Long road out of Eden

Kun määrätietoiset askeleet lähenivät, käpertyi bosmer vielä vähän enemmän ja jännitti lihaksiaan hengitystään pidätellen. Nytkö tuo tulikin riistämään hengen, juuri sillä hetkellä kun raukka oli kääntänyt selkänsä ja koitti laskeutua untenmaille? Julmaa, todellakin.

Vaan haltian suureksi ihmeeksi Routamieli oli toimittamassa aivan toisenlaisia asioita. Tuo jopa yritti olla... kiltti? Huomaavainen? Ei, tuo selvästi vain juoni jotain. Niin sen täytyi olla. Tuskin kivettyneen sydämen omistava mies vaihtoi mieltään bosmerista yhden keiton vuoksi, sillä suhteellisen tavallista soppaahan se oli. Vaikkei Valandil mielenmuutokseen uskonutkaan, hän oli kiitollinen sekä takista että keitosta. Tietenkään hän ei sitä näyttänyt, vaan tuhahti kevyesti loukkaantuneen kuuloisesti. Syytä ei sinänsä ollut, mutta nyt kun kerran ajatustasoiselle sotapolulle oltiin kompuroitu, ei siitä noin vain peräännytty. Vasta nordin poistuessa yläkerran suojiin Valandil nousi istumaan, napaten ensin kotitekoisen ruoan käsiinsä ja lappasi lientä suuhun puulusikkaa käyttäen. Hän söi hitaasti nautiskellen, sillä ruoka oli yksi niistä kallisarvoimmista aarteista tämän riutuneen miehen elämässä. Bosmer pelkäsi aina hotkivansa ruokansa niin, ettei enää tuntia myöhemmin muistanut sitä ihanaa makua ja tuoksua, jotka yhdessä kieputtivat makunystyröitä taivaasta seitsemänteen. Elämän pienistä asioista piti nauttia, varsinkin jos sattui olemaan eräs epäonnen ruumiillistuma.
Kun viimeinenkin lusikallinen löysi tiensä suuhun, tunsi mies kerrankin itsensä kylläiseksi. Kyllä nyt kelpasi käpertyä turkistakin sisään ja tuudittautua uneen kivilattian epämukavuudesta huolimatta. Makeasti haukotellen Valandil sulkeutui ylisuuren takin sisään kuin jänis kotikoloonsa, uinahtaen miltein samantien pieni hymynpoikanen suupielillään.

---

"Ulos, jumaliste!" Valandil ärähti luutaa heilutellen, tökkien olkiharjaksisella varrella jotain brunettea tyttöä ulos Rautarovion ovesta. Hän oli vasta päässyt kuuraamaan lattiaa ja nyt joku ötökkäarmorinen keisarillinen yritti pilata hänen työnjälkensä mutaisilla saappaillaan, perkele vie! Nuristen solvauksia ja vastalauseita tyttö viimein poistui näyttämöltä, jättäen erittäin turhautuneen bosmerin tuijottamaan kengänjälkiä muuten niin puhtaalla lattialla. Raskaasti huokaiseva mies rapsutti leukajouhiaan luudanvarsi olalla keikkuen. Oli vasta varhainen aamu ja nyt jo häiriötekijöitä rynni sisään ovista ja savupiipuista, ei siis mikään ihmekään jos Routamieli omasi niin kyrpiintyneen luonteen. Milloinkahan kyseinen herra aikoi herätä? Valandil oli jo ajat sitten noussut ylös ja tepastellut ympäri taloa herättämättä isäntää, siivoillut lisää ja keitellyt ohravelliä aamupalaksi. Itse haltia ei ollut tohtinut syödä vielä, tuntien olonsa yhä täydeksi yöllisen ruokailun jäljiltä. Ja heti kun koko lattia loisti puhtauttaan, oli äänekäs ämmänalku sujahtanut sisään sivuikkunasta, jota haltia piti auki hetken tuuletuksen aikana. Näemmä ovista kulkeminen oli liian tavallista nykynuorisolle.
Harjanvarsi heiluen Valandil putsasi kuivat tomut lattialta, ennen kuin siirtyi kontilleen puunailemaan ja jynssäämään kivetystä märän rätin kanssa. Hänellä olisi vielä hetki aikaa, ennen kuin työt Jaarlin suuressa salissa alkoivat.

Pieni mies pyyhki otsaansa saatuaan lattian viimeinkin putipuhtaaksi, todeten sen olevan nyt tarpeeksi kiiltävä. Kova urakkahan tässä oli, sillä vaikka Valandil itse omasi äänettömät askeleet tahtoivat sangot ja luudat kolahdella siitäkin edestä. Hän ei halunnut herättää toista miestä, peläten tuon olevan todella äkäinen heti aamutuimasta. Pelkkä ajatus edellisillan pelottavasta karhumoodista sai pienen kehon värähtämään. Huh, toivottavasti pohjolaisrotuisen kanssa ei koskaan tarvinnut rythyä käsirysysille.

Kamaluuksia ajatellessaan metsähaltia palautti siivousvälineet niille tarkoitetulle paikalle, palaten itse nyt istumaan portaikkonsa alle. Tällä kertaan hän ei hakenut turvaa, mutta ennemminkin sopivaa paikkaa parsimiselle. Peittona toiminut turkistakki vaikutti omaavan parin ratkeamakohdan, jotka pitäsisi saada suljettua ennen kuin koko komeus hajoaisi palasiksi. Valandil istui jalat ristissä seinää vasten porrasaskelmien alla takki sylissä, parsien ja ratkoen takkia uuteen uskoon.

Rorikh nukkui kuin tukki sinä yönä, sikeästi sekä kertaakaan heräämättä yön aikana. Kenties se johtui niinsanotun vapaapäivän tuomasta stressittömyydestä, kun työt eivät tulleet uniin tai deadline hengittänyt niskaan ja muistuttanut olemassaolostaan useaan kertaan yhden yön aikana. Pohjalainen kuitenkin heräsi yllättäen, kevyesti säpsähtäen, ja kuuli alakerrasta vaimeaa sankon kolinaa. Sydän tykytti, Routamielellä oli inhottava olo: juuri sellainen kuin olisi nähnyt jotakin todella epämiellyttävää painajaista, muttei mies kuitenkaan kyennyt muistamaan sitä mikäli oli moista nähnyt. Hän ei osannut sanoa, oliko herännyt tuohon kyseiseen painajaiseen vai alakerrasta kantautuviin kuurauksen ääniin. Valandilin ahkeran puuhailun tuottamat äänet olivat kuitenkin niin vaimeita, ettei Rorikh uskonut heräämisen johtuvan niistä.

Mies käännähti selälleen taljojensa välissä ja räpytteli silmiään. Hän yritti kuumeisesti palauttaa muistiinsa näkemäänsä unta, sillä sen tuoma hermostuneisuudentunne kalvoi ikävästi mielen sopukoissa. Mutta vaikkei Rorikh onnistunutkaan tehtävässään, hänellä oli kuitenkin vahva aavistus siitä mitä uni käsitteli. Sen päivän tapahtumat tunkeutuivat edelleen hänen uniinsa kaikkien niiden vuosien jälkeenkin. Nord ei kuitenkaan aikonut vaipua katatoniseen tilaan, vaan näki parhaakseen nousta ylös ja aloittaa päivä joka tuskin oli ennättänyt vielä kovinkaan pitkälle. Rorikh hieraisi kämmenellä kasvojaan laskiessaan jalkansa vuoteen laidan yli tukevasti puista lattiaa vasten. Mies urahti turhautuneesti kun tuli ajatelleeksi alakerrassa häärivää bosmeria.

"Et uskokaan, mihin olen lupautunut", Rorikh totesi vaimeasti itsekseen ja vilkaisi yöpöydällä lepäävää Maran amulettia. Katse kiersi samat naarmut ja kulumat ties monennetta kertaa, ennenkuin mies sai nostettua itsensä ylös ja venyteltyä lihaksikkaita käsivarsiaan. Hartiat tuntuivat olevan jumissa, samoin selkä. Kroppa tuntui jumiutuvan aina kun Rorikh erehtyi nukkumaan "liikaa", ja olo oli muutenkin töhö levollisen yön jäljiltä. Routamieli tuntui olevan vähän turhankin tottunut stressiin ja tiukkaan aikatauluun, sekä lyhyisiin yöuniin.

Nordimies kaiveli köyhäsisältöisestä vaatekaapistaan itselleen tummat kangashousut, joita hän yleensä käytti töitä tehdessään. Hän tuijotti mitään näkemättömin silmin kaappinsa sisältöä, ennenkuin totesi voidakseen pukeutua loppuun myöhemmin. Ensin hän halusi tietää, mitä kauheksia bosmer oli mennyt tekemään Rorikhin vetäessä sikeitä autuaan tietämättömänä.

Paljain varpain ja ohranvaalea tukka sekaisin mies asteli portaat alas, seisahtuen aloilleen välittömästi kun paljaat jalkapohjat pääsivät kosketuksiin kostean kivilattian kanssa. Vielä unisia silmiään siristäen Rorikh antoi katseensa kiertää vasta kuuratussa lattiassa, mies ei muistanutkaan kiven olleen tuon väristä. Niimpä hän vain ynähti vaimeasti itsekseen, ei vihaisena muttei erityisen iloisenakaan. Kunhan vain ynähti moisen näyn vuoksi. Valandil se ei tosissaan vaikuttanut suotta kursailevan, vaan näytti ottavan uuden asemansa sisäkkönä tosissaan vastaan. Bosmerista puheen ollen, sitä suippokorvaa ei näkynyt missään. Routamieli aivan piruuttaan kallistui vilkaisemaan portaikon alle, jossa kyseinen etsintäkuulutettu höyrysi täyttä häkää neulan ja langan kanssa. Rorikh vain tuijotti hetken vaiti, ennenkuin murahti lähinnä itsekseen ja talsi kohti tulipesää leveästi haukotellen.

Mies joutui hyvän tovin etsimään sitä pientä kattilaansa jossa hän aina aamuisin keitti itselleen yrttijuomaa, ja turhautuminen sai Rorikhin mutisemaan kirosanoja itsekseen. Hän penkoi kaapistoja ja sotki sitä mukaa mitä etsi, ennenkuin viimein löysi kaikki tarvittavat ainesosat sekä tarvikkeet ja siirtyi takaisin tulen äärelle, iskien yrttijuoman tulelle lämpenemään. Mies rojahti tutulle paikalleen tuolille piskuisen pöytänsä ääreen, nojasi kyynärpäänsä pöydän puhtaaksi kuurattua pintaa vasten ja nojasi poskensa kämmentään vasten. Tulen tuijottelu sekä veden kiehumisen odottelu sai silmäluomet lupsahtelemaan, eikä mennyt kauaakaan kun Rorikh jo vaimeasti kuorsasi takkatulen äärellä ja vesi kiehui laitojen ylitse.

Raskaat askeleet talsivat porttaikkoa alas, havahduttaen takkia paikkailevan haltian mietteistään. Työnteko sai tämän pienen pääkopan täyteen erilaisia mietteitä, niin hyviä kuin huonojakin. Vaikka ärhäkkänä ja nopeasti mieltään vaihtavana pakkauksena tunnettu olento joutui orjan hommiin tuon tuostakin, ei se silti aina kamalalta tuntunut. Tälläkin hetkellä Valandil tunsi itsensä hyödylliseksi, ehkä ei ihan tarpeelliseksi, mutta ainakin hän auttoi jossain määrin. Eipähän nordille jäänyt niin paljon tekemistä sepänhommien lisäksi.

Seppä itse vaikutti kävelevän varsin unenpöpperöisenä pitkin kuurattua lattiaa, ennen kuin kääntyi katsomaan portaiden alla istuskelevaa ompelijaa. Tuon raspisesta kurkusta kantautuva murahdus sai bosmerin pyöräyttämään ruskeataustaisia pihkasilmiään siihen sävyyn, ettei tämä todellakaan ollut vaikuttunut kuulemastaan. Pitikö nordille opettaa puhumistakin kaikkien näiden kotitöiden ohella? Auta armias, jos haltiasta tulikin nyt äitimuori kotivaimon sijaan. Hrr, kotivaimo ei kuulostanut hyvältä. Eikä palvelijakaan, sillä kuka nyt halusi ylistää pohjolanasukkeja. Kodin apulainen tai vastaava sointui paremmin Valandilin mielessä.

"Huomenta vain siullekin", hän vastasi tympääntyneesti, sähähtäen sillä samaisella sekunnilla kivusta neulan pistäessä sormenpäähän. Hienoa, nyt tämä mitäänsanomaton reikä tulisi kirvelemään koko päivän. Mikä voisi olla ärsyttävempää kuin haava, jota ei voitu parantaa sideharsoilla ja yrteillä.
Yrttejä tuo unissaan hortoileva mieskaappikin taisi etsiä, tonkien ja sotkien paikkoja juuri siihen pelättyyn tapaan. Selvästikään Valandil ei saisi illalla hetken levähdystä, jos Routamieli aloitti sotkuisan uudelleenvaltauksensa heti aamutuimaan. Ties kuinka suuren alueen tuo ehtisi päivän mittaan myllertää. Oi niitä kauhukuvia.

Valandil ei kiinnittänyt mieheen sen enempää huomiota, vaan jäi keskittymään viimeisten solmujen luomiseen. Noin, valmista ja siistiä jälkeä! Laihat sormet silittelivät turkiksen pehmeää pintaa, ihastellen tuota jälleen kerran. Mistä seppä oli näin komean suden kaatanut, ei tällaisia aivan joka paikassa tullut vastaan. Tavalliset susihukat olivat vain rumia, puolikarvallisia kapirakkeja, joiden turkeista ei saanut kaunista takkia sitten millään.

Ajatuskupla puhkesi sen sileän tien kun suuret korvat havaitsivat rohinaa ja villin kuuloista pulputusta. Katse kohosi takista pöytää vasten uinuvaan Routamieleen ja tuon vesikattilaan.
"No voi ny helevetti", Valandiln ähkäisi kammetessaan itsensä ylös, sysäten takin nätisti sivuun ennen kuin harppoi tiensä yli valskaavan veden luo. Nytkö tässä tarjoilijaksikin piti muuttua.
Metsähaltia tarttui rautatankoon jonka päähän muotoiltu koukku toimi erinomaisena kattilannostimena, toimi tarpeellisella tavalla ja laski ylitsekiehuvan astian kauemmaksi tulesta. Raskas huokaus pakeni pienen miehen keuhkoista, eikä tämä millään voinut käsittää miten tokkurainen seppä pystyi nukahtamaan noin puuduttavaan asentoon. Toki, haltia itse nukkui kiven päällä yöt, mutta sentään asento oli mukavampi. Ihan silkkaa piruuttaan ja kostoa janoten Valandil kipaisi nopeasti vesitynnyrin luo, täytti soppakulhon viileällä vedellä ja asetti piripintaan täytetyn astian Routamielen eteen.

"Herätys, hirviö", Valandil sirkutteli samalla kun töytäisi nukkuvan miehen käden pois päätä tukemasta, jonka johdosta tuon kasvot päätyivät vesiastian kanssa kosketuksiin.

