Let's pretend this is love

Vastaus oli kaikkea muuta kuin järin tyhjäksi puhuva ja thalmor jälleen kerran loi toisen katseen joka oli pettymyksen ja ynseyden välimaastossa. Eikä ilme muuttunut paljon, mutta kallistui hieman enemmän ynseyden puolelle kun soturi nosti puheeksi haudanryöstön. Periaatteessa totta. Jos oltiin tarkkoja, he olivat haudanryöstäjien haudanryöstäjiä, mutta korkeahaltia ei mennyt sitä mainitsemaan. Moinen kuulosti enemmän kiroukselta ja dunmer olisi kai ryhtynyt häntä syyttämään ties mitä heidän niskaansa pudonneista onnettomuuksista moisen huuhaan toimesta.
Ja kuka tulisi kyselemään heidän vierailusta temppelissä? Ei kukaan. Ketään ei kiinnostanut. Tai kukaan ei halunnut puuttua asiaan. Toisin sanoen monet hautakummut ja muut olivat vapaita aarreaittoja. Reissu ei ollut ensimmäinen kerta kun korkeahaltia oli käynyt hakemassa tavaroita käyttöön. Miksi jättää ne sinne, jos kukaan ei tulisi kyselemään perään? Eivät kuolleet niitä kaivanneet. Elävät kuolleet ehkä. Se oli huomattu.

Mutta dunmer jätti aiheen viisaasti kesken, Armil oletti toisen ymmärtävän ja välttyi siltä luennolta. Sen sijaan...
"Siltikin teitä on", mies huomautti "jatkatte lisääntymistä, tai ilmestytte jostakin... joka tapauksessa! Totta, että teitä tuntuu olevan joka nurkassa, varsinkaan kun teitä ei kaipaa, mutta älä vähättele olemassa oloasi siihen pisteeseen etteikö teillä ole arvoa. Vähän, myönnetään, mutta Aldmeri Dominioninkin tarvitsee teitä."
Siitä altmer intoutui selostamaan pitkää litaniaa yhteiskunta rakenteista, kuinka hyviä altmerit olivat, miten Skyrim oli umpiniskainen peräkylien yhteisö, kuinka hyviä johtajia altmerit olivat ja miten jokainen muu rotu asettui omalle paikalleen. Altmerien viisaan vallan alle. Ei ihan suoraan niin sanottuna, hieman koristeellisemmin. Eikä Armil edes kaivannut toisen näkökantoja, jos niitä erehdyttiin ilmaisemaan yhden meripihkaisen katseen jälkeen velho jatkoi omaa näkemystään. Klassisesta thalmor puheesta huolimatta oli selvää, että Armil näytti selkeästi tietävän mistä puhui ja osasi puhua.
Jossakin välissä mies ehti tilata uuden pullon hieman parempaa viiniä sekä kummallekin simapullot ja kaatoi kummallekin sitä tahtia kuin kupit tyhjeni.
"Korkeakuningas sentään oli jo suostumassa, mutta sitten se peräkylän rakki tuli ja tappoi miehen kuin peto", Armil totesi nojatessaan tuolin selkämykseen ja näytti avoimesti hapanta naamaa miettiessään Ulfric Stormcloakia "Jos en olisi Aldmeri Dominionin virkamies, tappaisin hänet heti kun saisin mahdollisuuden..."
Nousuhumala oli pikkuhiljaa lähdössä käyntiin.

Armil inhosi niin selvästi muita lajeja, että tuo olisi varmasti dunmerien sukupuuton puolella - vaan ei. Thalmor jaksoi yllättää ja hetken Lonal oikeasti kuunteli tuon selitystä ennen kuin tajusi, että tämä paasaus tulisi kestämään. Onneksi Armil tarvitsi juotavaa, eikä kursaillut siinä ohessa kaataa sitä dunmerillekin, joten mies sai ajatuksensa pysymään taas mukavan seesteisinä. Keskustelu soljui, kuten Lonal oli ajatellutkin, Armilin voimin eteenpäin ja dunmerin tarvitsi vain nyökkäillä satunnaisesti. Korkeahaltia ei kaivannut edes murahduksia, tai jos kaipasi, ei millään tavalla tuonut sitä ilmi.
Lonal vaihtoi viinin simaan heti kuin vain ehti, ja oli hänkin pikku hiljaa humaltumassa. Dunmerissa oli enemmän verta ja lihaa mihin sotkea alkoholia, mutta jo valmiiksi väsyneellä miehellä ei mennyt kauaa rentoutua simapullonsa kanssa. Hän antoi itsensä valua rennonpaan asentoon tuolissa ja pyöritteli pulloaan laiskasti silloin, kun ei juonut siitä. Suottapa sitä kuppeja...

"Sinäkö?" Lonal hörähti avatessaan pitkästä aikaa suunsa. "Sinäkö muka tappaisit jonkun Stormcloakin tapaisen? Sinä et meinannut selvitä edes kasallisesta draugreja - ai, et muuten selvinnytkään, minähän se olin!" Lonalin oli otettava pilkka takaisin siinä, missä pystyi. Myhäillen, mutta ei vielä yhtään sen iloisempana kuin aiemminkaan, Lonal otti taas hörpyn juomastaan.
"Ehkä sinun pitää jättää tappamiset muille ja keskittyä...." Lonal mietti hetken ja vilkaisi Armilia, "...hiustesi kampaamiseen tai johonkin." Hän kohautti olkapäitään ja hörppäsi taas vain huomatakseen, että sima loppui. Lonal soi pitkän katseen pullolleen ennen kuin laski sen pöydälle. Jostain syystä kuluvat septimit eivät dunmeria enää huolettaneet.

Melkein hätkähtäen matalaa ääntä Armilin silmät kapenivat kommentin
myötä ja hän laski juuri hetki sitten korkatun simapullon takaisin pöydälle.
"Minut oli myrkytetty", pitkä mies protestoi "ja älä, dunmer, väitäkään ettenkö olisi myös tappanut niitä kahdesti kirottuja nordraatoja. Minun päätehtävä oli saada sauva, sinun hakata viholliset ja suojella minua. Siinä on ero!"
Haltia katsoi hetken pöytää ja näytti hetken miettivän simapullon ja viinin välillä. Viinimukin noukkien käteensä thalmor painoi kyynärpäät pyötää vasten luopuen vihdoinkin tiukan kurin, selkä suorana vasten tuolin selkämystä vasten tavastaan istua.

