Let's pretend this is love

Rahassa oli ainoastaan yksi huono ominaisuus: se kului. Se vain juoksi taskuista ja rahamasseista jonnekin muualle jättäen jälkeensä hetkeksi täyden mahan tai hyvin nukutun yön, mutta katosi yhtä kaikki ja sitten sitä täytyi hankkia lisää.

Lonal oli viettänyt jonkin aikaa kaikessa rauhassa saatuaan draugreilta selkäänsä. Heti, kun jalka kesti, mies oli noussut satulaan ja lähtenyt Riverwoodista mukanaan ihan mukavasti rahaa - ja sormus. Raha kuitenkin tuntui juoksevan dunmerista pois päin ja niinpä hän nopeasti huomasi tarvitsevansa työtä. Harmi vain, ettei kukaan kaivannut dunmeria tekemään mitään. Puut pilkkoutuivat itsekseen, haudat oli kaivettu ja ryöstetty, sotureita saatille tunki kaikista raoista, eikä tumma ihon väri auttanut miestä työntämään jalkojaan oven väliin missään.
Kunnes eräs vähän hämärämpi porukka sattui kohdalle. Noita ei kiinnostanut mikään muu kuin se, että dunmer oli iso ja osasi käyttää kirvestään - dunmer-veri oli suorastaan etu. Ja niin Lonal tuli yllättäen palkatuksi.

Tietenkään tällaiset hämäräporukat eivät olleet laillisella tiellä, mutta Lonalia ei oikeastaan kiinnostanut. Hän sai rahaa, hän sai ruokaa, hän sai nukkumapaikan ja kavereita. Omituisia, väkivaltaisia ja riitaisia kavereita, mutta kuitenkin. Viikko meni hienosti, toinenkin viikko meni nätisti ja sitten tuli se pahaonninen kauppasaattue, jonka mukana kulki joku hienompi herrasmies perheineen.
Lonal ja kaverit olivat onnistuneet ottamaan koko saattueen valtaansa, säikyttäneet hevoset ja juhdat ja ihmiset kirkuviksi pakolaisiksi. Riemuiten rikkauksistaan ryövärit olivat hölmöinä jatkaneet suoraan Whiteruniin. Miehet, ja yksi nainen, tarvitsivat viinaa ja viinaa sai vain kaupungeista. Majataloista, kapakoista. Niinpä he olivat istuneet tuopin ajan, juoneet toisen, ja jossain kymmenennen kohdalla homma oli todellakin karannut käsistä.

Lonal ei ollut mikään seura- eikä juomamies kai luonteeltaan, mutta viihtyi uuden porukkansa seurassa. Niinpä hänkin oli mukana, hänkin humalassa ja osallistui yhtälailla siihen taistoon, joka saatiin nordien ja rosvojoukon välille. Hakattuaan onnistuneesti muutamia naamoja kurttuun ja läimäistyään yhden polvilumpion paskaksi Lonal vasta heräsi tajuamaan, että heillä alkoi olla alivoima.
Ja aamulla hän oli herännyt oksennuksestaan kivilattialta.

Rosvojoukko oli ahdettu kahteen vierekkäiseen selliin ilmeisesti sen takia, jos he vaikka tappaisivat toisensa. Niin kuin he yrittivät, tappelivat kuin rakkikoirat liian vähästä ruuasta ja tilasta ja kaikesta. Yksi kuolikin verenmyrkytykseen. Mutta Lonalilla oli pettämätön suunnitelma, sillä hän ei tahtonut tulla hirtetyksi.
Lonal lähetti kirjeen. Vartija nauroi silmät päästään nähdessään kirjeen olevan osoitettu thalmorille, mutta nauru loppui Lonalin yrittäessä tulla kaltereista läpi repimään miehen silmät oikeasti päästä.

Ja sitten päivät kuluivat ihanasti.

Lonal ei tiennyt juuri tämän päivän olevan onnen päivänsä. Eikä häntä kiinnostanut sellaista miettiäkään, sillä oli ruoka-aika: heille heiteltiin tarkoituksella ihan liian vähän ruokaa, mikä aiheutti aina tappelun, mutta Lonal pärjäsi kokonsa takia aika hyvin. Tietenkin hän oli paskainen, murjottu ja kipeä, mutta se ei ollut mikään syy perääntyä taistosta leivänmurikan takia. Haltia ei ollut saanut avattua toista silmäänsä päiviin ja oli varma, että oli menettänyt hampaita, mutta kun leipä kolahti lattialle... Lonal hyökkäsi perään kuten kaikki muutkin. Neljä leipää, seitsemän ottajaa. Lonal sai nopeasti kätensä kierrettyä leipään tarttuneen kurkun ympärille ja keskittyi parhaillaan kuristamaan uhriaan lattiaa vasten, kun tyrmiin johtava ovi avautui vartian toimesta paljastamaan häkeissään riehuvat miehet. Ja naisen, joka oli iskenyt hampaansa kaverinsa reiteen.