Rorikh oli tyystin autuaana vaipunut takaisin hämärän tuolle puolen, ollen täysin tietämätön teevetensä ylitsekiehumisesta - saati sitten pirullisen bosmerin juonitteluista. Käden kadotessa päätä tukemasta nuupahtivat miehen kasvot suoraan kylmää vettä täynnä olevaan kippoon, joka suorastaan kiskaisi Rorikhin unesta takaisin todellisuuteen rajusti sekä säälimättömästi. Mies säpsähti rajusti saadessaan tajuntansa takaisin, se oli kuin fyysinen shokki ja ensimmäisenä pohjalaismiehen mieleen nousi mielikuva päälle käyneestä lumipeikosta joka heitti jääpuikkoja vasten naamaa. Niimpä tyystin refleksinomaisesti Routamielen vasen käsi tarrautui väkivaltaisesti Valandilin paidankaulukseen, samalla kun tiukasti nyrkkiin puristetut oikean käden sormet kohosivat haltian kasvojen korkeudelle. Käden lihakset täyteen jännitykseen virittyneinä näytti siltä, kuin nyrkki olisi ollut viittä vaille lataamassa tuutin täydeltä turpaan.

Rorikh tuijotti bosmeria hyvän tovin ajan ennenkuin pääsi kärryille tapahtuman todellisesta laidasta. Kyseessä ei siis ollutkaan aggressiivisesti kimppuun hyökännyt lumisten kukkuloiden valtias, vaan haltiasisäkön typerä pila.
"Mikä piru sinun ongelmasi on!" Mies ärähti kasvot vettä tippuen, kuinka houkuttavalta tuntuikaan ajatus läväyttää nyrkki keskelle suippokorvan naamaa. Routamieli yritti kasata mieleensä kaikki järkevät syyt olla nuijimatta Valandilia siihen paikkaan, ja vaikka hän pääsikin aikalailla tasaveroiseen tulokseen haitoista ja hyödyistä päätti Rorikh kuitenkin laskea nyrkkinsä ja päästää irti bosmerin paidankauluksesta. Tällä erää. Ei hän kuitenkaan kostamatta jättänyt: nord tempaisi vesikulhon ilmaan, niin että veti räiskyi bosmerin kasvoille ja rinnuksille. Perhana, sai luvan maistaa omaa lääkettään! Rorikh ei ollut millään lalla huvittunut, vaikka olikin saanut kostonsa. Tästä tulisi pitkä ja tuskainen viikko...

"Nyt kun vesileikeistä on päästy, niin jospa keskittyisit mieluummin oikeisiin hommiin?" Mies murahti karheasti, kohottautuen seisomaan valtavan pilarin lailla Valandilin eteen. Jäätävä katse tuijotti bosmeria alaspäin, oli lähellä ettei hänen katseensa muuttunut konkreettisiksi tikareiksi jotka sinkoilivat suoraan haltian nahkaan. Äänettömästi pelkällä katseellaan ja kylmällä olemuksellaan viestien Rorikh kehoitti bosmeria siirtymään vikkelästi pois edestä, tai se nyrkki saattaisi sittenkin päätyä tirvaisemaan pienempää miestä silmien väliin.

Haltian livahtaessa syrjemmälle Routamieli palasi kiehuneen vetensä ääreen, heittäen sekaan erilaisia yrttejä ja asettaen kattilan vielä hetkeksi tulen äärelle. Hetken kiehuttamisen sekä hauduttamisen jälkeen hän kaatoi yrttijuomaa kuppiin, hörppäsi varovaisesti testatakseeen makua ja todetessaan sen hyväksi - tai no, juotavaksi - päätti Rorikh aloittaa työnsä. Höyryävä kupponen kädessään mies asteli myyntitiskin taakse, nykäisten tiskin alta kovetettunahkaisen esiliinansa jonka kietaisi lanteilleen. Hän oli jo tarttumassa tutulla paikallaan keskellä pöytää nököttävään vasaraan, kun tajusi ettei se ollutkaan siinä. Rorikh kurtisti kulmiaan ja vilkuili ympärilleen. Työkalua ei näkynyt missään, eikä sen puoleen kyllä mitään muitakaan tarpeellisia esineitä.
"Olet hukannut vasarani", mies totesi jurosti ja käveli ympäri taloaa.
"Ja hanskani", Rorikh jatkoi availlessaan kaappeja ja aiheuttaessaan epäjärjestystä.
"Sekä pihdit. Jumalauta, bosmer", Routamieli ärisi turhautuneena, saappaansa hän sentään löysi ovenpielestä ja kiskoi ne jalkaansa kirosanoja äristen. Kuinka hän koskaan pääsisi töihin, kun ei kyennyt edes välineitään löytämään?

Bosmer piipahti säikähdyksestä kun suuri mies tarttui tämän paidasta kiinni riuskalla otteella, koukistaen toista kättään siihen malliin, että kohta jysähtäisi nyrkki naamaan. Kohteeksi joutunut sulki vaistomaattisesti silmänsä, kuin se olisi ollut muka parhain tapa suojautua. Jos moinen lihaskimppu päättäisi ryhtyä väkivaltaiseksi, ei mikään estäisi tuota musertamasta pienen haltian luita kuin haurasta oljenkortta. Lyöntiä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, mikä saikin suuresti yllättyneen miehen avaamaan silmänsä. Ilokseen Valandil sai todeta, ettei tänään olisikaan tarjolla bosmermuhennosta ja näemmä pelottavan raivokas nord päästi irti suosiolla. Ennen kuin suippokorvainen kuitenkaan kerkesi kissaa sanomaan, tunsi hän kuinka vesi lensi päin näköä. Kylmästä hyrähtäen Valandil hieroi kasvojaan kuivattaakseen itsensä, todeten että nyt ei ainakaan kannattaisi lampsia ulkosalle - muuten ripset, etuhiukset ja muut kastuneista alueista jäätyisivät puikoiksi. Valitettavasti työt kutsuivat Dragonsreachissa ja sinne pääsi vain pakkasen läpi kävellen.

"Kahto ny mitä teit, oon ihan märkä!" Valandil nurisi väistäessään uutta inhokki-ihmistään. Hän ei kestänyt sitä tiivistä, hyvin uhkaavaa tujotusta jonka sai osakseen, joten ihan suosiolla bosmer kipitti sivuummalle. Kaksikon välinen kokoero oli muutenkin niin päätähuimaava, että vähemmästäkin Valandil tunsi olonsa pieneksi kotihiireksi, joka kovasti yritti pistää hanttiin sapelihammastiikerille.

"Ni mafrebal... Et edes ruokaa maistanut", bosmer murisi murhaavasti tuijottaen samalla kun seurasi mitä Routamieli nyt penkoi. Tälle ruoka todellakin merkitsi suurta aarretta, joten hukkaan heitetty ruoka oli todella suuri vääryys. Eikä pelkästään ruoka saanut haltiaa kutsumaan toista routakiveksi, vaan yleisestikin häntä otti aivoon ettei edes pientä kiitosta saanut. Pihkasilmät tuijottivat nopeasti kasaantuvia romuläjiä sekä pientä tavarapolkua, jonka nord jätti jälkeensä paikasta toiseen kävellessä. Miten yksi mies saikin niin paljon kaaosta aikaan.

"Hyllyllä", Valandil vastasi ensimmäiseen valitukseen, osoittaen sormellaan yhtä hyllykköä.
"Kaapissa", kuului seuraavan tavaran olinpaikka, jota mies samalla tavalla näytti.
"Ja tässä", hän nappasi pihdit lähimmältä pöydältä ja nakkasi ne Routamielen eteen, mulkoillen tuota edelleen pahantuulisena. Tässä se nähtiin, kukaan ei osannut olla kiitollinen raskaasta raatamisesta. Ihmekään kun naiset tykkäsivät niin paljon nalkuttaa kaaoottisille miehilleen. Valandil olisi mielellään antanut suunsa hoitaa hommansa, mutta se oli parempi jättää toiseen kertaan. Muuten nyrkki oikeasti läsähtäisi kasvoille.

Metsähaltia huokaisi kuuluvasti samalla kun noukki tavaroita lattialta, vieden niitä takaisin paikoilleen hartiat lysyssä. Tällaisiin ei ollut aikaa, joten loput järjestelyistä saisivat jäädä illalle. Mikäki hän saisi toisen yön viettää Rautaroviossa, puhe kun oli vain yhdestä yöstä. Kenties nord ei huomaa, jos tämä piskuinen mies piiloutuisi jälleen rappuiden alle.

"Uskallakin sotkia enempää poissaollessani", Valandil varoitteli kulmat kurtussa, lampsien ulko-oven luo lähtöä tehden. Pikainen katsaus huussolliin, tuhahdus Routamielen suuntaan ja eikun matkaan! Uksi aukesi ja pian bosmer jo juosta hilputti pitkin katuja pakkasta manaten. Seurvaalla palkalla hän sitten ostaisikin koko vartalon pituisen takin, jottei keho varmasti päässyt jäätymään. Ja ehkä pienet huput suipoille korvilleen.

Routamieli käveli hyllyltä toiselle, edestakaisin ja lähestulkoon pyöri ympyrääkin työvälineitä etsiessään. Vaikka hän kulkikin Valandilin ohjeistuksen mukaan, tuntui se silti siltä kuin olisi joutunut vastentahtoisesti kuurupiiloa pelaamaan. Lopulta hän kuitenkin löysi vasaransa, kiskaisi hanskan käteensä ja nappasi heitetyt pihdit sujauttaen ne nahkaisessa esiliinassa olevaan taskuun. Kuinka paljon elämä hankaloituikaan siivoamisen takia, olisi voinut kuvitella käyvän juuri päinvastoin ja taatusti kuka tahansa muu olisi pitänyt uutta järjestystä näppäränä sekä fiksuna. Mutta ei Rorikh, ehei, hänen mielestään kaikki oli hukassa, väärissä paikoissa ja muutenkin ihan typeriin paikkoihin sullottuna. Kunhan tästä viikosta selvittäisiin hengissä, palaisi Rorikh aivan taatusti entiseen, normaaliin ja hyväksitodettuun elämäntyyliinsä hallitussa kaaoksessa.

"Tottakai, tottakai", pohjalaismies tuhahti vastaukseksi suippokorvan varoitteleville sanoille, pyöräytti silmiään ja muisti jälleen yrttiteensä olemassaolon. Valandil porhalsi ulos ovesta pienen puhurin lailla jatkamaan tehtäviään Jaarlin tiluksilla, ja vasta silloin Routamieli tunsi kykenevänsä hengittämään normaalisti. Niimpä hän veti oikein syvään henkeä, hiljaisuuden laskeutuessa ja bosmerin läsnäolon kaikotessa hermotkin tuntuivat tasaantuvan välittömästi. Rorikh kulautti jo aikalailla viilentyneen yrttiteen alas kurkustaan, ennenkuin päätti jatkaa erään pitkämiekan takomista nyt kun tilaustöitäkään ei ollut. Ilmeisesti talven kylmimpänä kautena edes nordit eivät olleet innokkaasti lähdössä lahtaamaan eläimistöä tai maan alapuolella liikuskelevia eläviä kuolleita.

Mutta aivan kuten vasarankin kanssa, sai Rorikh todeta keskeneräisen miekankin menneen hukkaan. Mies kiristeli hampaitaan marssiessaan suurimman kaappinsa luokse, läväyttäen ovet auki ja tutkaillen siisteissä riveissä nököttäviä miekkoja sekä kirveitä. Rorikh nosteli ja siirteli aseita, ja vasta siinä vaiheessa kun ne olivat hujan hajan eikä kaapin ovet menneet enää kiinni totesi mies kyseisen kaapin sisältävän vain valmiita tekeleitä. Jahas. Routamieli huokaisi raskaasti siirtyessään seuraavan kaapin luokse, turhautuen suunnattomasti "väärästä järjestyksestä". Niimpä hän kiskoi puolet esineistöstä pitkin lattiaa, nakkasi osan puulaatikoiden päälle sekä osan tiskille. Vihdoin viimein hän iski siihen niinsanottuun kultasuoneen löytäen haluamansa, nappasi sylinsä täydeltä rautaromua ja laski koko pinon piskuiselle ruokapöydälleen. Niistä karisi ties mitä nokea, metallipölyä ja kivieinestä pöydälle sekä lattialle. Valitessaan tarvitsemansa Rorikh siirtyi ulos pakkaseen - paidalla tai ylimääräisillä vaatteilla ei tehnyt yhtään mitään, kun tulipaikan hiillos loi ympärilleen niin korkean lämpötilan että pakkasessakin tuli kuuma.

Tasainen raudankalke korvasi hyvin kukonlaulun virkaa aamuvarhaisella, sinä aamuna suurin osa raskaan työn raatajista oli kuitenkin ollut jo hyvän tovin jalkeilla Routamielen nukuttua tavallista pidempään. Hän päättikin ottaa tuhlatun ajan kiinni työskentelemällä vailla taukoja. Tunti vaihtui seuraavaan ja taas seuraavaan, raudanlyömisen kalke ei vaientunut kuin pieneksi hetkeksi kerrallaan miehen upottaessa kuuman raudan vesiastiaan tai siirtyessä antamaan miekalle viimeisen silauksen teroitinkiven äärellä. Muttei työ loppunut miekan valmistumiseen: Rorikh jatkoi heti seuraavaa projektiaan ja alkoi työstää metallista kypärää. Ja tunnit kuluivat eikä mies liikahtanut muutamaa metriä kauemmas alasimensa ääreltä.

Valandil laahusti pääkatua pitkin keho kylmästä kangistuneena ja vähäiset lihakset hellinä. Koko pitkän päivän hän oli saanut ravata ympäri saleja luuta kädessään, toisinaan taas asevarasto kaipasi uudenlaista järjestystä. Kaiken tämä kruunasi vanha, loputtomasti nalkuttava nainen, joka seurasi haltiaa kuin koira lihakimpaletta. Ihmisakka oli pitkäaikaisin palvelija Dragonsreachissa ja tunsi etuoikeudekseen pitää alakastista miestä silmällä, varmistaen ettei tämän näppeihin tarttunut mitään arvokasta kotiavietävää. Eikä tuolle kelvannut mikään! Aina kun Valandil oli saanut suuret ja painavat haarniskat paikalleen, päätti ihminen ettei järjestys ollutkaan miellyttävä. Ja eikun kaikki alusta!
Ihmekään jos bosmer inhosi ihmisiä, noilta tylppäkorvilta puuttuivat käytöstavat ja kiitollisuus. Mihinkään ei koksaan tyydytty vaan aina piti pyytää enemmän, välittämättä toisten tunteista. No, ainakaan hänellä ei väliaikaiskotonaan ollut kamala siivo. Muutama tavara vain piti saada takaisin hyllyille ja siinä se, sitten koko loppuilta saisikin mennä nukkuessa.