"Pah, olet ainoastaan kateellinen", Armil niiskaisi ja kun kerran hänen hiukset mainittiin, käsi nousi sipaisemaan niitä ojoon, vaikka olivat yhä täydellisessä järjestyksessä "minä olen thalmor, paikkani ja asemani ansainnut virkamies. Olen ollut useissa taisteluissa mukana, vaikka viime aikoina repinyt papereita typeriltä jarleilta ja kiikutellut vielä tyhmempiä nordeja ja ties mitä muita paikasta toiseen. Kahdesti olen anonut siirtoa, mutta ei!"
Tässä kohtaa mies huomasi viininsä loppuneen ja pyysi uudet simat, unohtaen pöydällä nököttävän täysinäisen pullon. Tyttö kiikutti simat pöytään ja Armil seurasi hajamielisen tylsästi tämän poistumista. Sali oli alkanut täyttymään mukavasti ja puheensorina, nauru ja bardin laulu hukutti aika hyvin heidän keskustelun. Aiheen huomion ottaen, se oli hyvä asia, sillä kerran tai kaksi pari miestä oli vilkaissut heidän suuntaan hieman nurjasti.
"Kateellinen minun hiuksista. Sietääkin, kun omat ovat kuin variksen pesän jäänteet", velho myhäili korkatessaan uuden pullon "Teissä barbaareissa on se vikana, ettette edes yritä panostaa. Jos edes yrittäisit, sinusta voisi saada jopa siedettävän näköisen. Dunmeriksi. Ota kohteliaisuus, Variksenpesä!"
Korkeahaltia naurahti ennen kuin otti kunnon kulauksen pullosta.

Lonal nyökytti Armilin selitykselle sen näköisenä, ettei uskonut sanaakaan eikä hyväksynyt toisen selitystä. Myrkytetty tai ei, itsepähän Armil oli nuolien tielle heittäytynyt. JA jos velho olisi vaivautunut jotain tekemäänkin draugreille, niin heidän ei olisi alun alkaen tarvinnut kävellä ansalaatan yli! Ha!Ei sillä, etteikö Lonal olisi pärjännyt draugreille - tietenkin olisi - mutta hänen oli samaan aikaan huolehdittava thalmorista, joten hänen oli pitänyt päästä taaksepäin. Yksin hän tietenkin olisi hakannut draugrit kuoliaaksi hetkessä.

"Kateellinen? Ha..." Lonal vilkaisi täyttä simapulloa ja Armilin pyytäessä uutta tarttui jo pöydällä olleeseen, korkkasi sen ja otti huikan.
"Minun hiukseni ovat kiitos vain täydelliset. Eivät tuollaiset onnettomat haivenet kuin sinulla. Mehän voimme tietenkin kokeilla miltä sinun hiuksesi näyttävät, kun vietät vaikkapa...kuukauden samoissa oloissa kuin minä. Ai mutta, sinä et selviäisi siitä hengissä..." Lonal huokaisi ja kallisti päätään Armilille. "Harmi sinänsä, olisi ollut hauska nähdä millaiseen kuntoon sinun hipsulasi saisi tilkalla oksennusta ja paskaa." Lonal kostutti jälleen suutaan simalla ja piti huolen siitä, että hänen kulauksensa oli pidempi kuin Armilin äskeinen.
"Minä sentään näytän mieheltä", hän tokaisi maireasti ja ensimmäistä kertaa koko iltana jonkinlainen virne kohotti dunmerin toista suupieltä, "kun sinut voisi helposti sotkea tyttöön. Katinkullaksiko ne vanhat tuttusi siellä tyrmissä kutsuivat sinua..? Neiti Katinkulta ei kuulosta yhtään pahalta."

"Sinä olet kaukana täydellisestä, sinun hiukset varsinkin", altmer tuhahti tökäten sormellaan toista kohti syyttävästi. Haastetta kuunnellen silmiä pyöritellen korkeahaltia oli vuorostaan kaikkea muuta kuin vakuuttunut ja tarkasteli tämän pään kallistelua huultaan mutristaen. Vai ei toinen uskonut hänen selviytyvän sellistä vain koska oli tarkka ulkonäöstään?
"Minä en päädy samoihin oloihin kuin sinä, minä en ole rikollinen", hän ivasi. Hänen teki mieli pamauttaa olleensa aikoinaan vankilassa, joskin sotavankina, mutta onnistui pitää kielenkantansa kurissa. Niin kuin hän sallisi toiselle sen riemun tiedosta. Toinen oli omaa typeryyttään päätynyt häkkiin, hän sentään jäänyt kiinni taistelussa yrittäessään haavoittunutta sotilasta. Aivan eri tarina.
Sormet alkoivat rummuttaa lasista pulloa närkästyneenä kun hänen liikanimi mainittiin ja lievästi feminiiniset piirteet nostettiin esille.

"Se on herra thalmor Katinkulta sinulle, mutta sinun ei kannata mainita sitä nimeä. Thalmor riittää", hän ärähti "Ja se että olen kevyempi kuin sinä, ei tee minusta tyttöä. Yritä laittaa minut selliin, katsotaan! Viimeksi niiden piti kahlita kädet ja lopulta tukkia suu!"
...Se siitä, 'älä mainitse dunmerille'.
Melkein voihkaisten ääneen haltia kääntyi katsomaan seinään ja joi melko nopeasti simapullon tyhjäksi.
"Katinkulta tarkoittaa, että olen vihattu", hän yritti saada toisen ajatukset muualle "Kukaan ei välitä siitä kivestä. Kukaan ei pidä minusta, koska olen useimmille pahanilmanlintu."
Suutaan mutristaen haltia olisi halunnut läimäyttää parhaillaan sitä kuka nimen oli keksinyt. Mennä nyt pilkkaamaan hänen rodun ainutlaatuista ihonväriä, joka oli kaikkien ylpeyden aihe.

"Sinä voit muodostaa mielipiteesi sitten, kun olen peseytynyt kunnolla ja olen omissa vaatteissani", Lonal tokaisi, kun Armil yritti edelleen vakuuttaa dunmerin olevan ruma. Ei hän ollut, hän oli komea! Erityisesti simapäissään.

Lonal melkein tukehtui simaansa, kun Armil kaiken paasauksensa välissä lipsautti olleensa vankilassa.
"HA! Minä tiesin, sinä et ole yhtään sen parempi rikollinen kuin minäkään, Katinkultaseni", hän tokaisi selvästi voitonriemuisena. "Ne taisivat olla jotain hentoisia bosmereita, jotka sinut selliin laittoivat, niin ne tarvitsivat kaksi kaltaistaan saadakseen sinut aisoihin." Simaa simaa simaa, pullo alkoi jälleen olla tyhjä.
"Kukaan ei pidä sinusta koska olet neiti ja ruikuttaja. Ja thalmor", Lonal tokaisi suoraan ja kohautti taas olkapäitään. Asian laita oli kuin oli, ja varmasti Armilin täytyi tietää se.
"Mutta älä huoli, näytät vielä nätiltä ja nuorelta, löydät varmasti jonkun rikkaan aviomieh- siiiis, naisen pitämään sinusta huolta", Lonal sanoi, mutta ei ollut tehnyt virhettä aloittaessaan aviomiehellä. No, Armil saattaisi löytää kyllä naisenkin rinnalleen, jonkun typerän rahanahneen heitukan, mutta toisen naisellisuuteen oli hauska tarttua. Erityisesti siksi, että se selvästi ärsytti Armilia. Potut pottuina.