Oven takaa tulvahti melkoinen haju, kun vartija nykäisi sen auki ja odotti vierasta astumaan ensimmäisenä selliosastoon. Se ei ensimmäinen kerta kun vartija oli nähnyt miehen, tai sitten hän sekoitti tämän toiseen. Kaikki altmerit näytti samoilta, varsinkin thalmorit. Mutta miehen ääni oli hämärästi tuttu ja koska paperit olivat kunnossa, vanginvartijat eivät voineet kuin totella. Muuten he joutuisivat vastaamaan jarlille. Miksi thalmor oli kiinnostunut maantierosvosta ja valtuudet viedä tämä mennessään herätti mutta ei kuitenkaan miesten mielenkiintoa, ja oven suljettua vieraan ja häntä opastavan nordin perästä, yksi tokaisi dunmerin olevan jonkin sortin vakooja. Toinen väitti kirveen pian heilahtavan. Ainakin riitti joksikin aikaa juttua tässäkin syvällisessä arvuuttelussa.

Thalmor nyrpisti hieman nenäänsä ja seurasi opastaan. Vieraan saapuminen keskeytti aterian, ja keräsi katseita että huutoja puoleensa, lähinnä puolivillaisia solvauksia ja pari aneluakin. Hupun verhoama pää ei kuitenkaan kääntynyt puoleen tai toiseen, koska velhoa ei kiinnostanut. Kaikki vankilat olivat kaltaisiaan ja niitä oli tullut nähtyä vankeineen liiankin usein liikkuessaan Aldmeri Dominion tehtävissä. Puolet ajastaan hän kuulusteli epäiltyjä, vei näitä edemmäs oikeuteen tai valvoi teloitusta. Kaikki oli jo nähty ja kuultu.
"Katinkulta!" yksi pidempiaikainen sellien asukas huusi ilkkuen "Hei! Hei, Katinkulta. Kariol! Ei vieläkään pääsisi mukaan?"
Vartija läimäytti sellin ovea varoitukseksi ja pysähtyi sitten ryhmäsellin eteen, kuikuillen sisään lyhtynsä kanssa.
Thalmor seisoi hänen takana tuijottamassa likaista ja eläimellistä joukkoa. Meripihkan väriset silmät tavoittivat Lonalin ja kääntyivät sitten pois ilme värähtämättä. Korkeahaltia käveli sellin ohi.
"Dunmer kuulusteluhuoneeseen."

Vartija tuijotti altmervelhon perään ja viittoi sitten kahta toveriaan apuun näiden saatuaan vangit ruokittua.
"Okei, perälle siitä kaikki. Dunmer tänne eteen, selkä meihin päin ja kädet selän taakse", vartija komensi ja sai uhkailla muita vankeja hyvän aikaa ennen kuin liikettä tapahtui. Tietenkään kukaan rosvoista ei halunut tehdä asiasta helppoa.
Thalmor ei syystäkään jäänyt odottamaan ja katselemaan sitä tappelua. Olisi itse voinut tulla ja hakea pimentohaltian, jos kerran halusi tämän. Sen sijaan meni edeltä hiljaiseen ja pieneen huoneeseen odottamaan.

Armil jätti oven raolleen jäljessään ja katseli huonetta. Sitäkään ei oltu pitkään aikaan, kai vuosiin, siivottu. Barbaarit.

Liinan vetäisten taskustaan hän pyyhki tuolinsa ja istahti. Pöydälle hän sentään saattoi laskea kätensä ja laski muutamat mukanaan tuodut pergamentit ja kirjeen pöydälle. Toisen kätensä riisuen hansikkaasta haltia hieraisi silmiään karistaakseen väsymyksensä. Hän oli matkustanut kuuden päivän ajan kunnolla lepäämättä ja Whiterunissakin oli suoraan mennyt jarlin puheille. Matkauupumuksen ja yleisen ärtymyksen lisäksi mies oli loistavassa kunnossa, melkein ilahtunut nähdessään ettei hänen reissunsa ollut turha. Dunmer itseasiassa oli elossa vielä. Whiterunin oikeus oli tunnetusti melko hidasta.

Lonal kuuli itseään huudettavan, mutta ei välittänyt. Häntä oli yritetty repiä pois toisten kimpusta ennenkin, mutta harva vartija halusi väkisin samaan koppiin heidän joukkonsa kanssa, joten kunhan pysyi tarpeeksi kaukana ovesta oli turvassa.
"Haluatko kuolla?" hän sihahti sinertävälle kaverilleen ennen kuin repi leivän tuon suusta. Tietenkään hän ei saanut kaikkea, mutta suurimman osan ja se riitti. Vartijat huusivat häntä edelleen, joten dunmer nousi huutamaan takaisin pitäen kuitenkin tarkasti huolen, ettei menettäisi leipäänsä.

Tönimistä, hakkaamista ja huutamista. Vartijoilla kesti ihan tarpeeksi pitkään saada rosvojoukko aloilleen sellin takaosaan ja Lonal seisomaan nätisti eteen. Käsiraudat tsumptsump ja dunmer oli valmis talutettavaksi kuulusteluhuoneeseen. Leipää häneltä ei otettu pois ilmeisesti ainoan aukinaisen punaisen silmän mulkoilun takia, mutta Lonalia otti tarpeeksi päähän jo se, että ruoka oli niin lähellä, mutta tavoittamattomissa.
Vartija talutti dunmerin kuulusteluhuoneeseen, tönäisi peremmälle ja jäi sitten epätietoisen näköisenä notkumaan aloilleen.