Lämpimästä takkatulesta haaveileva Valandil ei huomannut, kuinka hänen jalanjäljissään kulki pari naapuruston penskaa. Nuo kihertelivät ja ilveilivät väsyneen miehen takana, muunmuassa vedellen korvanlehtiään imitoidakseen haltiaa teräväpäisillä korvilla. Ennen kuin pilkan kohteena oleva bosmer ehti edes huomata kulmakunnan raivostuttavinta tyttölasta ja tämän samanikäistä apuria, pistivät nuo kepposensa käytöntöön. Kaksikko juoksi arpinaaman ohi äänekkäästi kikatellen, tuupaten samalla tuon polunviereiseen lumihankeen. Ja sinne se pieni haltianrääpäle humpsahti, syvälle kylmään lumihautaan.

Valandil sai tovin aikaa keplotella itseään ylös hangen syövereistä, ja jaloilleen päästyään hän ei edes jaksanut enää huutaa. Hyvä jos jalat enää liikkuivat tahdottuun tahtiin, nuo vain tärisivät kylmän pureutuessa yritiimin saakka. Että hän vihasi lapsia ja etenkin ihmisiä. Haltialapset sentään olivat suloisia suurine silmineen, nordit sun muut olivat vain sirisilmäisiä rumiluksia. Mokomat räkänokat.
Valandil saapui viimeinkin Rautarovion ovelle eikä edes viitsinyt kolkuttaa, saatika katsoa josko Routamieli oli ahjonsa luona. Raudan sulattava lämpö olisi ollut mitä mieluisin juuri nyt, mutta äitimuori tapasi varoitella, että pakkasesta kuumuuteen hyppääminen pudotti vain sievät teräkorvat.
Sisälle päästyään mies tunsi olonsa helpottuneeksi, sillä vaikkei takassa roihunnutkaan tuli oli pirtissä silti lämpimämpää kuin ulkona. Pimeää kyllä oli, se nyt oli selvä, mutta luojan kiitos Valandilin ei tarvinnut miettiä minne jalkansa sijoitti - siivous oli taannut sen asian.

Vaan kuinka väärässä sitä voikaan olla, sen sai haltia huomata heti askeleen otettuaan ja pärställeen kaaduttuaan. Kirvaten pieni mies tunnusteli mihin oikein oli kompuroinut. Hämärästi hahmottaen Valandil totesi kyseessä olevan rautainen kilpi, jonka hän juuri eilen oli vaivalla siirtänyt toiseen päähän huonetta. Miten se nyt tässä oli? Karmiva ajatus hiipi bosmerin mieleen ja pimeässä lisää kompuroiden tämä päätyi takan luo, iskien tuluksilla tulta pienen kaarnapalasen kulmaan. Hetken päästä tuli valaisi huoneen juuri passelisti paljastaen hävityksenkauhistuksen, mikä huoneessa vallitsi. Puolisokeat silmät tuijottivat näkyä suuriksi levenneinä. Ei helvetti.

Valandil noitui äidinkielellään niin voimakkaita sanoja, että esi-isätkin varmasti sulkivat korvansa haudoissaan. Hän ei jaksanut, kaikkina muina päivinä muttei tänään. Hän oli uupunut, umpijäässä ja edelleen luminen. Paljas iho tuntui punoittavan ruskehtavan pintansa läpi, käsivarsissa ja reisissä ei edes ollut tuntoa. Poskia sen sijaan kuumotti raivosta ja oli vain ajankysymys, milloin tämä pieni ärhäkkä pakkaus räjähtäisi suuren pommin lailla.

Silti mies myöntyi kohtaloonsa.

Zombimaisen hitaasti ja tönkösti kävelevä punanenäinen haltia niiskutti, puuskutti ja siivosi. Pitkän tovin päätteeksi kaikki oli viimein paikoillaan, vaikkeivat varmasti tällä menolla järjestyksessä pysyneetkään, oli Valandil suhteellisen tyytyväinen. Omassa olotilassa sen sijaan ei ollut kehumista, sillä päässä tuntui heittävän ja joka paikkaa kolotti, unohtamatta tietenkään hyisenä tärisevää kroppaa. Hitaasti mutta varmasti Valandil sukelsi suuren turkistakin sisään portaikon alla, maaten lattialla itseään halaten. Silmät suljettuina hän jäi tärisemään ja toivomaan äkillistä säätilan muutosta.

Puhtaan raudan erottelu kiviaineksesta sulattamalla koko malmikimpale oli siitä tympeää puuhaa, ettei se ollut kuin pääasiallisesti yksitoikkoista hiilien lappamista sulatusuuniin lisää lämpöä tuottamaan. Välillä piti tietysti vaihtaa muotti, kun aiempi oli täyttynyt sulasta raudasta ollen valmis jähmettymään harkoksi. Se hyöty talvella työskentelyssä oli, että sula rauta viileni ja kovettui nopeammin kuin kesäpaahteessa, ja näinollen työskentely oli luistavampaa eikä tullut turhia mutta ikävä kyllä pakollisia odotustaukoja.
Rorikh nakkasi pari lapiollista lisää hiiliainesta punaisena hehkuvan uunin kiduksiin, ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Hän iski lapion pystyyn tallomisesta kovettuneeseen lumeen, ja nojautui kevyesti sen vartta vasten. Tuskimpa yksikään muu kuin nordiseppä kykenisi hikoilemaan pakkasessa niin vähäisessä vaatetuksessa.

Vaikka sulatusuuni sijaitsikin Rautarovion takanurkassa, pystyi mies silti kuulemaan oven käyvän Valandilin paluun merkiksi. Kuin taikaiskusta tuntuivat miehen suupielet kääntyvän kohti maankamaraa, kuin maan vetovoima olisi yhtäkkiä moninkertaistunut aiemmasta. Vaikka Rorikh yrittikin ajatella asiaa positiivisesti, esimerkiksi niin ettei bosmer ollut Aviksen kaltainen yli-innokas tuuliviiri, eivät hänen suupielensä tehneet elettäkään kohotakseen. Mutta noh, ainakin tunteet taisivat olla aikalailla molemminpuolisia kaksikon välillä, joten ei ainakaan tarvinnut potea huonoa omaatuntoa siitä että itse käyttäytyi kuin mikäkin mörkö. Vaikka tuskimpa Rorikh oli sellaista tunnetta kykenyt toisenlaisessakaan tilanteessa potemaan.

Routamieli havahtui ajatuksistaan ja survaisi lapiollaan hiilikasaa, napaten noita sysimustia nokareita lapionsa kukkuralleen. Sisältä kajahtava kirosanojen ryöppy oli saada yllättyneen nordin heittämään hiilet tyystin väärään ilmansuuntaan, eikä Rorikhin tarvinnut kahdesti arvata mikä oli saanut bosmerin sillä lailla aktiiviseksi. Ja sillä hetkellä Routamieli ihan oikeasti hymähti, sillä väkisinkin hän näki siinä jotain huvittavaa tuottaessaa ihan tahtomattaankin Valandilille aina vain lisää työtä. Kenties tätä menoa suippokorva heittäytyisi polvilleen hänen eteensä ja anelisi vapautusta tehtävästään. Sitä hetkeä Rorikh odotti innolla, vaikka olihan se hänestäkin rasittava ajatus että kaksikko niinsanotusti "uudelleenjärjestelisi" vuorotellen moneen kertaan yhden päivän aikana.

Parinkymmenen harkonteon jälkeen Rorikh palasi takaisin ahjon ääreen jatkamaan aloittamansa kypärän valmistamista. Muutama napakka vasaranisku, laadun tarkistus, pari lyöntiä lisää. Rorikh nosti kypärän ylös tarkastellakseen sitä eri kulmista havaitakseen mahdolliset virheet sekä epäsymmetrisyydet. Pienet virheet olisi helpommin nähnyt mikäli olisi ollut mannekiini jonka päähän kypärä iskeä - pikku-Ärjynäkin tunnettu nukke oli katkaissut päänsä ja hävittänyt sen samantien kiitos erään myllyn lailla kirvestään heiluttavan nuoren naisen, joten sinne oli mennyt myös se kypäränkokeilija. Omaan päähän sitä oli ihan turha sovittaa.
Mutta hetkinen. Kyllähän mieheltä mannekiini löytyi!

Routamieli asteli sisään uudelleensiivottuun tönöönsä käsissään pitelemäänsä kypärää tarkastellen.
"Bosmer", Rorikh aloitti sulkiessaan oven perässään. Hän kohotti katseensa kun ei kuullutkaan odotettua ärähdystä kutsuunsa. Katseen ei tarvinnut kauaa haeskella, kun Valandil löytyi tutulta paikaltaan portaikon juuresta tiiviiksi mytyksi käpertyneenä. Nord kohotti toista kulmaansa ihmetellen mielessään haltian syrjäytyneisyyttä, mutta koki parhaakseen pitää suunsa kiinni.
"Tarvitsen päätäsi. Ylös", Rorikh käskytti kävellessään lähemmäs portaikkoa ja seisahtuen haltiamytyn vierelle. Kun minkäänlaista reaktiota ei kuitenkaan tapahtunut huokaisi mies turhautuneena ja kyykistyi alemmas, kiskaisten pikkuisen bosmerin ylös istualleen. Sen enempää asiaansa selittelemättä hän iski kypärän Valandilin päähän. Olihan se vähän iso haltialle, mutta kyllä pienempikin nuppi asiansa ajoi. Rorikh käänteli ja väänteli suippokorvan päätä puolelta toiselle ja eri kulmiin, mutisten itsekseen millä tavalla kypärää pitäisi vielä muokata.

"Tiesitkö", Routamieli aloitti ja naputti kokeilumielessä rystysillään kypärää.
"Ei sinun tarvitse jatkuvasti siivota jokaista nurkkaa kiiltäväksi tai noukkia jok'ikistä lattialla olevaa tavaraa talteen", mies selvensi kevyesti kulmiaan kurtistaen ja taittoi Valandilin päätä hitusen takakenoon. Nenäsuojus ei ollut täysin symmetrinen.
"En minä välitä. Vai miksi luulet että muuten eläisin rojuvuoren keskellä?" Rorikh puuskahti, sen oli tarkoitus olla itseironinen toteamus vaikka se taisikin kuulostaa vähän enemmän kyyniseltä puheelta.

Puoliuneen vaipunut haltia ynähti kysyvästi kun paikalle saapunut Routamieli riuhtaisi unikeon istualteen. Ihme kyllä paljolti kuuloonsa turvautuva bosmer ei huomannut ulko-oven avautumista saatika huhuilevaa miestä, mutta suurempi ihmetys oli ettei tämä ollut huomannut läheneviä askelia. Uupumus todellakin vaati verojaan tästä pienestä olennosta, vinosilmätkään eivät meinanneet pysyä auki ja päässä humisi siihen malliin, että kohta vintti pimenisi. Ennen kuin silmät ehtivät lupsahtaa kiinni, iski nord kypärän tämä tummahiuksisen humanoidin päähän, mumisten itsekseen jotain mistä uninen ei saanut mitään selvää.

"Hmnnh?" Valandil ynähti jälleen yrittäessään hienovaraisesti kysyä 'mitä helvettiä', muttei onnistunut muodostamaan sanaakaan väsyneiden ajatustensa vuoksi. Kaihipeittoinen katse tuijotti varsin lasittuneesti turhankin lähellä olevaa ihmistä, koittaen kovasti saada selville mitä tuo puuhasi. Miksi iskeä vahvasti raudalta ja noelta haiseva rautapotta pienen haltian päähän, mitä siitä voisi hyötyä? Tietenkään tämä mannekiiniksi päätynyt ei osannut yhdistää nordin sepäntitteliä ja kypärää yhteen, joten ajatustasolle jäänyt kysymys jäi leijailemaan mielen syövereihin.
Valandil halasi turkkitakkia tiukemmin ja jatkoi tuijottamista hampaat suussa kalisten. Hän tuhisi ja niiskutti punertavan nenänsä kautta, jupisten jotain ihan omia juttujaan siinä ohella kun ei lauseita jaksanut muodostaa. Perhanan nord, nyt tuo pilasi haaveet päästä höyhensaarille.

Tummat kulmat kurtistuivat Routamielen sanojen myötä, saaden haltian mutristamaan alahuultaan. Helottavien poskien, saman sävyn omaavan niiskunenän sekä uuden ilmeen myötä Valandil varmaan näytti itkupotkuraivarit saaneelta lapselta, joka oli juuri joutunut isänsä torumaksi. Sitä hän ei kuitenkaan ollut. Valandil oli vain jyrkästi sitä mieltä, että siistiä kuului olla - varsinkin kun asui yksin. Entä jos seppä olisikin iskenyt silmänsä johonkin kauniiseen naiseen, vastoin omituisen kylmäkiskoista luonnettaan, ja tuonut Rautaroviolle pienelle kierrokselle. Hameväki juoksisi kirkuen karkuun sen kaaoksen nähdessään, jonka ohrahiuksinen lihaskimppu sai aikaan.

"Tiedän", Valandil mutisi katsettaan madalloittaen, huokaisten sitten raskaasti perään.
"Jos en tee mitään, tunnen itseni toimettomaksi ja täysin turhaksi", hän todellakaan ei halunnut olla tyhjänpanttina vaikka tekikin raskaita työpäiviä Jaarlin alaisuudessa. Entä jos kukaan ei enää kohta huomaisi häntä? Ei sillä, että metsähaltia nytkään olisi kovin huomioitava henkilö.

"Elät romukasojen keskuudessa vain, koska et osaa pitää talostasi huolta", kun pitkät lauseet viimeinkin tuntuivat onnistuvan karheasta kurkusta huolimatta, päätti haltia sitten puhua suunsa puhtaaksi.
"Millon viimeksi olet itse siivonut, tai tehnyt mitään tönösi eteen? Tuli ei ollut takassa kun tulin töistä, mikä meinaa ettet ole koko päivänä edes oleillut sisätiloissa. Teetkö aina töitä tuatotta putkeen, syötkö koskaan ja osaatko ennen kaikkea edes pitää huolta itsestäs?" Tiivistä katsekontaktia ylläpitävä bosmer tilitti ääni piipaten, ja jostain syystä hän tuli itse vain ärtyneeksi, vaikka selvästi se olisi Routamielen rooli se. Ei Valandil toisesta henkilökohtaisesti ottanut huolta niskoilleen, mutta väsyneenä sitä vain tuli sanottua kaikenlaista. Ehkä hän pelkäsi, että oma tulevaisuus näyttäisi yhtä synkältä nyt kun ei ollut ketään vierellä. Saati sitten omaa kotia.

Bosmer vaikutti vaipuneen jonnekin rajan toiselle puolen, mutta toisaalta se oli vain eduksi. Olisi ollut hankalaa tutkailla kypärän soveltuvuutta, mikäli bosmer olisi kirkunut, potkinut ja pyörinyt kuin hyrrä ympäriinsä - tottapuhuen Rorikh ei olisi yhtään ihmetellyt mikäli suippokorva olisikin niin pättänyt tehdä. Ei noista puhdasrotuisista haltioista koskaan tiennyt miten ne reagoisivat missäkin tilanteessa, ja erityisesti bosmerit tuntuivat omaavan toisinaan hyvinkin eläimellisiä piirteitä. Sitä se keskellä metsää eläminen kaiketi teetti, ja moinen piirre tuntui olevan nykyaikaisen sivilisaation keskuudessakin elävien metsähaltioiden veressä. Kummaa porukkaa, puhuivat puille ja varmaan kivillekin. Rorikh oli varsin tyytyväinen siihen ettei omannut vahvempaa bosmertaustaa, sekös olisikin ollut mielenkiintoista elää puolirotuisena suippokorvien keskuudessa ja olla luultavasti hyljeksittynä kuin ruttoa olisi sairastanut.