Ei ollut bosmereita, eikä kahta, eikä hentoisia. Seinää tuijottaessaan kiukkuisena ja tyhjää pulloa pyöritellen pöydällä haltia kuunteli toisen voitonriemua. Hevosen kikkaroiden vertaakaan toinen tiennyt mistään mitään, eikä altmer varmasti lähtenyt selittämään.
"Minä en ruikuta!" haltian pää napsahti ylös kiukkuisena juuri sillä valitusta lupaavalla äänellään "Minä saatan huomatella asioista, mutta kehtaatkin väittää että ruikutan. Te, sinä! Ette kestä kritiikkiä, tiedä edes mitä sana tarkoittaa, likainen peto!"
Muutamia sanoja tuli lausutuksi altmerin omalla kielelläkin, mutta tuskin niissä puitiin kuin samasta aiheesta ja haltia kääntyi salin puoleen.
"Tyttö, kaksi lisää ja vauhtia!"

Kiukkua lisäsi kun Lonal jaksoi rallattaa hänen ulkonäöstä ja verrata häntä sulhasen sijaan morsiameksi. Se oikeastaan sai Armil mulkaisemaan toiseen pahasti ja kehokielen muuttumaan huomattavat pari astetta jäisemmäksi.
"Jos palvelen hyvin ja saan suositukset, minulle saatetaan löytää morsian. Ja minä aion tehdä sen, näytinpä tältä tai en. Tai haluanko sitä", haltia sanoi ja nappasi suoraan tytön käsistä toisen pulloista ja pudotti muutamat septimit pöydälle.
"Ja nyt tämä neiti sai tarpeeksi tästä syöpäläisten kolosta", hän sanoi ja nousi tuoliltaan työntyen tytön ja väen ohi salin poikki ulko-ovelle.

Oven melkein paiskaten auki haltia aukaisi pullonsa ja käveli torin poikki kiviportaille, joka johti toiselle ylemmän kaupunginosan aukealle.
Typerä dunmer. Kommentoimassa kenet hänen voisi naida ja väitti häntä naiseksi. Hän oli hyvä thalmor ja aikoi pysyä sellaisena. Hän ei voinut olla mikään neiti, sillä hän ei saanut kunnon tulevaisuutta.
Vihaisena haltia joi pullosta ja paiskasi sen sitten kalliota vasten, lasinsirut ja juoma räjähtäen iskun voimasta.
Heti sen jälkeen velhoa alkoi kiukuttaa kun oli heittänyt juoman pois.

Lonal myhäili tyytyväisenä saavutukseensa. Sima lämmitti sisuksia ja olo oli vapaa ja pehmeä! Ja nyt Armil oli pahalla tuulella, mikä ikään kuin naulasi päivän onnistumisen paikoilleen. Dunmerista oli hauska huomata kuinka nopeasti hän olikaan löytänyt Armilin heikot kohdat. Lonal ei ollut luonnostaan ilkeä, mutta humaltuneena kaipasi seuraa ja koska Armil itse oli aloittanut keskustelun tällä tiellä... Lonal päätti antaa niin hyvin takaisin kuin osasi, ja totta, hän osasi aika hyvin. Mies ei turhaan ollut seurannut viittäsataa vuotta sivusta muiden tappelemista.

Hän ei ollut kuitenkaan mikään ennustaja, joten Armilin häipyminen tuli yllätyksenä. Ensin Lonal vain virnisti: hän oli niiiiin varma, että pian Armil harppoisi takaisin tajutessaan, että Lonal oli ainoa epänord sadan mailin säteellä. Mutta sitten velho oikeasti paineli pihalle, eikä tullut saman tien takaisin, ja dunmerin kulmat kurtistuivat.
"S'wit", hän murahti ennen kuin pyyhkäisi ylös paikaltaan. Lonal ei ollut varma oliko thalmor todella maksanut jo kaikesta, mitä he olivat nauttineet, mutta hän ei aikonut olla paikalla, kun lasku tulisi. Niinpä hän nappasi itselleen simapullon ja pyyhälsi perään, eikä kukaan dunmerin onneksi yrittänyt estää. Ainoa vain, että kirves jäi, joten Lonal teki täyskäännöksen, otti loput omaisuudestaan - ja sitten juoksi altmerin perään.

"Heeeei, mihin sinä olet menosssa?" Kaikessa juoksemisessa Lonal oli tajunnut toisenkin asian: hänellä ei ollut mitään paikkaa missä nukkua. Armil ei ollut antanut hänelle rahaa tai ostanut huonetta, joten Lonalin pitäisi pysyä thalmorin kannoilla siiheksi, että tuo osoittaisi hänelle jonkin lämpimän ja suojaisan kolosen, jossa viettää yönsä.
"Rikoit pullosi", Lonal tokaisi kuin Armil ei olisi jo huomannut sitä, ja otti muikeana huikan omastaan. Miehen käynti huojui, mutta mitenkäs muuten, kun painava kirves keikkui huonosti olalla ja maa oli epätasainen. Hän oli vasta päässyt vankilasta, eikä ollut missään elämänsä kunnossa!
"Älä ole noin neiti, Arrrrmil", Lonal sanoi ja töytäisi ystävällisesti velhoa. Alkoholi oli tehnyt reiän hänen aivojensa siihen kohtaan, joka muistutti rajoista ja käytöstavoista.
"Ota simaa~" ...mutta hän oli kohtelias kuitenkin, tarjoten pulloaan. Armilin pulloa. Kuinka vaan.

Ihmisten sima ei oikein sopinut hänelle, mutta vieläkään Armil ei osannut välttää sitä. Jos hän tahtoi juoda, jossakin vaiheessa sima löysi tiensä pyödälle. Se oli halvempaa kuin tuontiviinit ja humalaisena ollessaan ei tullut oikein välitettyä mitä sitä itseasiassa kaatoi kurkusta. Sima ei todellakaan ollut niin pahaa kuin haltia valitti sen olevan. Rajansa kaikella kuitenkin.
"Minä en halua mitään kuolallasi höystettyä simaa", Armil sanoi nyreänä, kiukku rintaa puristaen "Likainen rakki. Papitkaan saa sitä likaa irti..."
Korkeahaltia katseli maassa lojuvia pullon palasia ja tunsi sääliä sitä pulloa kohtaan. Pullon ja dunmerin olisi pitänyt vaihtaa paikkoja. Dunmer lojumaan maahan tajukankaalla ja velho saisi istua pullon kanssa, kinata sen kanssa. Ainakaan pullo ei väittänyt vastaan, tai ollut niin ärsyttävä.