Lonal sen sijaan toljotti thalmoria hetken räpyttelemättä ennen kuin päästi käheän naurun. Se ei ollut mikään iloinen nauru, tai pilkkaava, vaan ennemmin...epäuskoinen. Lonal ei ollut todellakaan kuvitellut Armilin pitävän lupaustaan, mutta siinä mies selvästi istui kaikessa kullanhohtoisuudessaan.
"En uskonut, että tulisit."

Armil todella toivoi, että toinen ei ollut saanut mahdollisuutta peseytyä vankeutensa aikana. Muussa tapauksessa hän oli muistanut toisen aavistuksen... puhtaammaksi ja enemmän haltiana kuin eläimenä, kuin tämä olento ovella. Jos mies oli aina näyttänyt tältä, Armilin täytyisi tarkistaa mielenlaantunsa ja harkita hulluutta. Kuumehoureissaankaan hän ei voinut nojata noin hirveään ilmestykseen.
Korkeahaltia ei vastannut mitään tervehdyksen tapaiseen istuessaan paikallaan selkä suorana ja kädet pöydällä leväten.
Vartija sen sijaan tulkitsi hänen lievän inhon ilmeen, että hänen pitäisi antaa kurinpalautusta vangille epäkunnioittavasta käytöksestään. Lyöden toista olkaan sotavasaransa varrella hän töni vangin Armilia vastapäätä olevalle tuolille ja pisti dunmerin istumaan.
"Voit poistua", Armil sanoi laiskasti ja odotti vartijan sulkevan oven perässään.

Kädet puuskassa korkeahaltia tuijotti Lonalia, noukkien yksityiskohtia liasta umpeen muurautuneeseen silmään ja tavallista lommommat posket.
"Dunmer Lonal Veriura. Maantierosvoilu, mellakointi, pahoinpitely", haltia lausui ja vilkaisi päällimmäistä pergamenttia, jossa oli muitakin merkintöjä miten vanki ei suostunut maksaa takuuta ja oli muutenkin 'aggressiivinen'. Vankeustuomio 7 kk, aluksi. Sitä oli lisätty ensimmäisen tuomion jälkeen, mutta thalmor ei nähnyt mitään merkintöjä kuka oli valtuuttanut lisärankaisut.
"Minä en tiennyt, että sinulla on sukunimikin", hän totesi sitten ja kohotti katseensa papereista takaisin toiseen mieheen.
Jumalat, toinen haisi pahalle ja näytti vähintään yhtä törkyiseltä.

Ainakin dunmer näytti pärjänneen vankilassa, ehkä pidempääkin olisi kestänyt. Luultavasti tappanut kaikki muut, jos tarve. Sen mitä velho oli seurannut vankeja, ne joilla oli röyhkeyttä, oveluutta ja taitoja sopivassa mittasuhteessa, pärjäsivät. Lonal kai pärjäsi pelkällä härkäpäisyydellä.
"Näytät kerrassaan kuvottavalta. Sellin lattiakin näytti puhtaammalta."

Vartijan ensimmäinen tyrkkäys sai Lonalin nytkähtämään lähinnä kohti vartijaa, mutta mies tiesi hyvin, ettei hänen kannattanut ryhtyä tappelemaan vartijoiden kanssa. Ensinnäkään ei ollut heidän vikansa, että hän oli joutunut vankilaan ja toisekseen hän ei voinut kädet sidottuina tehdä kirveelle mitään. Tai miekalle, tai joukolle vartijoita. Joten mulkaistuaan kerran pahasti Lonal suostui tönittäväksi istumaan - ja jäi siihen. Vähän epämukavasti, sillä kädet sidottuina selän taakse oli vaikea rentoutua.

"Olisin maksanut itseni ulos, mutta minun rahani ovat...muualla. Enkä tahdo ketään penkomaan omaisuuttani, koska he eivät olisi "löytäneet" rahoja tai muutakaan. Ja sitten istuisin täällä ja olisin oikeasti rahaton", Lonal koki tarpeelliseksi selittää. Rikoksiinsa hän ei sanonut mitään, sillä totta, hän oli ryöstellyt ja mellakoinut, mutta hän ei tarvinnut Armilin synninpäästöä.
Sukunimen tullessa kommentoiduksi Lonalin ainoa avoin silmä siristyi viiruksi. Hän ei pitänyt siitä tavasta millä altmer kohteli häntä kuin rottaa, mutta ei varsinaisesti ollut sellaisessa asemassa, että olisi voinut sanoa siihen mitään.

"Kiitos, minä tiedän." Lonalin naamaa olisi nykinyt pieni virneen tapainen elleivät hänen kasvonsa olisi olleet kipeät kaikesta hakkaamisesta. Sentään hänen kylkensä, vaikka oli yhä violetti, oli lakannut särkemästä. Ja hän oli ilmeisesti murtanut ainakin yhden sormen ja yhden rystysen. Hitto, hän vihasi vankilassa olemista.
"Voin maksaa sinulle sen verran, mitä maksaa vapauteni täältä." Hän halusi pois, ihan oikeasti. Lonal piti siisteistä ihmisistä ja pehmeästä sängystä - vankilassa hän ei pystynyt nauttimaan kummastakaan.