Kypärä vaikutti hyvältä vaikka se olikin vasta karkeasti muotoiltu, mutta kartoitettuaan virheet sekä tarvittavat muutokset oli sitä helpompi lähteä työstämään loppuun asti. Joku saisi siitä vielä hyvän kypärän itselleen, ja tällä kertaa Routamieli oli aikeissa jopa kaivertaa sen pintaan kuvioita jota hän ei yleensä tehnyt. Hän oli tunnettu yksinkertaisista mutta taidokkaista aseistaan sekä haarniskoistaan, eikä pikkutarkka piipertely ollut pohjalaismiehen juttu. Ei sillä, että hänen suurilla kourillaan oltaisi muutenkaan minimalistisia yksityiskohtia tehty.

Valandilin todetessa haluttomuutensa vaipua toimeettomuuteen sekä turhana seisoskeluun, ei Rorikh kommentoinut asiaa sen kummemmin kuin vaimeasti tuhahtamalla. Milläpä muullakaan tavalla olisi pitänyt reagoisa? Tsempata ja vakuuttaa ettei haltia mikään turha rääpäle ollut? Joopa joo, aivan kuin Routamieli olisi koskaan mitään sellaista tehnyt. Lisäksi hänellä ei ollut tapana valehdella sellaisten asioiden suhteen. Siksi hän totesi parhaaksi vain pysytellä vaiti ja olla välittämättä. Tosin, mikäli tuollainen synkistely jatkuisi niin Rorikh nakkaisi haltian suoraan ikkunasta ulos - hänen nurkissaan kun ei yksikään olento turhaan napottaisi!

Ja samassa suippokorva päättikin pitää sellaisen puhuttelun, että melkein tuntui kuin äitimuori olisi sormea heilutellen poikaansa nuhdellut. Rorikh päästi irti kypärästä ja vain tuijotti takaisin noihin tiivistä katsekontaktia yllä pitäviin haltiansilmiin, eikä nordi yksinkertaisesti kyennyt olla tuntematta suurta huvittuneisuutta. Kelmeä, mutta puhtaasti huvittunut hymy kohosi Routamielen huulille hänen kuunnellessaan kärsivällisesti Valandilin tilitystä. Mies hytkyi kevyesti äänettömästä naurusta. Oli aina yhtä huvittavaa kuulla muiden suusta, kuinka mies ei osannut pitää huolta itsestään tai asunnostaan.
"Anna kun varmistan: minä en siis mielestäsi kykene huolehtimaan niin asunnostani kuin itsestänikään", se oli pikemminkin toteamus kuin kysymys, ja mies pudisti huvittuneena päätään.
"Ensinnäkin, kyllä, työskentelen tauotta. Niin pitkään kuin on tarvetta, vaikka sitten seuraavaan aamuun asti. Enkä sinä aikana nuku silmäystäkään, syö suupalaakaan tai velttoile hetkeäkään. Ei minulla ole aikaa sellaisiin turhuuksiin, ennenkuin olen työni hoitanut", Rorikh jatkoi, ja sekä hänen äänensävynsä että ilmeensä alkoi saada takaisin sitä kylmää sävyä. Mies nappasi kypärän bosmerin päästä ja kohottautui seisomaan.
"Toisekseen, tässä huushollissa jokaisella esineellä ja raudankappaleella on oma paikkansa. Kenties se ei vastaa Jaarlin tiluksilla vallitsevaa täydellistä symmetriaa jossa jokaisella maljakollakin on tietty kulma johon asettautua, mutta yksikään "romu" ei täällä ole turhanpäiten tai satunnaisessa kasassa", mies valisti huvittuneisuuden muuttuessa pikkuhiljaa turhautuneisuudeksi. Miksi hän edes yritti selittää tekemisiään tai tapojaan?

"Ja viimeiseksi sinä kehtaat vielä väittää etten kykene huolehtimaan itsestäni?" Rorikh jyrähti yllättäen huomattavasti ärtyneempään sävyyn, tuijottaen suoraan alaspäin mytyssä istuvaa haltiaa.
"Katso itseäsi. Sinä olet meistä se, joka ei osaa huolehtia itsestään. Olit vaimosi vanki ja päästyäsi viimein eroon hänestä jouduit luopumaan talostasi sekä omaisuudestasi, jäämään heitteille, vaikkei se valas kykene edes nousemaan sängystään? Sinulla ei ole edes takkia jota pukea päälle, ei vuodetta jossa nukkua tai kattoa pääsi päällä, jollet olisi vedon kautta joutunut huostaani. Hädintuskin omistat lihaa luidesi ympärillä ja nyt olet mennyt kylmettämään itsesi", Routamieli tähdensi, naurahtaen kalskeasti sanojensa päätteeksi. Hän tuijotti bosmeria vielä tovin, ennenkuin kääntyi ympäri ja asteli takkatulen äärelle.
"Tilanteesi ja kuntosi huomioonottaen sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta heittää tuollaista palturia", Rorikh laski kypärän pienelle ruokapöydälleen, pistäen vettä kiehumaan. Mitäpä hän työkyvyttömällä bosmerilla tekisi, joten mies näki parhaakseen keittää lämmintä yrttijuomaa joka oli tehokas parannuskeino esimerkiksi flunssaan.

Valandil pysytteli vaiti monestakin syystä. Ensin hän jäätyi paikoilleen kun tajusi toisen hymyilevän. Mistä lähtien kivikasvoinen mies oli oppinut hymyilyn, tai edes kevyen virneen, taidon? Vaikka Routamieli näyttikin todellistaan tunnettaan ilmeellään, piti haltia sitä kuin vittuilevana piikittelynä vailla oikeaa syytä. Selkäpiitä karmi ajatellakin mitä vaaleahipiäisen sepän mielessä liikkui.
Toiseksi, tämä kyseinen nord päätti vastata puheeseen puheella. Pitkällä puheella vieläpä, eikä Valandil tohtinut keskeyttää sanaakaan. Hän ei ollut varma, oliko tehnyt juuri pahan virheen saadessaan normaalisti niin hiljaisen miehen selostamaan noinkin paljon.
Perinpohjaiset perustelut työrutiineista ja talon kunnossapidosta eivät juurikaan haltian mielipiteitä entisestään muuttaneet. Hän oli edelleen sitä mieltä, ettei seppä elänyt terveellistä elämää. Lihaksia tuolla oli työnsä puolesta, ja kenties tuo paini mammuttien kanssa silloin tällöin, mutta pelkkä lihasmassa kehossa ei kertonut terveyden laadusta. Väkivahva karhukin saattoi menettää aivonsa ennen kuin kehossa näkyi mitään vikaa.
Ja mitä tavaroihin tuli, ei pirtin tietenkään palatsilta tarvinut vaikuttaa siisteytensä kannalta, mutta Valandil ei vain sietänyt kaaosta. Ei pelkästään epäpuhtauden vuoksi, mutta sekaisessa ympäristössä tuppasi tapahtumaan jotain pahaa. Ja kukas muukaan oli aina niihin aikoihin lähettyvillä, kuin epäonnen perikuva itse. Koskaan tiennyt milloin hän olisi kompastunut ja kaatunut pystyssä olevaan miekkaan, saanut aamutähteä kalloonsa tai jotain muuta yhtä karmivaa.
Mutta kun Routamielen puheensävy muuttui jyrkemmäksi ja milteinpä syytteleväksi, laski metsähaltia katseen syliinsä liki häpeävänä. Miehen jokainen sana oli kuin haavoihin uppoavaa suolaa, poltellen ja kirvellen sisintä hyvin ikävällä tavalla. Valandil kyllä tiedosti kaikki nämä seikat, jotka nord sanojensa kautta toi esille, muttei halunnut myöntää niitä todeksi. Vaikkei vilusta väsynyt bosmer kovin tomerana enää jaksanut olla, ei hän siltikään suostunut kuuntelemaan kun ihmisroduista kamalin tilitti vuorostaan hänen omia vikojaan.

"Osaan pitää huolta itsestäni, mutta jollain Jumalalla on suuri viha minua kohtaan. Et voi edes kuvitella... Ja entä sitten, vaikken olekaan tuollainen ladonovi? Hyvin nämä vuosikymmenet olen puurtanut ja ansainnut rahani", Valandil selitti toista mulkoillen, tuhahdellen lauseidensa perään tympääntyneen oloisena.
"Ja ostin oikean takinkin!", ilme kirkastui ja silmät loistivat lapsenomaista ylpeyttä kun mies muisti takkinsa. Hän jopa elehti käsiään heilauttaen suuri lainaturkis päällään.
"... sitten joku akka varasti sen", ja siihen loppui se iloitseminen. Valandil oli aina ollut äkisti mielentilaa muuttava luonteeltaan ja tässä se pääsi oikein hyvin parrasaloihin. Hän oli oikeasti ehtinyt iloita tuon vähäisen sekunnin ajan, mutta nyt mieltä painoi kaksi kertaa enemmän.

"Kuntoni oli mainio, mutta siitä on jo aikaa", bosmer huokaisi nokihiuksiaan haroen. Viimeisen toteamuksen perusteella häntä olisi voinut luulla jo todella vanhaksi sammoilijaksi, mutta naavaparta vuosiin oli vielä kosolti aikaa. Ellei tämä ennestään riutunut haltia onnistuisi kuukahtamaan jo lähivuosisatoina.

"Työnteko on siulle tärkiää, eikös? Entä jos kuntosi pettää kun et syö tahi nuku, etkä täten voi takoa rautaakaan. Mitä sitten teet?" Kysymys oli täysin viaton eikä omannut ripaustakaan virnuilua, kuten normaalisti olisi voinut olettaa. Valandil ei kyennyt kuvittelemaan pohjolaismiestä istumassa takkatulen äärellä kirjaa lukemassa, mutta mitä muutakaan tuo tekisi jos hyvä terveys lopettaisi yhteistyön.

"Minusta tuo kuulostaa pelkältä tekosyyltä", Rorikh tuhahti Valandilin sanoihin jumalten vihasta, jolla bosmer yritti selittää elämäntilannettaan. Kyllähän pohjalaismies jumaliin uskoi, tottakai, mutta sitä hänen oli kuitenkin hankalaa uskoa että yksikään niistä tieten tahtoen haluaisi tehdä yhdestäkään humanoidista epäonnenkantamoisen - eikä Valandil vaikuttanut näin kahden päivän tuntemisen yhteydessä sellaiselta persoonalta, joka olisi saattanut tehdä jotakin niin hirvittävää että joku Yhdeksästä päättäisi antaa iänikuisen rangaistuksen. Daedroista ja niiden pirulaisten metkuista ei Rorikh mennyt takuuseen, mutta kyllä koko juttu kuulosti hänen korvaansa aivan liian paksulta tavaralta purtavaksi.
"Taidat itse vain lietsoa omaa epäonneasi, ja lopulta omin jaloin ajaudut ikäviin tilanteisiin koska kuvittelet vain olevasi kirottu tai ties mitä, ja kaiken sen painat villaisella syyttämällä jumalia sen sijaan että tekisit asialle jotakin", Routamieli ilmaisi oman mielipiteensä nakatessaan yrttejä kiehumispisteessä olevan veden sekaan. Hän ei selvästikään uskonut epäonneen.

Valandilin sanat takin saamisesta ja samantien sen menettämisestä saivat Rorikhin huokaisemaan ja pudistamaan päätään. Hän kohotti katseensa keitinvedestä bosmeria kohti ja näytti vähän samalta kuin isä joka oli pettynyt poikaansa rämän upotettua saappaansa suohon.
"Etkä pistänyt hanttiin, vaan annoit naisenpuolen ryöstää takin päältäsi?" Mies kysyi korviaan uskomatta, huokaisi jälleen puoliksi ärähtäen ja hieraisi sormilla ohimoaan. Anna mun kaikki kestää...

Routamielen olisi tehnyt mieli jättää vastaamatta suippokorvan kysymykseen, joka Rorikhin mielestä oli täysin naurettava. Aivan kuin hän antaisi sellaisen tapahtua itselleen!
"Olen elänyt pahemmissakin olosuhteissa", Rorikh tokaisi jokseenkin ärtyneen kuuloisena ja hämmensi yrttijuomaa puukauhalla. Se oli totta, vuosikausia mies oli elänyt täysin yksin villin luonnon keskellä vailla minkäänlaisten muurien, vartijoiden tai muiden humanoidien tuomaa suojaa tai turvaa. Hyvin pitkän aikaa ainoat selustanturvaajat olivat olleet pieni luola kallionseinämässä, sekä puusta veistetty keihäs ennenkuin nord oli kyennyt louhimaan, sulattamaan sekä muokkaamaan rautaa. Rorikh oli ollut henkisesti täysin hajalla, eikä fyysinen kuntokaan ollut ollut mitenkään erityisen mainittava ensimmäisten vuosien aikana. Kuolema oli ollut käsinkosketeltavan läsnä pitkän aikaa. Siihen verrattuna koko yön raataminen ahjolla ilman unta tai suupalaa tuntui suorastaan naurettavalta.
"Olen tottunut siihen, voin mainiosti. Ja lisäksi, aivan kuin edes antaisin kuntoni pettää", Rorikh lisäsi ja vilkaisi bosmeria, hänen viimeiset sanansa saivat jokseenkin ylimielisen vivahteen. Luja tahto miehellä ainakin oli, ja sen turvin menisi Rorikh läpi vaikka harmaan kallion.

Pohjalaismies siirsi porisevan kattilan hieman sivummalle tulesta, niin että juoma pysyisi lämpimänä mutta lakkaisi kiehumasta niin kovasti. Hän nakkasi vielä muutaman yrtin sekaan, ennenkuin laski kannen kattilan päälle ja antoi yrttiteen hautua hetken aikaa. Hauduttamisen ajaksi Rorikh istui alas puhtaalle kivilattialle, sillä ei viitsinyt kurkotella tuolilta asti.
"Ehdin hyvin levätä kuolinvuoteellani. Sitä en tosin tiedä, kuinka pitkä matka sinne on - kenties vielä pari vuosisataa, tai mistäs minä tiedän mikäli vanhuus yllättäen iskee parin vuoden sisään", Routamieli pohdiskeli ääneen ja rapsutteli sänkeään, viitaten sanoissaan puoliverisyyteensä. Rorikh ei tiennyt laisinkaan kuinka hänen ikääntymisensä oikein toimi: tähän asti hän oli ikääntynyt hitaasti, mutta kuka pystyi sanomaan varmasti milloin haltiaveri lakkaisi käyttämästä pitkän elämän eliksiiriään ja mies kuihtuisi silmissä. Pelkkä ajatus kuulosti jotenkin kammottavalta, ja Rorikh toivoi töidensä puolesta ettei niin kävisi.