"Äläkä sanoa minua neidiksi", hän valitti "Minä olen mies, enemmän kuin sinä. Minä olen thalmor ja hyvä sellainen, teen työni. Sinä...sinä vaan ryöstät väkeä ja mitä muuta hämärää. Rikollista. Ja vankilassa."
Tässä vaiheessa tuntui hieman vaikealta vaikea oikeita sanoja, fiksuja sanoja. Portailla istuessaan hän siirtyi toisesta kauemmas toiselle reunalle ja tuijotti majatalon edessä valokeilassa näkyviä hahmoja, jotka katosivat kohta sisälle lämmön ja alkoholin keskelle.
Hän ei huomannut alkaneen yön viileyttä, alkoholi lämmitti ja turrutti aisteja sen verran. Tässäkin voisi ihan hyvin jatkaa tuntematta kylmyyttä, ellei hän olisi ollut niin kiukkunen eikä alkoholia tarjolla dunmerin likaista pulloa lukuunottamatta. Eikä hän halunnut palata sisälle. Tyhmä paikka.

Lonal oli niitä miehiä, jotka humalaa kaivatessaan joivat mitä tahansa, missä haisi alkoholi. Sima oli kuitenkin poikkeus sääntöön, sillä dunmer oikeasti tykkäsi siitä. Ehkä jopa enemmän kuin viineistä, jotka olivat jotenkin mehumaisia miehen suussa. Hyh.

"Oma menetyksesi", Lonal sanoi ja hörppäsi pullostaan. Hän mielellään joisi sen kokonaan yksin, kunhan oli yrittänyt olla mukava. Turha vaiva thalmorin kanssa, Armil oli niin urpo, ettei tuo tajunnut mukavuuden päälle laisinkaan. Lonal hörppäsi uudestaan.
"Naanaanaa", Lonal äännähti kyllästyneesti. Hän istuutui portaalle myös, mutta jätti hajuraon thalmoriin.
"Mutta minä olen isompi", hän tokaisi varmana kuin se olisi ratkaissut heidän miehuuskiistansa kerta heitolla. Niin kuin ratkaisikin, koska isompi parempi!
Lonal joi hissukseen simaansa ja silmäili ympärilleen hiljaisena. Whiterun tuntui ihan mukavalta paikalta, vaikka nordit olivat vähän sellaista porukkaa....heittivät viattomia dunmereita vankilaan ja sen sellaista.

"Missä sinä nukut?" Lonal kysyi ja kääntyi Armiliin päin. "Minunkin pitäisi. Nukkua, siis." Pullo tyhjeni puolilleen, kun Lonal jälleen kallisti sitä kohti kurkkuaan.

Tuhahdus kertoi jo tarpeeksi mitä thalmor ajatteli toisen syvällisestä vastaväitteestä, mutta tietenkään sanojakaan ei säästelty.
"Iso kuin ladon ovi ja yhtä tyhmä", hän sanoi vaikka ei tähän hätään muistanut kuinka iso ladon ovi oli, saati kuinka tyhmiä. Hän ei kai koskaan ollut käynyt ladossa, vai oliko...
Ravistaen päätään yritti oikaista ajatukset takaisin oikeille urille.
"Jaksat siis kantaa kirvestä, olen vaikuttunut", hän lisäsi kaikkea muuta kuin vaikuttuneena ja yritti nousta, mutta se ei ihan sujunut jalka oman kaavun päälle. Lysähtäen takaisin istualleen haltia tuijotti tuomitsevasti jalkoihinsa kuin joukon pettureita. Jaloilla pysyivät hiljaa ja mieshaltia oletti viesti menneen perille. Paraskin toimia seuraavalla kerralla kun kehtaisi ylös pyrkiä.

"Nukun? Mitä se sinua liikuttaa?" haltia penäsi. Vielä oli liian aikaista mennä nukkumaan, joten haltia ei ollut ajatellut asiaa lainkaan. Ehkä olisi kannattanut. Hänen vuoteensa odotti jarlin talossa. Dunmeria hän ei ollut edes ajatellut sen vertaa mihin päänsä kallistaisi illan tullen. Jossakin kolossa, eikö ne sellaisissa ihan hyvin pärjänneet?
"Pah, miksi minulta kysyt, en ole holhoojasi!"
Ainakin päivällä väitti olleensa tämän päivän pitääkseen toisen ongelmista pois ja suojellakseen omaa mainettaan. Se kävi hänen humalaisessa mielessä ja velhon oli pakko pysähtyä miettimään asiaa. Katkonaisesti. Kymmentä sydämenlyöntiä myöhemmin ajatukset olivat kääntyneet siihen kuinka monta askelmaa portaissa oli.
"Mistä sait pullon?" hän sen sijaan kysyi ja vilkaisi ympärilleen kuin olettaen niiden piileskelevän jossakin kiven tai mättään takana "Sinä helvetin rakki veit minun pullon?!"

"No kun sinä kerran ostit minulle vaatteita ja ruokaa ja sellaista, niin kai sinä sitten laitat minut jonnekin nukkumaan. En voi nukkua taivasalla, nyt on talvi", Lonal selitti kuin idiootille. Miten Armil ei voinut tajuta niin yksinkertaista asiaa? Lonal huokaisi ja pudisti päätään kohottaen sitten odottavasti kulmiaan. Hän mielellään kuulisi thalmorin ratkaisun nyt, sillä dunmeria väsytti.

Sen sijaan Armil kiinnitti huomion simapulloon. Lonal vilkaisi pulloa, sitten Armilia, pulloa ja taas Armilia. Sitten hän vei pulloa vähän kauemmas Armilista.
"Niin vein. Ja annan sen takaisin vasta, kun pääsen nukkumaan!" hän uhkasi. Nerokas suunnitelma! "Haluan sängyn ja siellä pitää olla lämmintä. Ja iso peitto", mies jatkoi uhitteluaan päätään nyökäten. Heilahtaen dunmer nousi ylös ja osoitti thalmoria kirveensä varrella, tosin kirveen kirvespää maahan nojaten. Lonal ei jostain syystä jaksanut nostaa asettaan juuri nyt yhdellä kädellä.
"Ja nopeasti, koska minua väsyttää!" Lonal nyökkäsi pontevasti. Jep, Armilin oli vain parempi suostua, jos tuo tahtoi simapullonsa takaisin~

Silmät kapenivat ja kerrankin näytti siltä kuin haltia yritti vaivalloisesti pohtia kiukkunsa läpi. Hän ei nyt aivan seurannut sitä, miksi hänen pitäisi huolehtia ja peitellä dunmer johonkin lämpimään petiin. Eniten häntä häiritsi tunne, että soturi piti hänen pulloa panttivankina uhkaillessaan häntä kirveellä.
"Kehtaatkin uhkailla minua!" pitkä mies onnistui nyt nousta jalkeille ja mulkoili Lonalia "Kiristää! Argh! Mitä ikinä teetkin!"
Käsiään turhautuen heilauttaen hän kääntyi pois päin ja painoi kädet pään päälle, yritti ajatella.
Dunmer uhkaili häntä. Niin se oli.
Olan yli vilkaisten toiseen ilme synkkänä haltia tuijotti kaikkia kolmea. Pulloa, dunmeria ja kirvestä.