Selityksen aikana altmer ei sen pahemmin kuunnellut, vaikka näyttikin tekevän niin. Tarpeeksi kiinnostunutta kuuntelijaa oli helppo esittää, taidon oppi hyvin moni korkeahaltia varsin nuorena kaiken sen etikettien ja muiden muodollisuuksien maailmassa, jossa sivistyksellä ja maineella oli merkitystä. Dunmerin syyt kiinnostivat haltiaa yhtä paljon kuin tämän halaaminen tällä hetkellä.
Hyvä kuka tahansa, Armil ei voinut olla tuijottamasta miten kamalalta toinen näytti. Pieni ihme, että hän pystyi pitää kasvonsa kurissa eikä yrittänyt suojata nenäänsä kädellään.
"Sinulla kävi tuuri, että kuriiri tavoitti minut ajoissa. Puolipäivää ja olisin lähtenyt ryhmäni kanssa erämaahan", haltia kertoi ja nousi seisomaan. Hän kiersi toisen ympäri nähdäkseen toisen kunnon tarkemmin.
Käsi kiinnitti velhon huomion ja vastentahtoisesti hän tarttui kahleesta, puhtaimmasta osasta, ja nosti toisen käsiä ylemmäs välittämättä oliko se epämukavaa toiselle tai ei. Helpointen vältti pieneltä kivulta, jos taivutti kehoaan eteenpäin ja alas pöytää vasten sen mukaan miten kädet nousi ylös. Ei Armil tehnyt sitä ylimääräistä kipua aiheuttaakseen, mutta ei ollut toisaalta mitään hellä parantajan otteitakaan.
Murtunut, sormen asennosta päätellen. Silmä oli ilkeänäköinen, mutta korkeahaltia ei uskonut sen olevan vaurioitunut.

"Minkälaista parantajan apua tarvitset?" Armil kysyi ja päästi irti käsistä. Vierelle siirtyen kipeän silmän puolelle haltia kallisti toisen päätä nähdäkseen silmän paremmassa valossa.
Hän hallitsi muutamia parannusloitsuja, mutta ei ollut hääppöinen tekijä. Ne olisivat lähinnä vain helpottaneet hetkellisesti oloa, tyrehdyttänyt verenvuotoa ja muuta vähäisempää edistämään parantumista. Mitään luita hän ei osannut korjata.
Lämmin valo ilmestyi hänen käteen ja painui epätavallisen pehmeästi silmän päälle.
"Onko sinulla takavarikoiden tavaroiden joukossa mitään vaatetta, puhdasta?" hän kysyi antaessaan kätensä lepää toisen kasvoilla ja antaa loitsun hoitaa työnsä. Ehkä silmä olisi parin päivän päästä taas käyttökelpoinen. Sormeen hän koskisi vaan antaisi ammattitaitoisemman hoitaa sen "Sinun täytyy peseytyä ennen kuin mikään parantaja sinuun koskee. Minä hoidan sillä välin pakolliset muodollisuudet, joita nämä idiootit eivät itse osaa hoitaa kunnolla. Kehtasivat jopa väittää, etteivät voi majoittaa nyt minua jarlin taloon...'Herättää levottomuuksia.' Whiterunin jarli on pätemätön ja pelkuri. Aivan kuin ei näkyisi miten hän yrittää nähdä miten sodan kanssa käy. 'Ajattelee kaupunkiaan ja väkeään'. Mies on iso valehtelija."
Tyytymättömänä tuhahtaen haltia jatkoi hetken aikaa vielä parantamista.

Käden nostettuaan pois eroa aiempaan ei ollut havaittavissa päältäpäin, mutta ehkä siihen ei enää ollut niin arka ja lähtisi nopeammin parantumaan.
"Yritti ehdottaa majataloa", hän jatkoi "Se imperiaali sentään ymmärsi antaa huonen käyttööni."
Uudemman kerran toisen pyörähtäen korkeahaltia mietti, että kunnolla ravistelemalla dunmeria tästä olisi voinut saada paunan verran kuonaa irti.
"100 septimiä", hän sitten ilmoitti "Takuu on 100 septimiä. Minun piti myydä pari pulloani saadakseni rahat."

"Hmm." Dunmer nytkähti, kun Armil nousi. Totta kai hänen piti vankina nousta yhtälailla, ja ehkä muulloinkin koska thalmorit olivat ikään kuin korkeammalla hierarkiassa, mutta Armil ei näyttänyt välittävän, joten Lonal jäi istumaan. Ja katui sitä heti.
"Mitä sinä teet?" hän ärähti ja mietti kuinka helppoa hänen olisi paiskata velho seinälle vaikka kädet sidottuina. Sitten miehen mieleen nousi tulipallo. Hetken pantuaan vastaan hän kallistui kohti pöytää hammastaan purren. Armil oletettavasti nautti koko tilanteesta päästessään vääntämään ja kääntämään dunmeria kuten tahtoi - paikka oli täynnä vartijoita, jotka mielellään hakkaisivat tummanahan, jos tuo rupeaisi hankalaksi.