Tietenkin nord pisti epäonnisen yksilön sattumukset lietsonnan piikkiin, mutta tuopa ei ollut nähnyt bosmerin huonoimpia päiviä. Ja niihin ei kukaan tulisikaan uskomaan, jollei omin silmin näkisi.
"Sano tuo sitten, kun seitsemän sapelihammastiikeriä, lohikäärmeen, kaksi sprigganin luomoamaa vuohta ja itse spriggan kirmaavat perässäsi..." muistikuva kyseisestä päivästä olivat turhankin selvät, eikä Valandil olisi selvinnyt hengissä jolleivat vastaan sattuvat maantierosvot olisi hoitaneet taistelua etätaisteluihin tottuneen puolesta. Yksikään noista tuskin selvisi hengissä, mutta ainakin bosmer itse pääsi juoksemaan Whiterunin muureille turvaan. Vartijat eivät katsoneet hyvällä kun ketterä haltia kiipeili ja loikki tiensä muurin yli, koska ei malttanut jäädä odottelemaan porttien aukeamista. Koskaan aikaisemmin Whiterun ei ollut tuntunut niin kotoisalta ja turvalliselta kuin sinä päivänä.

"Ja tottakai olisin pistänyt vastaan, mutta helvetin hienostonainen päätti käyttää valtaansa sekä kirkuvaa ääntään lavastaakseen minut. Kukaan ei uskonut, vaikka kuinka kerroin asian oikean laidan", Valandil yritti puolustella itseään, sillä mitä hän olisi siinä tilanteessa voinut tehdä. Se nainen todellakin oli saanut aikaan sellaisen elämölön, eikä siitä niin vain paettu tai pistetty vastaan. Mokoma oli varmasti stormcloakien fanaattinen kannattaja, miksi muuten hyökätä pienen bosmerin kimppuun. Valandil painoi päätään alemmaksi, tuijottaen kulmiensa alta suuret silmät sirillä.
"Eläkä kato tuolla tavalla, ei se miun syy ollu!" Nordin tuomitseva katse ei todellakaan auttanut häntä palauttamaan itsetuntonsa takaisin. Kunniaahan bosmerilla nyt ei alkuunkaan ollut, varsinkaan enää kun nyt istui rappuiden alla ja kävi syvällistä keskustelua pohjolaismiehen kanssa. Ensimmäisen hän vielä saattoi uskoa, mutta Valandil ei koskaan kuvitellut edes pukahtavansakaan nordeille jos ärhentelyjä ei laskettu. Vaan tässä sitä nökötettiin ja rupateltiin kulmakunnan juroimman miehen kanssa. Mihin tämä maailma olikaan menossa.

Valandil ei tiennyt uskoako miestä, kun tuo kertoi eläneensä huonommissakin olosuhteissa. Mutta kukapa hän siihen oli mitään sanomaan, jos jokin nordin mielestä oli kamalampaa kuin Rautarovion kaaos niin olkoot näin. Itsehän suippokorva oli viettänyt elämäänsä monenlaisissa tönöissä aina katottomasta metsäleiristä pieneen kalastajakylän hulpeaan taloon. Tämä nykyinen vain sattui olemaan hieman huonossa kunnossa, jatkuvasta ylläpidosta huolimatta.
Bosmer oli joka tapauksessa utelias tietämään Routamielen elämästä, sillä miten ihmeessä joku kykeni viettämään muutaman vuosikymmenen noin ilottomana. Täytyihän tuon joskus muulloinkin hymyillä kuin pientä haltiaa härnätessä. Lisäksi Valandil ei tiennyt tuosta miehestä mitään muuta kuin ammatin, sukunimen, talon sekä luonteen pääpiirteet. Oliko tuo kännissä iloinen pojannulikka, mitä tuo edes teki rentoutuakseen tai osasiko tuo edes uida? Kaikki tuollainen nippelitieto oli aina mielenkiintoista, jos niihin vain saisi vastauksia. Mutta haltia tiesi, ettei tulisi saamaan kuin murahduksia osakseen, jos uskaltautuisi kysmään.

Vasta kun Routamieli ryhtyi pohtimaan, milloinkas se kuoleman kylmä koura iskisi, Valandil naurahti kuuluvasti. Jopa astetta pilkallisempi virne kohosi huulille.
"Hah, teistä ihmisistä ei koskaan tiedä. Parhaillaan elätte noin päälle nelikymppisiksi, joten paree poika äkkiä pistää ranttaliksi", tokihan bosmerin oli helppo nauraa lyhytikäisyydelle, sillä omasta näkökulmasta katsottuna kymmenenkin vuotta meni kuin silmänräpäyksessä. Mutta noin tuhannen vuoden elinikäkin kuulosti aivan tajuttoman pitkältä ajalta, ehkä jopa tylsältä ja samaan aikaan pelottavalta.

"Luuletko kenties olevasi mer tai jotain? Pahoittelen, mutta noilla tylppäkorvilla ja värittömillä silmilläsi et aivan mene altmerista. Pituutta kyllä löytyisi, näemmä." Valandinilla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, että oli tekemisissä puoliverisen rotuveljen kanssa, joten ihan vapaasti hän jatkoi kevyttä naljailuaan. Choo!, pieni haltia pärskähti pienellä äänellä, kiroten juuri saapunutta nuhaansa Oblivionin pohjalle asti. Hymisten ja mutinavaikeroiden mies nojautui taaksepäin seinää vasten, vakuutellen itselleen ettei todellakaan ollut sairaaksi tulossa. Pieni kausiflunssa vain, sehän menisi hetkessä ohi!

Valandilin selittäessä järjettömästä tappajaolentojen laumasta juoksemassa perässään ei Rorikh enää tiennyt mitä siihen sanoa - tai halusiko edes sanoa mitään. Hän vain kurtisteli kulmiaan ja mietti mahtoiko bosmer olla satunnainen skoomankäyttäjä, joka juoksi yksin metsässä kirkuen kun "lohikäärmeet, sapelihammastiikerit, sprigganit" ja muut kumppanit juoksentelivat ainoastaan haltian hallusinoivilla verkkokalvoilla. Kenties Rorikh ei edes halunnut tietää asian todellista laitaa, tieto lisäsi tuskaa ja autuaita olivat tietämättömät, niinhän ne sanonnatkin menivät. Joka tapauksessa, bosmerista saattaisi kuoriutua varsin etevä kirjailija - olivat hänen tarinansa sitten totta tai pelkkää sepitystä, hallusinaatioita tai unta. Siinä saattaisi olla jopa ihan ponnekas uravaihtoehto, olihan sekin kirjailija rikastunut joka oli kirjoittanut kolme opusta himokkaasta argonialaisneidosta. Ei sillä, että ne kirjat kuitenkaan olisivat Rorikhille millään lailla tuttuja, ei toki...

Rorikh pudisti jälleen päätään Valandilin selostaessa episodiaan jolloin oli menettänyt takkinsa jollekin ahneeksi käyneelle rouvashenkilölle. Routamieli ei ollut enää täysin varma siitä, oliko Valandil oikeasti mies vai alikehittynyt naisenpuoli. Mikäli joku kirkuva eukonkuvatus olisi yrittänyt riistää nordin takkia, olisi Rorikh taatusti vain kiskaissut omansa takaisin ja mulkoillut jäätävästi. Vaikka istunut yön sellissä, mutta takistaan ei olisi luopunut. Takin myötä olisi kunniakin karannut vieraan kiljukaulan matkaan, ja sehän nyt ei todellakaan käynyt päinsä! Pohjalaismies kuitenkin koki parhaaksi olla mainitsematta ääneen bosmerin femiinisistä piirteistä, joita tuntui jatkuvasti pulpahtelevan esille kuin sieniä sateella. Pakkomielle siivoamiseen, hyvä kokki, helposti nöyristelevä eikä mitään tolkkua oman pintansa pitämisestä... Mekko vain niskaan, tukka nutturalle ja siinä oli oikeasti vaimo jollekulle.

Rorikh kohotti kattilan kantta ja hämmensi kuumaa juomaa. Tuoksun sekä vihertävän värin perusteella se olisi valmista, mitä pidempään yrttijuoma hautuisi sitä voimakkaamman maun se saisi vedessä lionneista kasveista. Ja jos juoma hautuisi liian kauan olisi se niin kitkerän ja voimakkaan makuista, ettei sitä yksikään joutuisi juomaan - tuskin edes vähäosaiset joilla ei liiemmälti ollut varaa kieltäytyä mistään tarjotusta tai käsiin saadusta.

Mies alkoi varovasti kaataa kuumaa juomaa kahteen puiseen juoma-astiaan, kun hän kuuli Valandilin huvittuneet sanat Rorikhin pohtimiseen elinikänsä pituudesta. Kovasti tuo pilkkasi ihmisrotua ja sen haltioihin verrattuna lyhyttä elinikää. Niin no, eihän Rorikhista ulkoapäin olisi voinut arvata että suvussa oli haltiaa joten kai Valandilin reaktio oli ihan ymmärrettävä. Vino virneentapainen huulillaan Rorikh vilkaisi bosmeria olkansa yli.
"Olen mennyt jo sekaisin laskuissa, mutta arvelisin olevani pian vuosisadan paremmalla puolella", Routamieli totesi, ennenkuin jatkoi:
"Tula, hama neva i'naur, arwenamin. Sana sina", mies solkotti varsin sujuvalla haltiakielellä, kohottaen toista kuppia joka sisälsi höyryävää yrttiteetä. Miehen huulilla kareili huvittunut, hieman hymyä muistuttava virne. Hän halusi kovasti tietää millä tavalla Valandil reagoisi ja mitä johtopäätöksiä tuo vetelisi. Rorikh ei ollut erityisen innokas paljastamaan itsestään asioita - kenties siksi hän ilmaisikin puoliverisyyttään niin ärsyttävän salaperäisesti - ja kiusoittelu oli aina hauskaa.

Valandil räpäytti tummia ripsiään. Toisenkin kerran. Ja kolmannen.
Suu loksahti auki järkytyksestä kun nordinpahainen solkkasi jälleen bosmerin natiivikielellä, mutta tällä kertaa luoden pitkän lauseen yhden sanan sijasta. Yksi sana olisi vielä mennyt jonkun tavanomaisen selityksen piikkiin, mutta haltioiden puhetta oli hankala oppia ihan tuosta vain. Varsinkin paksukalloiset pohjolanihmiset omasivat suuria vaikeuksia taivutusten päälle. Ja sanoiko tuo juuri ikänsä olevan lähemmäs sata vuotta?

"Ma?" Valandil möläytti hämmentyneen kysymyksensä automaattisesti Ayleidilla. Hän oli yksi suuri kysymysmerkki, sillä ajatukset pukkasivat niin paljon tekstiä mieleen ettei raukka tiennyt miten vastata tai reagoida. Pieni haltia vain jämähti aloilleen, puolisumea katse kohdistuneena suoraan Routamieleen. Äkkiä Valandil läimäsi käden otsalleen, tunnustellen josko hänellä olisi kova kuume tai jotain, mikä selittäisi tämän äkillisen hallusinaation. Missään nimessä hän ei voinut uskoa, että toinen puhui niin sujuvaa haltiankieltä. Ei vaikka kapakan veljekset olisivat baari-illan aikana opettaneet.
Valitettavasti kuumetta ei ollut, eikä hän mitään epämääräisiä kasvejakaan ollut popsinut, joten kaipa tämän totta täytyi olla. Valandil olisi ikionnellinen, jos hänen edessään seisoisi täysiverinen bosmer, jolla vain sattui olemaan jokin illuusioloitsu yllään. Sitten asian voisi helposti hyväksyä, mutta yksikään rotuveljistä ei kohtelisi toinen toistaan noin kylmästi. Bosmerit kun olivat tunnettuja rakkaudesta kaikkiin kaltaisiinsa, eikä ketään syrjitty turhasta.

Toisen antamasta kehotuksesta Valandil nousi ylös huterille jaloilleen, tiputti lämpimän takin lattialle, kävellen sitten hyvin varovaisesti ja liki peljäten pitkän miehen luo. Katse tarkkaili tuota koko ajan epäuskoisena, tämä ei tasan jäänyt tähän vaan asia piti tutkia! Haltia otti vastaan kupposen kuumaa, suure pihkasilmät edelleen tiukasti toista möljöttäen. Kun mies ensimmäistä hörppyä oli ottamassa, tajusi hän yhtäkkiä erään pienen asian, jonka hän oli ylenkatsonut juuri hetki sitten.
"Miten niin arwenamin?!" Valandil sähähti raivoissaan hetkellisestä tittelistään, hänellä ei ollut mitään haisua miksi toinen edes ajatteli tuollaisen olevan hauskaa. Tietenkään haltia ei nähnyt asioita toisen kannalta, eikä näin ollen tiennyt omista piirteistään, joista helpostikin pystyi vetämään moisen nimikkeen.

Ja näin Valandilin huomio oli kiinnittynyt toisen puhumasta kielestä sen sisältöön, saaden haltian kovasti tuhahtelemaan loukkaantuneeseen sävyyn. Julkeaakin käyttää moista nimitystä, vain naisia sai puhutella noin!
"Sinä, sinä..." hän ei tiennyt minkä solvauksen keksisi vastapainottaakseen tilannetta, sillä mieli oli sekaisin kaikesta kuulemastaan. Lopulta bosmer tyytyi vain murahtamaan hampaidensa välistä, ennen kuin istuutui takan eteen lattialle juomaansa hörppien. Typerä nord, viedä nyt kielikin tuolla tavalla.

Valandilin reaktio oli kyllä juurikin niin loistava mitä Rorikh oli uskaltanut odottaa, ilmekin oli näkemisen arvoinen. Haltiaparka oli yllättynyt, suorastaan järkyttynyt kuullessaan "puhdasverisen" nordin selostamassa sujuvaa puhetta bosmerin omalla kielellä. Hetken jo näytti siltä kuin Valandilin pää olisi saattanut poksahtaa tukkeutuneiden ajatusten myötä, kun mieli yritti parhaansa mukaan raksuttaa täydellä teholla ja etsiä jonkinlaista fiksua selitystä asialle. Noh, ei Rorikh kuitenkaan sen suurempi mestari haltiakielen osalta ollut: kyllä hän kykeni joitakin lauseita tuottamaan, mutta jos olisi pitänyt vetää kokonainen keskustelu pelkästään suippokorvain kielellä ei puhe olisi ollu niin sujuvaa tai luontevaa, ja tuskimpa sana- tai taivutusvirheiltä oltaisiin vältytty. Mutta no, Rorikh oli tyytyväinen että sekin yksinkertainen lause sai Valandilissa aikaan sellaisen reaktion.

Kokeilipa bosmer oikein otsaansakin kuumehourailujen varalta, johon Routamieli pyöräytti silmiään.
"Ala tulla jo, ennenkuin heitän kupin sinne ja saat nauttia yrttijuomaa lattialta tai sylistäsi", mies kehoitti hopuuttaen ja heilutteli kevyesti puukuppia kädessään, varoen kuitenkin läikyttämästä kuumaa juomaa sormilleen. Lopulta bosmer suostui luopumaan nurkkapaikastaan ja kipittämään takkatulen äärelle, katse tiiviisti nordissa kuin haltia olisi kuvitellut Rorikhin muuttuvan hirviöksi tai jotain. Mies vain kohotti toista kulmaansa ja tuijotti takaisin, kuin ei olisi itse nähnyt tilanteessa mitään omituista tai yllättävää.