"Et sinä voi määräillä minua!" hän lopulta pääsi johonkin tulokseen ja harppoi toisen eteen, sormi kipeästi tönäisten toista rintaan "ja kehtaat kai vaatia kuuta taivaalta. Peti! Minä en ole hyväntekijäsi!"
Kiukuspäissään hän yritti tarttua pulloon viedäkseen edes jotakin itselleen kuuluvaa takaisin. Se luiskahti kuitenkin hänen otteesta ja putosi maahan.
Räks.
Haltia tuijotti jalkoihinsa. Onnettoman simapullon palaset lojuivat heidän välissä, juoma maassa ja heidän kengillä. Ehkä niin menetetty juoma kuin myös likastuneet vaatteet sai haltia tönäisemään dunmeria rajusti rintaan.
"Katso mitä teit! Olet pullon velkaa minulle, peikon äpärä!"

"En minä uhkaile sinua! Sanoit katsovasi minun perääni tänään ja nyt minä haluan nukkumaan. Joten minä neuvottelen", Lonal sanoi ja virnisti. Neuvotteli! Niin hän teki, koska ei kukaan olisi niin typerä, että lähtisi uhkailemaan thalmoria. Tai ainakaan Lonal ei ollut ihan niin humalassa vielä.

"Voinpas! Mitä sinä teet, irti minun-!" Lonal irroitti otteensa kirveestään voidakseen pidellä Armilia kauempana itsestään, mutta velho oli liian nopea ja tavoitti jo simaa. Pullo lipesi heidän otteestaan. Armilin otteesta, Lonal päätti heti. Dunmerin silmät kapenivat viiruiksi.
"SINÄ sen pudotit, senkin typerä thalmor!" hän ärähti takaisin. Lonal oli horjahtanut taakse velhon tönäisystä, mutta harppasi nyt Armilia kohti tyrkkäistäkseen samalla mitalla takaisin.
"Se oli hyvä pullo, hyvää simaa, ja sitä oli vielä puolet jäljellä senkin idiootti!" Armilin harmistus tarttui ja yhtäkkiä rikkinäinen simapullo tuntui elämää tärkeämmältä asialta.

Neuvottelu, uhkailu tai kiristys. Yllättäen sitä tilannetta ei ollutkaan, sillä pullon surullinen tarina lojui maassa ja jätti paikalle vain kaksi vihaista haltiaa.
Armil ehti perääntyä askeleen verran ennen kuin Lonal hyökkäsi vuorostaan häntä kohti ja tönäisi hänet kauemmas, hyvä ettei nurin, sillä toisella miehellä oli huomattavasti enemmän voimaa kuin velholla, jonka voima perustui paperinippujen ja omien varusteiden kantamiseen. Kompuroiden taaksepäin korkeahaltia sai itsensä vaivoin pysymään jaloillaan ja kirosi dunmeria omalla kielellään monen solvauksen verran.
"Se oli sinun käsissäsi!" hän väitti kovaan ääneen ja yritti pyyhkiä silmille pudonneita korvan taakse "Sinä olet niin kömpelö, että pudotit pullon ennen kuin sain sen!"

Selvinpäin hän olisi hävennyt silmät päästään riidellessään simapullon kohtalosta, mutta Lonalin tavoin se oli nyt kuin rakkaan ystävän menetys.
"Sinä, sinä murhasit sen!"
Thalmor oli saavuttanut toisen ja tarttui uuden tunikan rinnuksesta ja repäisten toista lähemmäs. Pitkänä miehenä hänellä oli sentään etua luomaan uhkaavutta kumartumalla alemmas toista mulkoilemaan, vaikka ei muuten fyysisesti ollut kaikista uhkaavinta tyyppiä kapean vartensa ansiosta.

Lonalkin osasi kiroilla omalla kielellään ja jupisi takaisin, kun Armil huusi omia solvauksiaan. Typerys.

"Sinä itse yritit tarttua ja repiä sitä minulta, vaikka toisten kädestä ei saa ottaa!" Lonal ei huomannut alkavansa kuulostaa neljävuotiaalta. Simapullon kohtalo oli liian traaginen, jotta dunmer olisi ehtinyt harkita sanomisiaan ja kenties pysyä hiljaa. Sitten talmor yhtäkkiä roikkuikin Lonalin rinnuksissa ja mies sai harmikseen huomata olevansa lyhyempi. Tämä oli noloa.
"Itse murhasit, senkin altmersika! Minä kyllä tiesin heti sinut nähdessäsi, ettet tuo mukanasi kuin harmia!" Lonal tunki naamaansa lähemmäs ja tuijotti toista mahdollisimman uhkaavana. Hän ei kuitenkaan pitänyt ylöspäin katsomisesta tai siitä, että Armil runteli hänen tunikaansa. Niinpä hän teki sen, minkä jokainen itseään kunnioittava ja kunniallinen mies olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt: läpsäytti Armilia poskelle.
Ei lujaa, eikä nyrkillä, koska Armil oli neito ja piti kasvoistaan liikaa. Mutta läpsäyttipähän kuitenkin.
"Päästä irti minusta!"

Sentään hän saattoi yhdellä tavalla saada toisen haltian kokemaan itsensä pieneksi. Korkeahaltioiden nimitys oli muutakin kuin verenperinnön puhtautta, he olivat kirjaimellisesti myös korkeita, pitkiä. Örkit olivat ainoa, joka tavoitteli samaa keskipituutta.
Lonal saattoi olla pitkä ja keholtaan vahva, mutta tältä puuttui huomattavasti senttejä tavoittaakseen velhon. Ei ihme, että thalmor tuijotti niin usein nenänvartta pitkin muita, vaikka nyt oli kumartunut ärisemään vasten toisen kasvoja valkoiset hampaat lähes paljastettuina. Eikä näyttänyt yhtään iloiselta siitä miten dunmerin raato kehtasi puhutella häntä.

Hän oli juuri uhkaamassa toista hirttopuureissulla, soturi niin roikkuisi puusta jonakin päivänä ja tällä näkymin huomenna, kun käsi osui vasten kasvoja. Kova tai ei, se yllätti hänet ja pää kääntyi lyönnin voimasta sivulle. Hän ei edes tiennyt olevansa onnekas sen suhteen, että Lonal ei käyttänyt nyrkkiä, ainoastaan sen että soturin käsi oli kajonnut hänen rakkaisiin kasvoihin, sitä kirvelsi ja jättäisi pienen jäljen. Ei murtumaa tai kunnon mustelmaakaan, mutta se punainen värikin riitti.
Kirousten ja ärinän välimaastossa liikkuva ääni karkasi hänen kurkusta ja mies takertui toisen kasvoista kiinni, kuroi kiinni viimeisenkin tyhjän tilan heidän väliltä kiinni.

Vasta vetäessä Lonalilta tuoksuvaa ilmaan keuhkot täyteen nenänsä kautta velho avasi silmänsä, joita ei ollut edes tajunnut sulkeneensa. Ja perääntyi suutelemasta toista.
Ja päästi osittain irti löytäessään takertuneensa soturiin.
Sillä hetkellä hänen aivot löivät täysin tyhjää ja yritti prosessoida mitä, kuka ja minkä helvetin tähden, ennen kuin alkaisi kirkumaan ja hyppäisi muurilta alas.