Lonal suoristautui vain joutuakseen kallistelemaan päätään Armilin tahdon mukaan.
"Jalkani on tulehtunut, ilmeisesti jokin kylkiluista poikki tai murtunut, sitten on sormi ja naamani...mutta muuten taidan olla lähinnä nyrjähtänyt ja mustelmilla. Eli, en oikeastaan minkäänlaista." Valhe, mutta dunmerilla ei ollut varaa lääkäriin, jos hän aikoi maksaa itsensä ulos ja syödä. Ja etsiä hevosensa jostain.
"Mitä sin-" Lonal ei päässyt peruuttamaan hirveän kauas istuessaan tuolilla ja päätti arvokkuutensa säilyttääkseen vain istua suorassa. Jäykkänä. Mulkoillen altmeria kärttyisesti. Hän ei tiennyt minkälaista peliä toinen pelasi, mutta varmaa oli ettei dunmer pitänyt siitä.
"Omaisuuteni ei ikään kuin ollut mukana, kun tulin pidätetyksi", haltia jupisi. Kapakkailtaan kukaan harvoin otti toista vaatekertaa ja loputtomia rahamassoja mukaansa. Dunmer oli jättänyt omaisuutensa kaupungin ulkopuolelle metsään, piilottanut oikein nätisti tavaransa heidän leirinsä lähettyville, koska oli kuvitellut palaavansa. Kirves oli ollut mukana ja vähäinen määrä rahaa, mutta vaatteet ja vastaavat olivat oletettavasti mennyttä. Sentään hänen huopansa ja viittansa olivat Balon mukana talleilla, jos ori nyt sattui vielä olemaan siellä.

Lonal ei ollut ollut tietoinen Armilin parantamiskyvyistä. Hän ei vieläkään saanut silmäänsä auki ja sitä tykytti, mutta pahin särky ja paine tuntuivat hellittäneen. Armilin valitukseen Lonal lähinnä nyökkäsi, sillä hän ymmärsi tavallaan hyvin miksei kukaan halunnut thalmoria vaivoikseen - ainakaan Armilia. Toinen oli raivostuttava vikisijä, joka oletettavasti valittaisi kaikesta ja vaatisi mitä ihmeellisimpiä asioita vierailullaan, joten oli helpompi vain heittää mies majatalon isännän hoidettavaksi.

Dunmer oli tottunut pitämään kasvonsa peruslukemilla varsinkin nyt, kun koko naama tuntui aralta, mutta kun altmer kertoi hänelle takuusummasta, miehen naama levisi kerta heitolla vihlonnasta huolimatta.
"SATA?!" Lonal oli huomaamattaan singonnut seisomaan ja kaatanut samalla tuolinsa. Mies tuijotti Armilia kuin sekopäätä.
"Sata?" hän toisti vähän rauhallisemmin. "Viimeksi, kun minulle kerrottiin, summa oli lähempänä 40 septimiä." Tosin silloin häntä ei kai vielä syytetty ryöstelemisestä, mutta silti. Millä ihmeellä hän muka maksaisi sata septimiä? Lonal olisi melkein helposti haalinut kasaan 40, jos olisi päässyt ulos ja käyttänyt kaikki omat rahansa ja kaivanut esiin 'kavereidenkin' rahat, mutta sata kuulosti...aika paljolta. Siihen nähden, ettei hänellä ollut töitä ja hän tarvitsisi ruokaa ja nukkumapaikan ja uudet vaatteet ja lääkäriä.
"Jos sinä vain.....paiskaat niitä tulipallolla ja minä juoksen", hän mutisi happamana, vaikka ei todellakaan ollut tosissaan. Hänestä ei tulisi maanpakolaista. Lonal yritti hieraista hiuksiaan, mutta kädet olivat edelleen sidottuina ja mies päätyi vain nykäisemään kahleitaan pahantuulisesti.
"Minä en millään saa puolessa päivässä kasaan sataa septimiä." Loistavaa! Hän oli niin lähellä päästä pois, mutta sitten ne kirotut nordit.... UH! Lonal tiesi, ettei hänen olisi pitänyt mennä thalmorin mukana niihin hautoihin. Tämä oli selvästi kosto siitä, esi-isät vainosivat häntä tai jotain.

Kuinkas muutenkaan. Eikä thalmor ollut hankkinut mitään, eikä antaisi omiaan vaikka aseella uhattaisiin. Onneksi he olivat kehotyypiltä liian erilaisiakin, mikään korkeahaltian vaatteista ei istuisi Lonalin päälle. Nyt hän joutuisi kulkemaan toisen kanssa jonkin aikaa törkykasan kanssa, jota tilanne ei hetkauttanut puoleen tai toiseen.

Sen sijaan kun raha mainittiin...
Armil irvisti metelille ja vilkaisi oven suuntaan, josko vartija tulisi tarkastaa tilanteen. Tietenkään ei, oikea kansan suojelija ja sankari siinäkin.
"Niin sen pitäisi ollakin", altmer vastasi ja seuraili toisen närkästystä tylsästi "Minä kyllä huomautin asiasta, mutta väittivät korjausten maksavan, olet tuhonnut kalustoa täällä ja muuta sontaa. Halusin nähdä dokumentteja, mutta sitten minulle valitettiin miten sota on vaikuttanut tilanteeseen ja hintoja on nostettava..."
Mies heilautti kättään ilmaisten miten suhtautui asiaan. Nordit olivat yrittäneet ylipuhuttua hänet, altmerin, sekaisin laskuissa. Huvittavaa.
"Mutta tässä ajassa ja ilman vedenpitävää todistetta ryöväyksestä on vaikea puuttua asiaa. Minulla ei ole kärsivällisyyttä siihen. Eikä kyseessä ole loppupeleissä minun vaan sinun rahoista."
Tässä kohtaa miehen silmissä näytti jopa tuikkivan. Korkeahaltia löysi tilanteen sekä ärsyttävä, mutta ennen kaikkea huvittavana. Halutessaan, aikaa ja vaivaa käyttäen hän olisi kai vaikka maksanut minimitakuut, mutta miksi nähdä vaivaa?
"Ajattelin, että haluisit mieluiten sellistä vapauteen kuin pihtailla."

