkoa, jonka alle varjoon reppana bosmer oli itsensä majoittanut. Kulmiaan kurtistaen Routamieli laski kulhon varovasti vasten lattiaa, ja heivasi takkinsa Valandilin peitoksi.
"Saat tänä yönä tyytyä tuohon. Etsitään aamulla jotain parempaa", Rorikh murahti takkiinsa viitaten josta haltia saisi taikoa itselleen köyhän vuoteen siksi yöksi. Jostakin typerästä syystä Rorikh sai mielihyvää siitä tiedosta, että Valandil viettäisi yönsä lattialla nukkuen.

Sen enempää sanomatta mies nousi ylös portaita ja siirtyi makuuhuoneeseensa, valmiina heittäytymään vuoteeseensa tuhisemaan. Makuukammari oli pieni ja niukasti sisustettu: vuoteen lisäksi siellä oli kookas vaatekaappi, sängyn vieressä yöpöytä sekä seinustalla pienehkö hyllykkö, jonka täytteenä oli vain muutama hassu kirja sekä taatusti vuosikymmeniä vanhoja kirjeitä. Rorikh riisui vaatteensa ja heitti ne vaatekaappinsa päälle, ennenkuin istahti sänkynsä laidalle. Hän loi pitkän, mitäänsanomattoman katseen yöpöydälleen: sen päällä lepäsi Maran amuletti, vuosien saatossa kulunut ja kiiltonsa menettänyt. Korun keskellä ollut sininen helmi oli haljennut ja muuttunut sameaksi. Routamielen kulmien välissä ollut ryppy hälveni hänen ottaessaan amuletin käsiinsä, mies sipaisi korun rosoista pintaa peukalollaan ja kuten jokainen ilta, painoi kevyen suudelman lohjenneen helmen päälle. Hän laski amuletin suorastaan hellävaraisesti takaisin yöpöydälle, ennenkuin kellahti vuoteelleen ja veti taljat ylleen.