Lonal oli tottunut olemaan pitkä. Hän oli haltia ja tuntui kasvavan pituutta vain sen takia, että oli lihaksikas - eikä hän yleensä joutunut näin lähelle ketään. Mutta Armil oli melkein käsivarren verran pidempi ja sen kyllä huomasi, kun seisoi näin kasvotusten thalmorin kanssa. Lonal saattoi lohduttautua vain sillä, että tiesi pystyvänsä heittämään Armilia kuin keihästä, jos jokus halusi.

Dunmerin käsi lässähti pehmeästi thalmorin poskea vasten, eikä mies ehtinyt juuri ajatella kuin 'ei ehkä olisi pitänyt', kun raivostunut Armil jo hyökkäsi päälle. Lonal oli odottanut nyrkkiä, hirttotuomiota, puukkoa kylkiluihin tai jotain vastaavaa, mutta Armil.... Lonal ei rehellisesti sanottuna oikein tiennyt mitä Armil teki. Miehen kulmat kurtistuivat, hän lakkasi hengittämästä ja jähmettyi paikoilleen siksi lyhyeksi hetkeksi, kun Armilin huulet koskettivat hänen omiaan. Se ei sattunut, vaikka tietenkin thalmor olisi voinut takertua häneen vähän hellemmin.

Lonal ei ollut sulkenut silmiään, siristänyt vain melkein umpeen, kun Armil oli tullut niin vauhdikkaasti kohti. Kun toinen nyt otti väliä dunmeriin, sai Lonal silmänsä ihan kokonaan auki ja tuijotti sitten Armilia yrittäen tajuta, mitä juuri oli tapahtunut. Huulet raottuivat kuin dunmer olisi ollut sanomassa jotain, mutta hän ei sanonut ja pisti hetken kuluttua suunsa taas kiinni.
Armil oli mitä selvimmin suudellut häntä. Soturin piti hetki miettiä sitä, että toinen oli ihan oikeasti mies, kaiken lisäksi ärsyttävä ja tuntui vähintään inhoavan Lonalia - joten mitä jumalten nimeen täällä oikein tapahtui? Lonalin kulmat kurtistuivat entisestään, mutta hän ei...kyennyt ajattelemaan kunnolla.
Ja sitten sellainen pikkuseikka, ensisuudelma, vilahti miehen mielessä.

"Krhm....." hänen kurkkunsa tuntui kuivalta.
"Minun....tuota, pitäisi....mennä." Ei hänen pitänyt, minne hän olisi muka mennyt? Siitä huolimatta Lonal koetti varovaisesti irroittaa Armilin itsestään.
"Sima ja...kh..." Dunmer oli selvästi vaivaantunut, se näkyi ulospäinkin. Tämä oli pahempi tunne kuin se, minkä papittaret olivat hänessä aiemmin aiheuttaneet. Lonal ei ollut koskaan ajatellut, tai tajunnut että miehet oikeasti...saattoivat...sillälailla. Eikä hän todellakaan tiennyt, mitä nyt olisi pitänyt tehdä. Jumalat eivät syösseet happoa heidän päälleen, eikä Lonal tuntenut itseään mitenkään kipeäksi tai loukatuksi, ja Armil oli thalmor ja piti kasvoistaan, joten ei kai toista voisi lyödäkään kunnolla.
"...mmh, anteeksi sinun....poskesi...." Lonal vilkaisi sivulle, kun tuntui liian kiusalliselta katsoa Armilia.

Velho tuijotti Lonalia kuin etsien jotain järkeen käyvää selitystä tälle äskeiselle humalaisessa mielessään, joka oli onnistunut hieman kirkastumaan siinä kohtaa kun hän oli löytänyt itsensä miehen kimpusta. Kimpusta tosiaan, hän olisi toivonut nyrkein ja potkuin, ei niinkään suutelemasta dunmeria kuin nälkäinen peto.
Oma, Armil ei edes halunut ajatella sanaa, himo oli yllättänyt hänet. Varsinkin se kauhistutti häntä nähdessään kohteen. Dunmer. Likainen ja alhainen dunmer.

Hän ei ollut Lonalin tavoin shokissa, koska toinen oli mies. Ei, sen kanssa hän oli tapellut jo pari vuosisataa ja polkenut taipumustaan parhaansa mukaan mahdollisimman pieneen koloon piiloon, vain harvemmin antaen sille valtaa...toteuttaa itseään.
Jos salaisten romanssien ja syrjähypyt olivat vaikeita, yritä sitä kun olet kiinnostunut enemmän omasta sukupuolestaan. Armil piti omaa uraansa, perhettä ja mainetta arvokkaampana kuin tarpeitaan, joihin ei yhteiskunta suhtaunut myötätuntoisesti. Väki nauroi hänen luonteelle ja tavoille, mutta ainakin se oli kohdistettu pois päin hänen...noh. Ei silti, että hän piti siitä miten väki kutsui häntä neidiksi muutenkaan. Hän oli hyvä thalmor eikä antanut mieltymysten estää kaavailtua, kunniallisen altmerin tulevaisuutta.
Sitten hän menee tyrimään.
Vielä kamalampaa, että jonkun sellaisen kuin hänen edessään seisovan soturin kanssa. Mitä hänen pitäisi vihata ja polkea alas, ei käydä himolla toiseen kiinni.

Kunnolla ymmärtämättä pitävänsä vielä toisesta kiinni ja seurasi Lonalin reaktiota mykkänä.
Hän oli mennyt tyrimään pahoin ja melkein odotti saavansa sellaisen iskun, että niska murtuisi tai vähintään nenä.
Sitä ei kuitenkaan tullut ja hän uskalsi jo hieman hengittää, mieli singahtaen miettimään mitä hänen tulisi tehdä.
Vihan sijasta dunmer olikin vaivaantunut, altmer ei odottanut sitä. Kun hänelle pahoiteltiin velho havahtui ja irrotti otteensa toisesta ja perääntyi askeleen verran.
"Voi Kahdeksan jumalaa", hän sanoi ja kääntyi toisesta pois päin, sormet hiuksien sekaan hukkuen ja niitä pehmeästi nykien "Voi Kahdeksan jumalan nimeen..."
Pari askelta kauemmas kävellen Armil näytti olevan tilanteesta sen verran pois tolaltaan ettei saanut mitään kunnollista sanottua.

Lonal tiesi, että oli onneton naisten kanssa, mutta hän oli jotenkin ajatellut, että löytäisi sen oikean, joka osaisi arvostaa häntä. Tykkäisi hänestä, vaikka Lonalin oli vaikea olla naisten kanssa ja vaikka miehen naama oli mitä oli. Selvä, vuodet olivat vierineet, mutta ei siitä voinut naisia syyttää - dunmer oli aika hyvä viettämään aikaa omassa rauhassaan ja harvassa olivat ne prinsessat, jotka etsivät prinssejään. Nyt hänet oli kuitenkin löytänyt thalmor, Armil, mies, eikä Lonal enää tiennyt mitä olisi ajatellut itsestään.
Hänelle oli ihan sama miten kieroutunut Armil oli. Heitä ei selvästi oltu tarkoitettu parhaiksi kavereiksi, joten toisen yksityiselämä ei kiinnostanut dunmeria. Mutta se, ettei häntä inhottanut, oksettanut tai jotenkin kauhistuttanut se, että mies oli vienyt häneltä ensisuudelman...dunmer ei yhtäkkiä tiennyt, mitä olisi ajatellut.
Koska entä jos hän piti miehistä?!