Ja kun kerran toinen oli nyt jalkeilla...
"Mutta murehdi sitä myöhemmin, dunmer!" haltia suoraan sanoen kiusasi toista "Minä en ole lainakiskuri, vaikka joka septimin revin sinusta irti ajallaan."
Pöydällä olevat paperit noukkien hän vilautti yhtä lappua, josta kävi ilmi, että Armil Kariol, Aldmer Domionin thalmor ja velho oli maksanut takuumaksun
"Pidän tämän sen aikaa itselläni."

Sen sanottua hän meni ovelle ja avasi sen.
"Vangilta voi ottaa kahleet pois. Hänen täytyy päästä peseytymään", thalmor lausui ja päätyi tuijottamaan hämillään olevaa silmikkoa.
"Pesulle?"
"Hienoa, ymmärsit ensiyrityksellä. Hankkikaa vaikka yhteen selliin soikko ja vettä. Hän ei ole turhan nirso, kylmäkin vesi käy", Armil hoputti yhtä aikaa oudon ystävällisesti kuin myös viestien ettei kuunnellut vastaväitteitä.
"Palaan pian, yritä saada itsesi edes näyttämään haltialta", hän sanoi ja asteli pois.

Vartija tuijotti pimentohaltiaa ja vei hänet yhteen kulmaselliin, mutta jätti oven auki. Jonkin aikaa meni kunnes jupisevat ja valittavat pari vartijaa toivat soikon ja muutaman saavillisen vettä. Dunmerin kädet vapautettiin ja hänelle sysättiin kulunut rikkinäinen, mutta sentään puhdas viittavanhus kuivaamista varten.

"Kalustoa täällä?" Lonal tuijotti Armilia taas hetken. "Yhden. Lautasen." Ellei kalustoon laskettu Lonalin häkkikavereita ei mies oikeasti ollut rikkonut mitään. Miten olisi voinutkaan, kun heille annettiin yksi ämpäri paskantamiseen ja sänkynä oli kivinen paasi, joka ei ollut edes paljoa korkeammalla kuin lattia. Mitä ihmettä hän olisi hajottanut?
Lonalille tuli yhtäkkiä sellainen tunne kuin häntä olisi kiristetty. Mieluummin päästä ulos kuin pihtailla, no, eipä ollut kukaan dunmerin mielipidettä kysynyt. Ja nyt hän oli yhtäkkiä vähintään sata septimiä velkaa Armilille, joka näytti nauttivan tilanteesta enemmän kuin olisi pitänyt. Lonalin kulmat kurtistuivat. Hänen olisi parempi mennä istumaan selliinsä kuin lähteä Armilin matkaan, se oli varmaa. Dunmer oli jo kerran vannonut, ettei enää koskaan ikinä milloinkaan tekisi töitä thalmorille, eikä hän keksinyt miten muutenkaan saisi nyt maksettua.

Vankilasta toiseen.

Lonal ei voinut kuin tuijottaa häntä uhkailevaa Armilia, joka suorastaan innostuneena hypähteli ovelle komentamaan vartijoita. Jei, Lonal pääsisi pesulle, mutta... Armil oli kuitenkin jo tekemässä lähtöä ja vartijat kiskoivat dunmeria omaan suuntaansa, eikä hän todellakaan kehdannut kieltäytyä vapaudesta häkkikavereidensa kuullen.
Lonal seisoi kiltisti pesusellissään kunnes vartijat olivat saaneet kaiken valmiiksi. Sitten mies vietti pienen hiljaisen hetken hiuksiaan haroen ennen kuin huokaisten riisui paitansa. Hänelle ei tietenkään oltu annettu saippuaa, eikä vesi todellakaan riittäisi kunnon pesuun, mutta hän saisi ehkä hinkattua pahimmat pois. Naamansa dunmer pesi ensimmäiseksi ja yritti olla niin huolellinen kuin vain voi. Mies kiitti onneaan, kun missään ei näkynyt peiliä, sillä hän ei nyt kaivannut kuvajaista karvaisesta ja murjotusta naamastaan - sänki oli jo ehtinyt pitkäksi, vaikkei dunmer ollut mikään parrakas mies edes odottelun jälkeen.
Naaman ja kaulan hinkattuaan Lonal päätti kaataa saavillisen loput hiuksiinsa. Niille hän ei todellakaan pystynyt tekemään ihmeitä, mutta ehkä päällimmäiset kuonat valuisivat lattialle.