Kun Valandil viimein sai aikaiseksi ottaa tarjottu kuppi vastaan, totesi Rorikh pitäneensä katsekontaktia yllä tarpeeksi kauan. Pohjalaismiehellä oli kyllä tapana tuijottaa jäätävästi ympärilläolevia, mutta tuollainen rikkoutumaton katsekontakti oli jo liikaa hänenkaltaiselleen ihmisvihaajaluontoiselle erakkotyypille. Niimpä mies tyytyi siirtämään katseensa tyynesti tanssahteleviin liekkeihin ja hörppäämään varovasti kuumaa juomaansa. Valandilin hieman jälkijunassa tullut tajuaminen naissukupuoleen viittaavaan sanaan liittyen ja siitä johtuva ärähtäminen saivat Rorikhin lähes naurahtamaan huvittuneena.
"Siinä onkin sinulle täksi yöksi miettimistä", Routamieli totesi kevyesti virnistäen ja puhalteli juomaansa saadakseen sen jäähtymään nopeammin. Ei hän olisi uskonut bosmerin härnäämisen olevan ihan näin hauskaa - ja taas nordin mielipide haltian läsnäolosta kallistui kohti toista ääripäätä. Kenties suippokorva ei niin vastenmielistä seuraa ollutkaan.

Haltia ei selvästikään saanut sanaansa sanotuksi, vaan tyytyi sen sijaan ärähtämään istahtaessaan alas. Rorikh vilkaisi bosmeria silmäkulmastaan ja virnuili itsekseen. Olipa yllättävää huomata, että moinen oli vielä mahdollista kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mies oli jo vallan kuvitellut unohtaneensa kuinka suupieliä käännettiin muualle kuin kohti lattiaa.
"Veikö Khajiit kielesi, vai mikä nyt noin hiljaiseksi vetää? Et kai nyt sentään järkyttynyt ole", Rorikh kiusoitteli ja sohaisi kekäleitä hiilihangolla, saaden kipinäryöpyn lennähtämään ylös savupiipu hormia pitkin. Hän nakkasi takkatuleen muutaman klapin pitääkseen liekit lämpiminä ja eläväisinä.

"Meissä virtaa samaa verta, aier", Routamieli lopulta totesi hieman asiaa selventäen, kuitenkaan sen enempää sukujuuriaan tai sekaverisyyttään selittelemättä.

Valandil ei vastannut mitään khajiit-kommenttiin, vaan hörppi kuumaa juomaansa silmät lasittuneina mietteiden myllertäessä päässä. Koko pääkoppa oli ihan sekaisin eikä hänellä käynyt mielessäkään, että Routamieli saattaisi olla puoliverinen. Kaikki hulluimmat vaihtoehdot kyllä tuntuivat jyräävän aatteissa, mutta yksinkertainen ja helppo vastaus tuli julki vasta nordmiehen omista sanoista.
Samaa verta. Valandil kohotti katsettaan toisen suuntaan, kallistaen keveästi päätään kuin ei olisi ymmärtänyt asiaa. Niin kuin ei tajunnutkaan. Miten niin sama verta, eihän ohrablondi näyttänyt laisinkaan hänen suippokorvaiskansaltaan. Pituutta oli roimasti liikaa, varsinkin mieheksi, iho oli hyvin vaalea ja silmät omistivat valkeat taustat värillisten sijaan. Puhumattakaan nyt korvien suuruudesta, bosmerit kun omasivat suurimmat suippokorvat kaikista mer-roduista.

"Huijaat, näen sinussa ainoastaan ainesta orsimeriksi. Kauniiksi orsimeriksi - ei millään kohteliaisuudella - mutta boiche? En saata uskoa sitä", Valandil solkkasi hämmennyksen partaalla, polttaen jopa kielensä siinä samalla kun litki maukasta juomaansa. Yrttitee lämmitti ja kutkutteli kurkussa paremmin kuin cyrodiililainen konjakki tai sujamma, jopa metsähaltioiden tavallinen yrttijuoma maistui laimealta tähän verrattuna. Vaan se oli vain hyvä juttu, vaikkei Valandil sitä ääneen sanonutkaan. Hänen ilmeikkäät silmänsä saattoivat tosin paljastaa sen.

Kaikki tuli niin suurena järkytyksenä, sillä nyt Valandil ei tiennyt pitikö hänen sietää nord-kroppaista miestä enemmän tuon haltiaveren vuoksi, vai kohdella yhtä halveksuen kuin kaikkia pohjolaisrotuisia. Hän ei halunnut missään nimessä häpäistä juuriaan ja ryhtyä ilkeäksi puolirotuveljelleen, mutta tuon ulkonäkö teki asiasta niin ristiriitaisen. Ollapa nyt joku suuri tietäjä paikalla selittämässä hänelle, miten tulisi toimia. Valandilin täytyi kuitenkin myöntää, että tunsi olonsa huomattavasti kotoisammaksi kun joku puhui tuttua kieltä tämän barbaarisen pohjoiskielen sijasta. Se sai samalla hänet ikävöimään Velenwoodin kauniita, suuria metsiä ja lämmintä ilmastoa - puhumattakaan muista metsähaltioista. Whiterunissa hän oli törmännyt tasan kahteen bosmeriin, kapakan veljeksiin ja välillä lähikylän myllyapulainenkin saattoi käydä torilla. Mutta kenestäkään näistä ei ollut seuraksi, kaikilla oli aina liian suuri kiire tai kukaan ei halunnut olla tekemisissä epäonnekkaana tunnetun miehen kanssa - ei vaikka tämän epäonnisuus heijastui toisten onnena.

"En vain käsitä", tatuoitu mies mutisi hiljaisesti silmien jälleen lupsuessa kiinni. Tämä oltiin vasta herätetty horroksesta, olo oli tukkoinen ja äkillinen energiapiikki laski kovaa vauhtia, joten ihmekökään jos pää pilkki niin, että osa hiuksista päätti dippautua lähes juotuun juomaan. Ennen kuin Valandil itse edes tajusi mitään oli hän jo torkahtanut risti-istuntaan, kuppi nätisti sylissä ja pää yhä nytkähdellen pilkkiliikkein. Tuhiseva haltia vaipui niin raskaaseen horrostilaan ettei vieressä rääkyvä hagravenkaan saisi tätä hereille. Uupumus sekä kylmyys todellakin vaativat veronsa tämän nokitukan kohdalla, edes lepoon päässyt mieli ei heijastunut kasvoilta rentona olemuksena. Päinvastoin Valandil jymähti ilmeeseen kuin olisi ollut tuskissaan tai pahasti stressaantunut.

Routamieli kohautti olkiaan varsin kevytmielisesti Valandilin pohdiskeluille miehen nordinäköisyydestä, sivuuttaen tyystin bosmerin sanat orsimereistä. Tuskimpa Rorikh itsekään olisi uskonut itsessään olevan haltiaverta, mikäli ei paremmin tietäisi.
"Kenties nordit ovat siinäkin suhteessa teikäläisiä sisukkaampia", mies totesi kiusoitellen ja hörppi juomaansa. Hassua kuinka sama juoma iltaisin auttoi unensaannissa, ja aamuisin taas piristi mieltä vaikka resepti olikin likipitäen sama. Rorikhissa ei erityisemmin ollut herbalistin virkaa, joten hän ei oikeastaan tiennyt eri kasvien ominaisuuksista. Mitä nyt tyrkki niitä ruokiin ja juomiin puhtaasti maun perusteella, se tieto kuitenkin riitti nordimiehelle vallan mainiosti.

Kaksikon ylle laskeutunut hiljaisuus tuntui mukavalta, se sai jopa rentouttavaa vaikutusta yrttijuomaan yhdistettynä. Liekit tanssahtelivat oranssinpunervina, rätsähtelivät ja nuolivat halkoja hitaasti muuntaen niistä punahehkuisia kekäleitä. Rorikh ei olisi aivan heti kyennyt arvaamaan kykenevänsä olemaan niinkin rennosti toisen elävän olennon seurassa, muttei Valandil ollut aivan niin ärsyttävä ja rasittava kuin aluksi oli vaikuttanut - niin no, ainakaan kun tämä oli niin uninen että pilkitti tukkaansa teekupissa jäillä onkivan kalastajan tavoin. Kylmä totuus taisi olla, että Rorikh piti humanoideista eniten kun nämä olivat vaiti eivätkä tehneet mitään oka olisi saattanut aiheuttaa päänvaivaa tai pahennusta helposti ärsyyntyvässä miehessä: eli toisinsanoen istuivat liikkumatta aloillaan suu supussa. Kenties vähän sosiaalisempaan sekä eloisampaankin seuraan tottuisi, mutta toisaalta Rorikhin asenne oli vähän sellainen ettei hän edes halunnut tottua. Tai edes yrittää.

Routamieli hörppi loput lämpimästä juomastaan ja heivasi tyhjän kupin pöydälle. Mies käänsi katseensa tyystin simahtaneeseen bosmeriin, pohtien miten oli edes mahdollista nukahtaa tuolla tavalla istualleen lähes kesken keskustelun. Olihan hän itsekin samana aamuna kuukahtanut pöydän ääreen, mutta nord oli sentään nojannut käteensä. Rorikh pohti, mahtaisiko Valandil nuupahtaa naama edellä kiveykseen - tai takkaan - mikäli torkahtaminen muuttuisi sikeäksi uneksi. Nojaa, se oli bosmerin ongelma: ihankuin Rorikh muka olisi millään ilveellä suostunut kantamaan yhtään ketään vuoteeseen yöpuulle. Silloin olisi samantien voinut peitellä ja suikata suukon otsalle ja heti seuraavana aamuna viedä vihille. Routamieli värähti pelkästä ajatuksesta ja irvisti itsekseen, ennenkuin otti juomakupin Valandilin kädestä ja siirsi kauemmas pöydälle ihan vain jottei bosmer kaataisi sitä syliinsä tai pitkin lattiaa tai hukkuisi siihen yön aikana. Tuosta haltiasta kun ei koskaan tiennyt mitä se tekisi, varsinkaan mikäli tämän puheet epäonnisuudesta olisivat oikeasti totta.

Rorikh heitti liekkien sekaan vielä pari puuklapia jotta tuli lämmittäisi mahdollisimman pitkälle yöhön, ennenkuin kohottautui seisomaan ja venytteli lattialla istumisesta kangistuneita jalkojaan. Mies asteli portaiden juurelle ja nappasi turkistakkinsa maasta, puistellen ne vähäiset pölyt sen pinnalta. Takkinsa hän ripusti seinässä törröttävän kirveen luomaan naulakkoon. Eiköhän bosmer ollut pelehtinyt ja kiehnännyt senkin kanssa ihan tarpeeksi. Mistäs sitä tiesi, jos laihasorminen haltia päättäisi ryöstää sen vielä matkaansa.

Mies käveli yläkertaan suoraan vaatekomerolleen, josta hän kaiveli esiin peurannahkaisen vällyksi tarkoitetun varataljan. Ei se ollut ihan yhtä pehmeä kuin sudenkarvaa oleva takki, mutta talja oli kuitenkin hyvässä kunnossa. Rorikh palasi talja kainalossaan takaisin alakertaan, nakaten taljan bosmerin vierelle. Saisi kääriytyä siihen, mikäli heräisi ennen aamua. Leukansa sänkeä rapsutellen Rorikh päätti painua itsekin makuulle, kummastellen mielessään omaa käytöstään. Nojaa, tuskimpa pieni ystävällisyys silloin tällöin hallaa tekisi. Tiedettävästi kukaan ei ollut siihen kuollutkaan.

Koko loppuiltana paikalleen nukahtava Valandil ei herännyt, vaan kepsahti jossain vaiheessa paikalle tuodun taljan päälle. Yön aikana hän oli kerennyt käpertymään aivan mutkalle peurantaljan syleilyyn, nauttien sekä takan että peiton tuomasta lämmöstä. Jäätyneet ruumiinosat olivat viimeinkin sopivalla tasolla peruslämmön kanssa ja viimeisetkin tärinät lakkasivat puolen yön paikkeilla.
Aamuun asti haltia sitten uinuikin, heräten vasta kun sisäinen kello muistutti työpäivästä. Unisena silmiiän hierova mies ihmetteli hetken aikaa olinpaikkaansa, siirrellen utuista katsettaan ensin nukkumapaikkaansa, portaikkoon ja päällä olevaa peurantaljaa. Muistikuvat olivat sumun peitossa, mutta väliäkö tuolla. Olo ainakin oli parempi ja mieli harvinaisen virkeä, edes selkää ei kolottanut samalla tavalla kuten normaalisti lattialla nukkumisen jälkeen. Kaipa tähänkin touhuun tottui vuosien saatossa, tai sitten vieressä roihunnut tuli oli pitänyt nivelet lämpiminä ja estänyt reumamaisen vihlonnan vaivaamasta.

Jälleen kerran bosmer oli ennen Routamieltä hereillä, ainakin siltä vaikutti kun pirtti näytti harvinaisen puhtoiselta. Jos tuo yrmy olisi jalkeilla, varmasti tuon kulkeman reitin perään olisi jäänyt kaaottinen romuvana. Hyvä näin, välttyipä haltia hermoromahdukselta heti aamutuimaan.
Jalkeille päästyään Valandil viikkasi uuden peittonsa ja asetteli sen nätisti lähimmälle tuolille, venytellen sitten käsiään samalla kun mietti päivän toimintasuunnitelmaa. Hänen pitäisi olla töissä mahdollisimman pian, mutta jokin omituinen tunne kutkutteli mahanpohjassa. Tämä tunne oli kuin pientä varoittelua, että tänään tulisi tapahtumaan jotain hirveää, eikä Valandinilla ollut minkäänlaista tahtoa ottaa selvää asiasta. Siispä vaistoaan noudattaen hän päätti pitää omaa vapaata, käyttäen työaikansa jollain muulla tavalla hyödyksi. Päivästä tulisi pitkä, mutta kenties astetta mieluisampi kuin tavallisesti. Riippuen ihan siitä miten mielialat tulisivat heittelemään päivän mittaan.

Itsekseen hyräillen Valandil metsästeli tavaroita, kuten pihtejä, vasaraa ja esiliina. Nuo kaikki löydettyään hän asetti ne siistiin riviin puisen tiskin päälle, nopeuttaen Routamielen aamutoimia ihan vain hyvää hyvyyttään. Pieni osa haltiasta halusi sovittaa solvaukset ihmisrotua kohtaan, kerran nord osottautuikin osittain bosmeriksi. Ja tietenkin pieni suippokorvainen mies halusi kohdella omiaan oikein - vaikka sepän pohjolaisuus herättikin vielä pientä ristiriitaa.

Valandil kirjoitti paperille pienen viestin 'Elä sotke!' ja jätti sen vasaran päälle keveänä muistutuksena.
Ulkouksi aukesi hissukseen ja haltia livahti ulos hyiseen pakkaseen, jälleen kerran kiroten lumen niin monella tavalla kuin osasi. Tänään bosmerin matka johtaisi Dragonsreachin sijaan torille, vaikkei hänellä rahaa ollutkaan. Ken tiesi, ehkä hän saisi ostettua velaksi itselleen uusia vaatteita Belathorilta.