Sellaisen pohtiminen selvinpäin ja rauhallisessa ympäristössä olisi yksin ollut vaikeaa, mutta nyt Lonal oli humalassa ja keskellä Whiterunia, mikä ei ainakaan helpottanut hänen mieltään. Armil astui kauemmas ja yhtäkkiä Lonalille tuli sellainen olo kuin hän olisi tehnyt jotain väärin. Mikä oli kummallista, koska Armilhan se tässä pussaili muita miehiä. Dunmer pyyhkäisi hiuksiaan, vilkaisi maata ja astui pois portailta. Hän otti muutaman askeleen sinne, muutaman tänne saadakseen vartalonsa taas rentoutumaan ja mielensä tyyntymään. Ei onnistunut. Lonal ei ollut hyvä tällaisessa, kukaan ei ollut koskaan kertonut mitä suudelman jälkeen piti tehdä, toiselle miehelle, ja Armil näytti niin jotenkin....järkyttyneeltä, että Lonal tunsi suorastaan velvollisuudekseen tehdä asialle jotain.
Niinpä hän veti syvään henkeä ja tyynnytti kasvonsa. Mies pakottautui astumaan takaisin kirveensä vierelle ja tarttumaan sen varteen. Hän ei nostanut asetta, mutta piti kiinni, jottei unohtaisi sitä portaille.

"Mitä me...nyt?" Lonal katsoi Armilia ja yllätti itsensäkin rauhallisuudellaan. Hän ehtisi miettiä suudelmaa vaikka seuraavat sata vuotta, jos tahtoisi, hänen ei tarvinnut puida asiaa tällä sekunnilla.
"En usko, että..." Lonal vilkaisi ympärilleen "kukaan näki." Koska kai siitä olisi haloo noussut. Ihmisiä tietty oli liikkeellä, mutta nuo olivat humalassa ja vähentymään päin. Yö alkoi muodostua kylmäksi, joten väki pyrki sisälle. Ei suinkaan portaille pussailemaan.
Hänen oikeasti tarvitsi lakata ajattelemasta sitä. Ja tuijottamasta Armilin huulia. Nyt heti. Oikeasti.

Levottomana pyörähdellen askeleen sinne tai tänne korkeahaltia yritti ajatella yhtä aikaa liian monta seikkaa sumeassa päässä.
Ensinnäkin, kuinka typerä hän oli. Mennä nyt suin päin tekemään tällaista.
Toiseksi, mistä moinen tarve, halu, mikä lie oli tulvahtanut. Se oli yllättänyt hänet niin pahasti, että kirjaimellisesti tajusi liian myöhään mitä oli mennyt tekemään.
Kolmanneksi, kohteena oli dunmer. Jonkun toisen altmerin hän olisi voinut selittää, bosmerinkin jotenkin, mutta punasilmäinen ja tummaihoinen pimentohaltia!
Neljänneksi, kuinka typerä hän oli...

Ääni repi hänet ympäri tuijottamaan suurin silmin Lonalia, katse viivähtäen melkein pelästyneenä kirveessä, jonka viereen soturi oli asettunut. Ainakin se oli vielä maassa.
Mutta, mitä nyt?
Sanattomana haltia oli kahden välillä; mykkänä kohauttamassa olkiaan tai kirkumassa niin paljon kuin kurkusta lähti. Kumpaakaan hän ei osannut tehdä vaan seisoi siinä. Me?
Hänen huomio kuitenkin kiinnittyi uudella pelolla Lonalin seuraaviin sanoihin. Tykkänään velho oli unohtanut ympäristön ja kun se nostettiin takaisin pöydälle, haltia vauhkona katsoi ympärilleen. Keskellä kaupunkia. Kuinka typerä hän oikein oli? Ei myös oma mutta myös thalmoreiden maine olisi saattanut saada melkoisen kolauksen. Siinä ei olisi ollut paljon sanottavaa esimiehille, vaikka voisi väittää muiden valehtelevan.

"...Oletko varma?" hän kysyi katse torialueella ja erityisesti Sotaratsussa, jossa tiesi väkeä olevan pienen kylän verran viettämässä aikaa. Portaikko oli pimeää aluetta, mutta jos joku tarkkasilmäinen...
Tuntien vapisevansa hieman altmer laskeutui portaat varovaisesti melko hiljaista maisemaa tarkkaillen odottaen vartijan tai kahden tulevan paikalle ja syyttävän heitä säädyttömästä käytöksestä.
"Minä...", hän sanoi, mutta ei osannut löytää sanoja selittämään omaa hulluutta vaan jäi aukomaan suutaan Lonalia katsoessaan. Hemmetti, mitä hän edes sanoisi?

"Melko", Lonal sanoi, "täällä on pimeää ja ovet ovat aika kaukana ja...ihmiset yrittävät sisälle. Sitä paitsi, kai joku olisi jo tullut, jos olisi huomannut? Me seisoimmekin väärin päin, eivät he nähneet muuta kuin sinut repimässä päätäni irti. IDIOOTTI. Koska me riitelemme, humalassa." Lonalin järjenjuoksu oli päätä huimaavaa, mutta siinä se oli. Armil oli yrittänyt repiä hänen päätään harteilta ja...horjahtanut häntä vasten. Niin se oli käynyt. Toisella ei ollut mitään kieroutuneita...intohimoja miehiä kohtaa, varsinkaan Lonalia kohtaan. Inhimillinen virhe, niitä täytyi käydä thalmoreillekin siinä vaiheessa, kun nuo olivat juoneet liikaa simaa.
"Joten meidän pitäisi kai....sinun, sinun pitäisi mennä nukkumaan. Minä...." Lonal huitaisi kädellään kohti majataloa, josta oli tullutkin. "Voin pyörähtää tuolla. Sen pitäisi näkyä, jos joku olisi huomannut." Lonal pyyhkäisi taas tuskastuneena hiuksiaan, vaikka muuten näyttikin hyvin varmalta. Lonal ei tiennyt miten aikoi pyöriä majatalossa aamuun asti ilman rahaa, mutta jotenkin sen oli onnistuttava. Sitten hän voisi etsiä hevosensa ja painella kauas täältä.

"Minä...maksan ne septimit takaisin, kun saan ne, jos en heitä henkeäni ennen sitä." Lonal liikahti levottomasti. Oletettavasti hän kuolisi muutamassa yössä pakkaseen, jos ei keksisi mitään nopeasti. Armil oli sanonut jotain legiooniin liittymisestä. Se ei sinänsä tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, mutta raha.... Lonal päätti miettiä asiaa joskus. Ei nyt, sillä hän oli humalassa.
"Joten...umm."