Boethiahin nimeen vesi oli kylmää. Lonal ei olisi yllättynyt, jos vedestä olisi tippuillut jääpaloja myös. Dunmer yritti peseytyä hiljaa ja nopeasti, muttei voinut mitään muutamalle sihahdukselle, kun kylmä vesi meni paikkoihin mihin sitä ei oltu haluttu. Lonal sai itsensä joten kuten huuhdottua, mutta ei oikein keksinyt mitä iloa tästä oli, hänen vaatteensa kun olivat paskaisuuden huippu. Dunmer päätti kuitenkin jättää vaatteensa kuiviksi, sillä ulkona oli talvi, eikä hän halunnut tapattaa itseään märissä vaatteissa.
Mies istahti varovasti polvilleen ryhtyen vähässä valossa tutkimaan reitensä haavaa. Se oli melkein kaikkialta jo ummessa, mutta sieltä mistä ei ollut haava oli selvästi tulehtunut ja rähmäinen. Huokaisten dunmer ryhtyi putsaamaan haavaansa. Kylmällä vedellä, eikä ilmeisesti edes hirveän puhtaalla enää, mutta sai nyt kelvata. Tehtyään parhaansa jalkansa kanssa Lonal suoristautui varovasti ja ryhtyi pukemaan päälleen. Miehen oli järkyttävän kylmä, vaikka hän oli kuivannut itsensä viittaan aina niin nopeasti kuin suinkin. Hänen olonsa tuntui jo nyt nuhaiselta, vaikka kuume oli vihoviimeinen asia mitä tähän hätään tarvittiin.

//ahahaa en edes tiedä missä kohtaa luolia toi sai haavan jalkaansa mutta päätin just että se on reidessä ja kipeä

Yhtä paperia myöhemmin ja Whiterunin vartijoita haukuttua päin naamaan pitkän listan verran, thalmor ilmoitti käyvänsä asioilla ja palatessaan halusi dunmerin olevan lähtökunnossa. Toiveet eivät olleet korkealla, mutta jos hän matkan aikana rukoilisi muutamia jumalia, ainakaan Lonal ei löyhkäisi kuin Riften kesähelteellä. Siinä oli kaupunki, joka Armilin mielestä olisi pitänyt polttaa maahan ja rakentaa uusi tilalle.

Vankilasta alas kaupunkiin harppoen haltia ei välittänyt monen paikallisen happamuudesta nähdessään tummakaapuisen korkeahaltian. Hän ei edes vaivautunut tervehtimään nordia, joka oli sentään pukeutunut legioonin suosimaan varustuksiin ja näytti tunnistavan hänet jopa nimeltä. Moni muu sen sijaan huomauttivat toisilleen Katinkullan olevan taas kaupungissa, pahan sanoman tuoja. Armilin joukko oli vienyt täältä muutamia Talosin palvojia ja riidelleet monta kertaa Talosin patsaasta, selvä alttari. Jarli oli vakuuttanut kyseessä olevan kaikkea muuta kuin palvontapaikka, patsaalla oli historiaa ja kansa alkaisi mellakoimaan mikäli patsas revittäisiin irti. Thalmoreilla oli pyhä aikomus vielä jonakin päivänä saada patsas pois pilkkaamasta oikeita jumalia. He olivat jopa ehdottaneet kustantavansa uuden patsaan valitusta jumalasta, jonka haluisivat suojelemaan kaupunkia. Ei siltikään. Asia kääntyisi pian veriseksi kunhan Elenwen kääntäisi huomionsa kaupungin suuntaan ja saa kuulla patsaan olevan yhä pystyssä.

Tönäisten oven auki haltia siirtyi liikkeen puoleen eikä jaksanut asioida siellä kauan. Patsaan näkeminen oli saanut hänet taas kiukkuiseksi ja se teki hänestä kauppiaiden painajaisen. Itsekin kauppiaana työskentelyään Armil veti hintoja kokeneesti alas pikaisen väittelyn aikana ja poistui liikkeestä muutaman vaatekappaleen kanssa, jotka toivon mukaan saisi Lonalin säädyllisemmän näköiseksi.

Kun hän palasi dunmer oli yhä peseytymässä. Se oli kai hyvä merkki, sillä kertoi toisen edes yrittävän puhdistautua. Tai oli tuskaisen hidas.
Rykäisten haltia ojensi vaatteita katse käännettynä seinään päin. Päästyään vaatteista eroon velho käänsi selkänsä Lonalille ja jäi odottamaan kädet puuskassa.
"Sinun kannattaisi liittyä legioonin joukkoihin, jos haluat töitä ja välttää tyrmäreissulta", haltia huomautti rummuttaessaan sormellaan käsivartta vasten kärsimättömänä "Et halua olla täällä talvipakkasilla."

Lonal ei päässyt pukeutumisessaan pitkälle, ehti vain surullisena miettiä paskaisten vaatteiden päälle vetämistä, kun Armil putkahti takaisin. Mies suoristautui ja otti puhtaat vaatteet vastaan vilkaisten epäilevänä altmeria. Septimit vain vilkkuivat Lonalin silmissä, kun hän pukeutui uusiin vaatteisiinsa - sentään Armil oli tajunnut ostaa jotain muuta kuin huippulaatua ulkomailta. Se tästä olisi enää puuttunut, jos Lonal olisi joutunut maksamaan vaatteistaan pari sataa septimiä lisää. Mies vilkaisi aikaisempia vaatteitaan, mutta noukki mukaansa vain housunsa uitettuaan ne ensin jäljelle jääneessä pesuvedessä. Ne olivat hyvät housut ja lähtisivät varmaan puhtaiksikin, jos hän saisi mahdollisuuden pestä ne kunnolla.
Armilin tuomat vaatteet eivät sopineet Lonalin päälle niin mutkattomasti kuin tuon entiset, mutta sentään ne saivat hänet näyttämään vähän asiallisemmalta.