Rorikh havahtui hereille kuullessaan ulko-oven käyvän, olettaen bosmerin painuneen velvollisuuksiensa pariin Jaarlin hellään huomaan. Ei mies sen tarkemmin tiennyt minkälaisien työtehtävien parissa Valandil joutui päivänsä viettämään, mutta jostain syystä hänellä oli vahva tunne haltian tekevän Jaarlin tiluksilla sitä samaa mitä hän teki nyt Rautaroviollakin. ja sehän oli ihan puhtaasti villi veikkaus...
Routamieli heitti taljan syrjään ja päätti aloittaa päivänsä kun nyt kerran hereillä oli. Olo oli kuitenkin samalla tapaa töhö ja uninen kuten edellisaamunakin, ja nord tiesi sen johtuvan liian lepsuista päivistä sekä liian pitkistä yöunista. Perhana, velttoilu saisi luvan loppua pian tai tällaiseen menoon saattaisi jopa tottua! Eikä se tosiaankaan käynyt raskaisiin töihin tottuneelle miehelle. Hän tuntui stressaantuvan enemmän siitä, että sai luvan kanssa ottaa rennosti ja nukkua pitkään. Rorikh oli työnarkomaani eikä siitä ihan heti muuksi muuttuisi.

Mies puki sen enempää aikalematta päälleen ja aikoi sinä päivänä jopa paidankin laittaa päälleen, mutta huomatessaan ohuehkoon kankaaseen ilmestyneen reijän hän muuttikin mieltään, ja murahtaen nakkasi vaatekappaleen vuoteensa reunalle odottamaan myöhempää tuomiota. Pihinä miehenä hän ei olisi mielellään heittänyt mitään pois, mutta piti se raja kuitenkin johonkin vetää. Tuon paidan tulevaisuutta koskevan päätöksen hän kuitenkin aikoi jättää myöhemmäksi, sillä halusi jo päästä töihin.

Alakertaan päästyään Rorikh tottuneesti laittoi yrttiteen veden kiehumaan, ja tajutessaan paastonneensa tyystin itse sitä aikaisemmin hoksaamatta jo noin vuorokauden ajan, päätti hän samantien valmistaa kevyttä mutta ravitsevaa jyväpuuroa.
Routamieli hörppi yrttijuomaansa samalla kun sitoi nahkaisen esiliinan ylleen ja nakkeli vasaroita ja pihtejä sen taskuun, kävi välillä hämmentämässä puuroa ja alkoi etsiä pyöreäpäistä pientä vasaraa valmistamansa kypärän yksityiskohtien hienosäätöä varten. Siinä kun hän taas käänsi pari kaappia ylösalaisin muutaman pienen vasaran takia, ehti puuro jo vähän karahtaa kattilan pohjaan ja tuprautella sisäilmaan palaneen käryä. Aivan kuin se olisi kuitenkaan haitannut tai poikennut millään tavalla normista. Mies oli tottunut syömään puuroa joka sisälsi vivahteen pohjaan palamisesta.

Lusikoituaan aamupalansa Routamieli kietaisi ohranvaalean tukkansa nahkasuikaleella sotkuiselle, löysälle poninhännälle ja nappasi pöydälle jätetyn kypärän matkaansa siirtyen ulos sytyttämään ahjoa. Odotellessaan liekkien hiipumista punahehkuiseksi kekälepediksi, alkoi Rorikh naputella kypärää uuteen uskoon. Vaihtaessaan pyöreäpäisen vasaran suurempaan ja valmistautuessaan iskemään mutkan suoraksi, hän kuitenkin löi reippaasti ohi ja vasara kalahti vasten jykevämetallista työpöytää. Mies kurtisti kulmiaan kummastuneena - hän ei koskaan lyönyt ohi. Sehän oli suorastaan naurettavaa. Mutta nostaessaan katseensa vilkaistaakseen ahjon suuntaan hän hoksasi syyn: silmissä heitti ja maailma tuntui mutkittelevan. Rorikh ärähti kuuluvasti itsekseen, ei hänellä ollut aikaa tällaiseen joutavuuteen! Mies nojautui vasten työpöytää ja nosti käden kasvoilleen, hän sulki silmänsä mutta se tuntui vain pahentavan huippaavaa oloa. Niimpä hän kirosi ääneen vähän lisää.

Valandil oli juosta hilputtanut Belathorin puodin luo ja tehnyt pienen sopimuksen tuon bretonin kanssa; hän juoksisi asioilla tuon puolesta ja vastapalvelukseksi saisi pari tarvitsemaansa tavaraa. Siispä haltia oli lähtenyt erilaisille tehtäville ympäri kaupunkia; ruoan hankkimista torilta, kauppasopimuksia herbalistin kanssa ja sen sellaista. Kaikki meni ihme kyllä suunniteltuun tapaan, eikä yhtäkään vastoinkäymistä tapahtunut koko matkan aikana. Hyvä vain, sillä nyt ei ollut varaa töpeksiä tai päivän ostokset jäisivät tekemättä.

Itsestään ylpeänä bosmer suori tiensä kyläkauppaan, ilmottaen hoitaneensa annetut tehtävät varsin sutjakkaasti. Tiskillä norkoileva ihmismies naureskeli ja heitti jotain vitsiä, johon apulainen ei voinut kuin naurahtaa vaivaantuneesti. Kukapa tuon kyseisen kauppiaan huumorintajua ymmärsi, mutta eihän sitä kehdannut vain mulkoillakaan. Viimeininkin Valandil pääsi valitsemaan tarvitsemansa tavarat, ja ensimmäisenä listalla oli pieni heinäpaali. Paali oli juuri sopivan kokoinen, että sen päälle mahtui pieni haltia nukkumaan. Mieluummin hän heinissä nukkui kuin kivisellä lattialla, vaikka olikin jälkimmäiseen tottunut ajan kanssa. Tuosta heinäkuutiosta saisi olkia hyötykäyttöön sitten, kun Valandil ei sitä enää tarvinnut. Ihme kyllä kaksi ensimmäistä yötä oli sujunut varsin sutjakkaasti, vaikka hän oletti veren lentävän jo ensimmäisenä iltana. Vaan vieläpä kaksikko ehtisi kisuta ja painia, sillä päiviä oli vielä jäljellä. Toivottavasti tappeluilta kuitenkin säästyttäisiin, haltia kun oli aivan liian heiveröinen pistääkseen vastaan sepän kaltaiselle lihaskimpulle.

Valandil ei ollut varma mitä muuta haluaisi sekatavarakaupasta, joten hän pyysi saada maksun septimeissä. Ehkä hän voisi säästää kolikkonsa ja ostaa niillä ruokaa sitten omilleen päästyään. Rahat sullottuaan pikkuiseen nahkapussukkaan, sanoi haltia kiitokset ja hyvästit kappiaalle, poistuen sitten heinäpaalinsa kanssa. Heinäkasa oli turhankin painava, joten nokihiuksinen tyytyi raahaamaan sitä lumen päällä kuin pientä rekeä. Moni ihmetteli ohikulkevan haltian päämäärää, sillä hyvin harvoin kukaan heinäpaaleja kaupungista osti - maatiloilta kun sai halvemmalla.

Viis katseista, bosmer oli vain iloinen vaihtokaupastaan ja halusi ehdottomasti päästä asettelemaan paalia portaiden alle. Tokihan takan edessä oli viihtyisää nukkua, mutta heinät saattoivat syttyä tuleen kesken kaiken, eikä avonaisella alueella ollut turvallista olla. Tai siltä se ainakin Valandilista tuntui, hän kun piti nurkkaan linnottautumista kaikkein turvallisimpana sekä kodikkaimpana vaihtoehtona. Ja olihan siinä oma pieni tunnelmansa, kun rappuset suojasivat yläpuoltakin.

Valandil kiitteli mielessään Rautarovion sijaintia, sillä paalin raahaaminen Dragonsreachiin olisi vienyt hengen ennen aikojaan, rappuset ja painavan esineen kantaminen eivät sopineet hyvin yhteen.
Takomon talon oville päästyään haltia höristi korviaan, ihmetellen kun mistään ei kuulunut metallista kalahtelua tai kuuman raudan sihinää vettä vasten. Heiniään raahaten pieni mies kiersi talon nurkalle nähdäkseen oliko Routamieli edes paikalla. Tuossahan tu oli, mutta työntouhussa mies ihme kyllä ei ollut. Tuohan oli sanonut, ettei pidä taukoja missään välissä, joten miksi tu nyt vain tönötti tuossa.

"Mitä mietit?" Valandil kysyi kulmaansa kohottaen samalla kun heittäytyi istumaan uuden petinsä päälle. Parempihan se ulkona oli möyhiä kuin sisällä ja sitten kirota niitä irto-olkien määrää. Pitkään haltia ei sietäisi jäädä porisemaan, sillä takittomuus tuotti edelleen närää luontoäidin kanssa. LIsäksi hän oli saanut käsityksen, ettei nordin työntekoa tulisi häiritä.

Sen sijaan että Rorikh olisi huolestunut huimauksesta ja päättänyt palata sisälle huilaamaan hetkeksi, mies vain ärtyi suunnattomasti ja vastusti jyrkästi pelkkiä ajatuksiaan pienestä lepotauosta. Puoliverinen puristi vasaraa nyrkissään niin että vasaran puinen kahva lähes narskui halkeamisen uhasta, samalla kun hieroi otsaansa vähemmän hellävaraisesti toisen kätensä sormilla. Rorikh olisi luultavasti iskenyt kirveellä päänsä poikki mkäli se olisi poistanut huimauksentunteen, eikä olisi ollut sillä lailla elämää lopettava asia. Perhana vieköön, tämä oli suorastaan naurettavaa! Se oli kuin mitäkin kohtalon ivaa, kun viimeksi edellisenä päivänä Rorikh oli tyystin lytännyt Valandilin sanat kuntonsa pettämisestä. Ja siinä hän nyt sitten nojasi työpöytäänsä vasten kun maailma pyöri kärrynpyöriä heittelevän narrin tavoin, eikä työnteosta tuntunut tulevan mitään.

Ja aivan kuin siinäkään ei olisi ollut tarpeeksi kestämistä, ilmestyi Valandil yllättäen jostakin heinäpaalin kanssa utelemaan. Eikö suippokorvan olisi pitänyt olla täyttä häkää hinkkaamassa Jaarlin kenkiä tai jotain, sen sijaan että olisi käynyt varastamassa heinät hevosten turpien edestä? Jostain syystä bosmerin läsnäolo ja kysymys saivat Rorikhin vain ärtymään entisestään.
"Mietin kuristaisinko sinut hengiltä vai tukkisinko suusi rautaharkolla", Routamieli murahti äkämystyneen karhun lailla, vilkaisten Valandilia kulmiensa alta kuin varoituksena tai käskynä olla tulematta tielle. Aivan kuin haltia muka olisi tehnyt jotain suurempaakin syntiä tullessaan katsomaan mitä nord oikein puuhasi.

Huimaus alkoi jo hieman hellittää, mutta mies murisi silti uuden kirosanojen litanjan niinkuin olisi yrittänyt käskeä huippausta painumaan matkoihinsa. Samaa hän olisi halunnut kehottaa myös heinäpaalinsa päällä istuskelevalle Valandilille.
"Eikö sinun pitäisi hinkata hopealusikoita Dragonsreachissa, sen sijaan että lorvailisit siinä ja häiritsisit keskittymistäni?", Rorikh ärähti jälleen kuin hän olisi ollut tekemässä jotain elintärkeää asiaa, joka saattaisi mennä pilalle pienestäkin häiriöstä. Tuhahtaen mies siirsi katseensa takaisin kypäräänsä ja päätti itsepäisesti jatkaa sen työstöä. Nordia ei yksi pieni huippaus estäisi! Mikä mies se sellainen oli, joka otti taukoa heti kun vähääkään pahalta tuntui.

Käsien koordinaatiokyky tuntui muuttuneen hatarammaksi päässä heittämisen myötä, mutta Rorikh tarttui napakasti kiinni vasarastaan ja käänsi kypärää parempaan asentoon saadakseen kuperan pinnan suoraksi. Pohjalaismies kohotti vasaransa ja iski lujasti - ohi. Mutta tällä kertaa vasara ei iskeytynytkään työpöytää vasten. Iskua seurasi suorastaan korviariipivä rusahdus, eikä sellainen ääni lähtenyt mistään muusta kuin luusta joka napsahti poikki. Rorikh pysähtyi aloilleen kuin marmoripatsaaksi tajutessaan vasaran iskeytyneen aivan väärään osoitteeseen. Mies kohotti kypärää pidelleen kätensä vain todetakseen murtaneensa peukalonsa, ja aivan kuin se ei yksin olisi riittänyt oli sormi myös mennyt sijoiltaan ja vääntynyt varsin ilkeännäköiseen kulmaan.

Muutama sekunti kului kun Routamieli vain tuijotti verta pulppuavaa peukaloaan, ennenkuin hetken viiveen päätteeksi tunsi kivun ja tajusi tosissaan iskeneensä peukalonsa tohjoksi. Tähän tietoon Rorikh reagoi karjaisemalla ne kaikki rumimmat sanat mitä hän vain tiesi.

Valandil säikähti pahanpäiväisesti toisen raivokasta murahdusta, eikä hän tiennyt mitä nyt oli tehnyt väärin. Kulmiaan laskien haltia siirsi katseensa toisaalle, tuntiensa olonsa loukatuksi ja epämukavaksi. Kenties hänen pitäisi mennä vain laittamaan heinäsänky paikalleen ja upota unten maille, silloin Routamielellä ei ollut valittamista äänekkyydestä tai mistään vastaavasta. Paalilta ylös nouseva haltia huokaisi ja nyökkäsi, ollen tekemässä jo hiljaista paikaltapoistumista kun kuuli kysymyksen. Tuo oli edelleen yhtä vihaisen sävyn omaava ja sai bosmerin vielä huonommalle mielelle. Silti tämä pyrki vastaamaan, jottei saisi vielä lisää huutoja niskaansa.

"Kävin vain asioilla, ja ajattelin tehdä päivällistä", saisi nord kyllä unohtaa ruokansa, Valandil ei tasan aikonut nostaa tänää sormaankaan toisen hyväksi. Hän asettelisi portaikko tilansa viihtyisäksi, kävisi pesulla ja pysyttelisi poissa näkyvistä ainakin huomiseen saakka. Tehkööt kärttyisä pohjolanmies itse appeensa, jos edes osasi. Tuo varmasti säikyttelisi porkkanatkin padasta pelkällä puhetyylillään.
"Anteeksi, että häiritsin", bosmer totesi alakuloisena napatessaan heinäpaalistaan kiinni, katsahti kuinka Routamieli päätti jatkaa vasaran heiluttelua, ja kääntyi ympäri. Valandil oletti kuulevansa korvia humisuttavan äänen, joka lähti rautaisesta kypärästä. Mutta sen sijaan kuului rusahdus, ja varsin ilkeän kuuloinen sellainen. Kulmiaan ihmeissään kohottava haltia kääntyi katsomaan mistä ääni oli lähtenyt, kohdaten brutaalisen näyn oletustensa sijaan. Routamieli vain seisoi liikahtamatta ja tuijotti varsin epämääräiseksi vääntynyttä peukaloaan, josta virtasi veri kuin Valkoisen joen putouksessa. Valandil valahti kalpeaksi tuon nähdessään ja irvisti myötätuntoisesta kivusta. Ai helvetti, tuon täytyi sattua. Mutta miksei Routamieli reagoinut mitenkään?