Vakuuttelusta huolimatta Armilin mieli ei valtavasti rauhoittunut ja väki sai olla melko tyhmää, ei norditkaan sentään niin typeriä ollut, että erehtyisivät luulemaan suudelmaa altmerin yritykseksi repiä toisen pään irti. Mitä, huulillaan ja hampaillaan? Tämän takia hän oletti Lonalin enemmän vakuuttavan itseään kuin häntä.
Ajatus nukkumisesta saattoi kuulostaa hyvältä, mutta haltia tiesi ettei
siitä tulisi mitään. Liian moni asia pitäisi hänet hereillä. Mutta tässä kadullakaan mies ei halunnut seistä ja tuntea oloaan alastomaksi, joten jarlin talossa oleva huone kuulosti hyvältä.
"...mitä? Tuonne?" hän kysyi ja muisti ettei toisella todellakaan ollut lepopaikkaa. Siitähän he olivat juuri äsken kinaneetkin.

Huultaan purren ja kultaisia sormiaan tuijottaessaan Armil alkoi inhomaan, miten taas tunsi syyllisyyden puuskan käyvän lävitseen. Ei taas.
"Minä nukun jarlin talossa. Huone...", hän sanoi. Niin, sano vaan, että hänellä oli mukava huone "...tarkoitan niin tosiaan. Muuten kyllä, mutta...noh."
Ei hän voisi tarjota yösijaa jakamalla huoneen, ja miksi olisikaan? Miksi hän jakaisi huoneen ja vuoteen, Armil värähti, dunmerin kanssa?
Joten hän hylkäisi toisen ulos talviyöhön. Majataloon istumaan. Armil halusi potkaista toista ja tehdä helpomman tilanteesta, jonka itse oli onnistunut luomaan ajattelemalla muilla kuin aivoillaan.

"Pahoillani, hyvä on", hän puuskahti "En ajatellut, suutuin."
Yleensä suuttunut henkilö heittäisi tulipallon tai haukkuisi kohteensa lyttyyn, joten altmer koki selityksensä hyvin heikoksi. Eikä hän halunnut nyt ajatella rahojakaan, vaikka selkiytyessään sata septimiä oli yllättäen hyvinkin paljon.

"Niin." Koko päivä oli ollut hirveä. Lonal oli kuvitellut elämän muuttuvan taas helpoksi, kun hän oli päässyt vankilasta, mutta kaikki oli mennyt sekaisin. Mies ei ollut eläessään ollut kenellekään näin paljon velkaa, sitten hän oli juonut itsensä humalaan ja nyt hän yritti luovia tiensä ulos siitä, että toinen mies oli juuri suudellut häntä. Thalmor, korkeahaltia, Armil oli suudellut häntä.
"Minä löin sinua. Taidamme olla tasoissa", hän mutisi kiusaantuneena.
"Mutta, niin. Minä taidan....mennä. Hyvää matkaa sinne, minne olitkaan huomenna lähdössä" - koska rehellisesti sanottuna, Lonal ei juuri nyt saanut ajatuksiaan sen vertaa kasaan, että olisi voinut kelata ajassa taaksepäin ja muistaa mihin Armil oli matkalla. Eikä sillä ollut väliäkään. Lonal kohautti olkapäitään, otti märät housunsa maasta ja nosti kirveen varovasti olalleen kääntyen sitten takaisin kohti majataloa. Siellä olisi lämmin ja jos hän istuisi hiljaa jossain nurkassa, niin hänen voitaisiin antaa olla useita tunteja. Loppuyön hän voisi sitten kävellä ympäriinsä ja miettiä, mitä oikein tekisi kasatakseen itselleen taas elämän ja tarpeeksi rahaa Armilille. Ensimmäiseksi hän varmaan menisi ryöstämään entisen rosvoleirin, jos siitä oli enää mitään jäljellä, mutta Lonal ei viitsinyt laskea toivoaan sen varaan. Kaikki oli mennyt niin puihin muutenkin, että hänet varmasti pidätettäisiin varkaudesta tai jostain.

Tasoissa oleminen ei varmasti ollut syy, miksi hän oli suudellut, mutta siihen hätään thalmor ei tosiaankaan halunut väittää vastaan. Jos soturista se oli helpompaa ajatella Armil kostavan tai vastaavaa, tällä oli omat oudot käsitykset. Kunpa velhokin pystyisi kääntämään sen sellaiseksi yhtä vaivattomasti.

Hän seurasi vierestä kuinka Lonal noukki tavaransa ja lähti. Nyt oli hyvä hetki lyödä jollakin isolla ja tarpeeksi kovalla esineellä pimentohaltian taju kankaalle ja raahata tajuton haltia kaivolle, tönäistä mies sen pimeyteen. Ajatuksissaan Armil potkaisi itseään moisten ideoiden takia. Käännähtäen rajusti portaiden suuntaan haltia lähti nousemaan portaita ylös aikeinaan sulkeutua vähin äänin huoneeseensa tuijottamaan seinää loppuyöksi.
Hän ei osannut sanoa, oliko helpottunut tai ei saamastaan reaktiosta. He kinasivat ja huusivat toisilleen koko ajan, joten hänestä oli outoa, jopa hermostuttavaa kohdata niin vaimea dunmer. Huutamalla tilanne ei varsinaisesti parantuisi, he olisivat vetäneet huomiota osakseen. Tai soturi olisi voinut hakata hänet, pahastikin. Miehistä pitävät miehet eivät olleet suosittuja, eikä hän ja Lonal oikein väleissä olletkaan. Armil ei edes osannut sanoa mitä se heidän välillä oli, ainakaan nyt. Oma hauskanpito Lonalin seurassa veti hänet yllättäen hyvinkin vakavaksi.

Ylös valtavaan taloon kulkiessa thalmor veti huppunsa pään yli ja hamusi vyöltään hanskoja, mutta ei löytänyt niitä. Kiroten pehmeästi hän kääntyi tuijottamaan alas valoihin. Hän ei enää lähtisi hakemaan hanskojaan majatalosta, jotka oli pöydälle jättänyt. Huomenna sitten ennen kuin lähtisi. Jos hanskat olivat kadonneet, hän pistää salin uuteen uskoon.
Vartijan utelias ääni sai tervehdykseksi thalmorilta ärähdyksen ja onnistui pitämään kypäräpään poissa. Hän pääsi sisään ja muutaman vartijan katse niskassaan sulkeutui omaan huoneeseen.
Hän ei ollut valtavan hyvä tässä kiitollisuuden osoituksessa. Sentään oli saanut toisen ulos, mutta heti riidellyt ja sitten jokin osa hänestä keksinyt haluta maata miehen kanssa. Koska riiteli tämän kanssa, sai hänet hikeentymään. Yön läpi hän tulisi vihamaan itseään.