Ja samassa tuo karjahti sellaiset raivot ilmoille, että naapuruston lapset saisivat traumoja moniksi vuosiksi. Edes haltia ei halunnut kuulla kaikkea, varsinkaan noin kovalla volyymilla, ja näin ollen tukki pitkät korvansa kämmenpohjiaan hyödyntäen.

Tuolle sormelle pitäisi tehdä jotain, mutta mikäli Routamieli oli kuten kaikki miehet yleensä, ei tuo suostuisi käymään parantajan luona. Eikä haltia ollut halukas vääntämään kättä asiasta, henkihän siinä menisi. Vaan kyllä hän itsekin miehenä ymmärsi periaatteet jääräpäisyydelle, vaikkei sitä tietenkään halunnut itsessään tunnistaa.

Valandil hylkäsi heinäpaalinsa maahan koukatakseen hangesta kourallisen lunta, vieden sen nopeasti kuvaannollisia lieskoja sylkevän miehen sormelle. Kokemuksest  hän tiesi, että moinen sattui niin julmetusti ja avunanto saattoi vain tuntua alkuun kamalammalta kuin alkuperäinen kipu itsessään, mutta pakkohan tuohon oli kylmää sysätä veren tyrehyttämiseksi. Haltia piteli Routamielen kyynärvartta niin sanotussa syleilyssä ja kaksin käsin hoivasi peukaloa. Ei olisi mikään ihmekkään, jos tuskissaan oleva ihminen päättäisi läimäistä pienen miehen seinään, vaikka tämä sisukkaasti yritti pidellä kiinni. Heti kun veri lakkaisi vuotamasta, pakottaisi Valandil nordin mukaansa sisälle ja tekisi vääntyneisyydelle jotain. Kylmässä se ei oikein vaikuttanut hyvältä idealta, koskaan tiennyt miten nivelet rewagoisivat.

Hän tiesi, että jotain pahaa tapahtuisi tänään ja tässä sitä oltiin.

Täydellistä! Aivan loistavaa! Se hetki tiivisti kyllä täydellisesti sen kaiken mitä Rorikh oli kaikkein eniten kaivannutkin: itsensä runnomista, ja kuin kirsikaksi kakun päälle senkin hän oli suorittanut omin käsin. Routamieli ei ollut täysin varma kumpi seikka sai hänet enemmän vihastumaan: se että hän oli mennyt tekemään niin typerän virheen että oli murtanut peukalonsa, vai se fakta että se kyseinen peukalo ylipäätään oli tuusan nuuskana. Nord olisi taatusti voinut sillä hetkellä kuristaa jonkun ihan vain koska koko töppäys suututti häntä niin paljon, mutta toisaalta se olisi voinut aiheuttaa jo ennestään inhottavasti murtuneelle peukalolle vain lisää hallaa. Eikä Rorikh mielellään haluaisi vajota enää yhtään sitä alemmas, sillä moinen moka tuntui jo potkaisevan kunniaa saappaalla jalkoväliin.

Mies ehti jo harkita sormensa totaalista amputoimista kirveen voimin – sillähän siitä ongelmasta oltaisiin päästy käden käänteessä, ja vaikka se olisikin tuottanut kipua vähän lisää ei ainakaan olisi tarvinnut vääntää sormea paikoilleen ja pistää sitä pakettiin odottamaan luutumista. Kuinka hän nyt kykenisi töitään jatkamaan? Samanaikaisesti Rorikh sekä kirosi jumalia tästä onnettomuudesta, mutta myös kiitteli siitä ettei nyt ollut vuoden kiireisin kausi menossa. Nekin kiitokset vaihtuivat kiroamiseen ja takaisin kiitokseen kuin myrskyn silmässä hyörivä tuuliviiri, eikä mies ottanut itsekään selkoa mitä mieltä hän asiasta nyt loppujen lopuksi oli. Ei se sormen murtuminen kuitenkaan millään tapaa hyvä juttu ollut, vaikkei töitä sillä hetkellä paljoa ollutkaan.

Valandil loikkasi kuin aropupu Rorikhin käden kimppuun, painaen kylmää lunta suoraan jo ennestään julmetusti kivistävään sormeen. Lumi tuntui aluksi vain pahentavan asiaa, jonka takia mies säpsähti lumen kylmää kosketusta.
”Helvetti! Auts! ” Mies ärähti kuuluvasti ja yritti nykäistä kättään pienemmän haltian otteesta, samalla kun vielä terve käsi läimäistiin vasten bosmerin takaraivoa. Ensisijainen yritys oli ravistella lyhyt bosmer irti käsivarresta lisäkipua tuottamasta, mutta varsin vahvasti perässä tuli halu saada haltia kauemmas. Valandil kun tuntui tulleen aivan liian lähelle eikä se miellyttänyt läheisyyttä karttavaa kivikasvoa laisinkaan, vaikka hän tiesikin bosmerin niinsanotusti halaavan miehen kättä vain jotta saisi verenvuodon tyrehdytettyä. Ei sillä seikalla kuitenkaan ollut väliä, kuten ei myöskään sillä mitä sukupuolta kukakin edusti – kun Routamielen vetämä raja ylitettiin tunsi hän olonsa välittömästi epävarmaksi. Eikä silläkään ollut väliä missä mielessä häntä lähestyttiin. Oli kyseessä sitten ystävällinen halaus, lähentely-yritys kuin pakon edessä tehtävä iholle tuleminen – kuten nyt – oli reaktio silti sama.

Niimpä Rorikh olisi kovasti halunnut heittää haltian suoraan ahjoon ja omatoimisesti vääntää sormensa takaisin paikoilleen, mutta mies tiesi vain pahentavansa peukalonsa tilaa mikäli niin erehtyisi tekemään. Ei Routamieli ollut minkään sortin parantaja, ne olivat sellaisia asioita joista hän ei tiennyt oikeastaan mitään. Lisäksi lumi vaikutti lopettavan verenvuodon ja hillitsevän kipuakin, josta johtuen miehellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua kohtaloonsa ja hylätä suunnitelmansa Valandilin heivaamisesta kauemmas. Niimpä hän vain huokaisi raskaasti luovuttamisen sekä turhautumisen merkiksi, ja vetäisi bosmerin päätä vasten läimäisseen kämmenensä pois.

Refĺeksinomaisesti Rorikh olisi halunnut olla liikahtamatta senttiäkään Valandilin alkaessa taluttaa nordia sisätiloihin, mutta turhapa sitä oli enää siinä vaiheessa vastustella.
”Miten pirussa nyt saan työni tehtyä? Oblivion vieköön, tätä minä eniten kaipasinkin”, Routamieli ärähteli, tottakai hänellä olivat vain työt ja niiden lykkääntyminen mielessä eikä niinkään huoli oman peukalonsa puolesta.
”Mikähän parantaja sinäkin kuvittelet olevasi”, mies murahti bosmerille vähän siihen sävyyn, kuin olisi syyttänyt tätä jostain hirvittävästä rikoksesta. Tosiasiassa Rorikhin oli purettava vihansa johonkin, ja ikävä kyllä Valandil vaikutti olevan se paras vaihtoehto jolle äksyillä ilman sen parempaa syytä.

Valandil sähähti tuntiessaan vapaana olleen käden takaraivollaan, jestas että aikuinen mies pistikin vastaan pahaisen kakaran lailla. Hän koitti kovin olla välittämättä toisen rajuista eleistä, pitäen koko ajan mielessään nordin olevan tuskissaan. Harmi vain, että tuo päätti käyttää pientä haltiaa aggressionpurkulelunaan. Tämä seikka kuitenkin painettiin villaisella, eikä haltia nähnyt syytä ruveta asiasta kiistelemään.

Kädestä pitäen aikamiestä taluttava bosmer manasi mielessään tilannetta, sillä siinä kun toinen sai kokea kovaa kipua musertuneen peukalonsa vuoksi, menettei haltia itse sormiensa tunnon kylmän lumen vuoksi. Vedeksi sulavat jääkiteet valuivat pitkin käsiä ja kylmetti varmasti molempia miehiä, joista toinen sentään luontaisesti kesti kylmyyttä. Valandil ei kuitenkaan halunnut valittaa, sillä selvästikin seppä omasi akuutimman vaivan. Toinen laihoista käsistä päästi irti verisestä sormesta, voidakseen kaavia ikkunalaudalta lisää puhtoista lunta. Bosmer ei enää suoranaisesti halanut miehen käsivartta, vaan piteli tuosta kiinni monimutkaisessa käsikynkässä, taluttaen Routamieltä mukanaan kuin jukuria pässiä. Valandil ei uskaltanut päästää irti siinä pelossa, että mukana kulkeva päättäisi itse ryhtyä hoitajaksi omalle sormelleen. Ja tuon voimavarat huomioon ottaen ei sormesta varmasti jäisi mitään jäljelle. Pelkkä ajatus inhotti ja sai väreet liikkumaan kehoa pitkin.

Routamielestä näki, kuinka vastenmieliseltä lähellä olo tuosta tuntui. Valandil pyrki ajattelemaan, että kyse oli miehen perusluonteesta, mutta tietenkin hän samalla ajatteli vian vain löytyvän itsestään. Ihan kuin pienen bosmerin kosketus aiheuttaisi leviävää ruttoa tai jotain. Tämä yritti karistaa moiset ajatukset tiehensä, keskittyen mieluummin oven aukaisuun yhdellä kädellä. Riuska ihminen olisi varmasti potkaissut oven selälleen, mutta haltian lihasmassalla tämän jalka olisi vain mennyt poikki. Ja sitä tässä ei enää kaivattu, yksi marisija oli aivan tarpeeksi.

"Selvästi parempi parantaja kuin sinä näyt olevan vasaroijana", Valandil tiuskaisi takaisin kulmiaan kurtistaen, johdattaen toisen istumaan lattialle takan eteen.  Hän ei todellakaan katsonut hyvällä moista sanatonta syyttelyä, varsinkaan nyt kun hän vain halusi auttaa. Taas vaihteeksi hän näki oikein selvästi, mikseivät ihmiset parveilleet Routamielen ympärillä suurena laumana. Jokaisella oli poistyöntäviä piirteitä, mutta tämä mies veti jo kuninkuuden kaikessa aiheeseen liittyvässä. Kuinka hankalaa oli ottaa vastaan apu, jota niin avokätisesti tarjottiin ilman rahallista vastavaatimusta. Välillä miespuolinen haltiakaan ei voinut käsittää miesten tapoja ja periaatteita.
Valandil istui lattialla jalkojensa päällä, Routamielen käsi omassa otteessaan ja lumi sormea vasten kipua tyynnyttämässä. Hän tiesi valitettavan hyvin, millaiset huudot seuraavasta vaiheesta tulisi, mikäli peukalon paikalleen vääntäminen sattui yhtä palon kuin kokonaisen säären. Pelkkä muistelu sai oman jalan arvet kirvelemään, vaikka siitäkin tapaturmasta oli jo liki sata vuotta aikaa.
Onneksi Routamieli sentään oli huomattavasti kestävämpää sorttia, joten toivottavasti tuo ei sokaistun karhun lailla ryhtyisi heittelemään bosmeria ympäriinsä.

"Valmiina?" haltia kysyi, odottaen vastauksesta riippumatta vain kolme sekuntia, kunnes yhtäkkiä pakotti murtuneen luun palautumaan oikeaan muotoonsa. Valandil itse puri hampaansa yhteen ikävän rusahduksen myötä, mutta heti kun pieni 'pop' kaikui ilmassa, hän päästi helpottuneen huokaisun. Sormi oli siis mennyt oikealle sijoilleen, mutta tarvi vielä vahvistusta. Hän ei olisi halunnut ryhtyä aarteenetsästykseen juuri nyt, sillä sepän aiheuttama uusi kaaos teki siitä tehtävästä mahdottoman. Siistä Valandil päätti käyttää kaikkea käden ulottuvilla olevaa apunaan.
Hän repi pienen lettinsä nahkasuikaleen irti ja piteli sitä hampaillaan kiinni, sen jälkeen hän teki niinkin radikaalisti että repäisi oman pellavapaitansa helmasta pitkiä kangassuikaleita sideharsoksi. Kangasta repeytyi sen verran, että haltia tiesi joutuvansa heittämään ainokaisen paitansa roskiin tämän jälkeen. Ellei sitten muuntanut kankaasta itselleen tyynyä, mikä sekin oli hyvin todennäköinen vaihtoehto.

Ja lopuksi suippokorva veti nahkapussukastaan kaksi septimiä, päättäen uhrata ne sormen tukemiseen. Sydäntä oikein riipaisi nähdä kauniit kolikot tahriintuvan kuivaan vereen haltian asetellessa ne molemmin puolin Routamielen peukaloa. Alku oli aina hankalaa, varsinkin kun käytössä oli vain yksi käsi toisen pidellessä sekä peukaloa että kolikoita paikallaan. Mutta näppäräsormisena haltia onnistui kietomaan kangassuikaleetsormen ja kolikoiden ympärille, kiristäen kankaista pakettia aina joka toisella kierroksella. Osa kotitekoisesta siteestä sidottiin kämmeneen ympärillekin, jottei koko paketti irtoaisi pienen tupen tavoin. Loppujen lopuksi kokonaisuuden ympärille kiedottiin leveää, mutta ohutta nahkanyöriä aivan vain kaiken varalta. Tuo oli kätevä lisätuki sekä suoja, vaikka kovin turhalta sattoi näyttääkin.

Koko seremonian ajan Valandil oli pysynyt hiljaa, sillä hän ei uskaltanut pukahtaa enää yhtäkään sanaa äkkipikaiselle miehelle. Hän ei kaivannut lisämoitteita tekemästään palveluksesta, joten oli vain helppo olla vaiti ja tehdä kaikki mahdollisimman nopsakasti. Eikä hän voinut väittää, etteikö olisi loukkaantunut toisen murahteluista, vaikkeivat ne välttämättä aivan sydämestä tulleetkaan. Haltia mulkaisi toista suurilla silmillään, irtaantui hoidetusta kädestä ja nousi ylös. Mitään sanomatta hän poistui ovesta ulos, palasi hetkeä myöhemmin lumisen heinäpaalinsa kanssa ja raahasi sen portaiden alle kuivumaan. Hän ei tasan aikanonut nukkua märillä oljilla, joten tuon oli parasta kuivua mahdollisimman pian.
Yksinäistä mykkäkoulua pitävä bosmer istuutui uuden sänkynsä vierelle, selkä Routamieleen päin, ja möyhensi heinäpaalin koostumusta itselleen mieluisaksi.
Hän ei edes olettanut saavansa kiitosta, pelkästään tympääntyneen murahduksen. Vaan, kaipa sekin jotain oli, jos sattui omaamaan samanlaisen luonteen kuin seppä.