"En oikein pidä sotimisesta", mies mutisi rutistaessaan pestyistä housuistaan ylimääräistä vettä pois. Hän teki housuista mytyn ja tuli Armilin vierelle pyyhkäisten hiuksensa niskaan. Lonal oli hyvin onnistuneesti pitänyt itsensä erossa sisällissodan pyörteistä. Hän ei pitänyt siitä, kun lohikäärmeiden riehuessa ympäriinsä maa keskittyi kiistelemään jostain typeryyksistä, eikä suinkaan yhdistynyt suurempaa uhkaa vastaan.
"Kiitos", hän jupisi vielä, koska se taisi olla hänen velvollisuutensa nyt, kun Armil oli ostanut hänet vapaaksi (= orjakseen) ja vaatettanut hänet.

Korkeahaltia ei lähtenyt väittelemään asiasta. Hän itsekään ei sen kummemmin välittänyt sodasta, se söi resursseja ja harvoin johti kunnon tuloksiin vähillä tappioilla. Thalmorit olivat yrittäneet vuosia neuvotella (monella oli omat käsitykset altmerien neuvoitteluista) ja välttää verilöylyltä. Hyvään suuntaan oltiin oltu menossakin, kunnes stormcloakit ilmestyivät vaatimaan vapautta ja kaikkea muuta roskaa. Armil ei ymmärtänyt nordien ajatuksen kulkua ja miten he väänsivät kaikkien kansojen yhdistämisen yhden vahvan ja toimivan johdon toimesta huonoksi ajatukseksi. Skyrimissa kaksi eri klaania kitisi ja tarttui kirveisiin maapaloista tapellessaan, samaa näkyi kaupunkien ja alueiden välillä. Mutta jos Ulfric halusi ryhtyä uhomaan, Aldmeri Dominion ei jäänyt sitä katselemaan sivusta. Thalmorit aikoivat saada kapinajohtajan oikeuden eteen ja tehdä tästä esimerkin kaikille, jotka eivät ymmärtäneet omaa parastaan. Armil oli samoilla linjoilla, hän ei ollut oikeastaan rauhan mies -tyyppiä.

Sivusilmäyksellä Armil kuittasi kiitoksen huvittuneisuus silmissä. Nyt dunmer myös näytti vähemmän likaiselta, joskin tarpeeksi saamaan korkeahaltian ihon kananlihalle kun mietti, mitä kaikkea tuo lika oli.
"Voi eipä kestä", altmer melkein hymisi "Mielenkiintoista mennä noukkimaan väkeä vankilasta ja itseasiassa päästää tämä vapaaksi. Vaihtelu virkistää. Yleensä vangit eivät valtavasti kiittele."
Hän viittoi toista peräänsä ja kulki ovelle, josta pääsi vartiotuvan läpi ulos. Vartijoille sen enempää suomatta huomiota altmer halusi vaan hengittämään raitista ilmaa, kolea sää tai ei.
"Menkäämme Kynarethin temppelissä hoidattamassa vammojasi. Ainakin näen mihin lahjoitukseni menee", hän sanoi viitaten almuihin.
Korkeahaltia ei ollut uskonnollisimmasta päästä, mutta antoi lahjoituksia säännöllisin välein pysyäkseen väleissä jumalten kanssa ja noudattaakseen kunnon kansalaisen mallia. Kunnon viime vierailusta oli ehtinyt vierähtää, varsinkin Kynarethin kunnioittamisesta.

Kaupunkiin laskeutuessaan Armil toivoi, ettei väki liiaksi katselisi hänen epämääräistä seuralaistaan.

Lonal ei ymmärtänyt alkuunkaan yhtään kenenkään järjen juoksua. Mies olisi halunnut vain ostaa oman mökin jostain keskeltä metsää, pari kanaa ja ehkä vuohen, ja elellä sitten kaikessa rauhassa ja tehdä jotain hanttihommia sellaisten tavaroiden tai vaatteiden eteen mitä tarvitsi. Mutta ei! Lohikäärmeitä, sota ja kaikkea!! Mistään ei löytynyt rauhaisaa mökkiä rehelliselle dunmerille, kaikki oli kallista, eikä töitäkään saanut jos halusi palkkaa. Lonalin mielestä lohikäärmeet olivat vihollinen numero yksi, mutta sitten nordien täytyi ryhtyä kiistelemään siitä kuka hallitsi ja miten hallitsi ja yhyy, koko maa meni sekaisin. Lonal tunsi nytkin kiukun nousevan, kun pelkästään mietti koko sotkua, johon Skyrim oli uponnut viimeistä vuoren huippuaan myöten. Naurettavaa.

Onneksi Armilin myhäily veti Lonalin huomion Skyrimin huonosta jamasta omaan suorastaan pirulliseen tilanteeseensa. Haltia nyrpisti vähän naamaan toisen hyväntuulisuudelle, mutta lähti tallustamaan thalmorin perässä pois vankilasta. Vartijat palauttivat hänelle vyön, kirveen ja nahkarannekkeen, joka ei oikeasti ollut edes Lonalin, mutta samapa se. Mies sitoi nopeasti vyön lanteelleen, mutta kirveelle ei ollut muuta paikkaa kuin kädet, joten hän leikki ettei se tuntunut noin sataa miestä painavammalta kuin viime kerralla. Armil harppoi jo eteenpäin jutellen, eikä Lonal voinut kuin seurata. Hän ei viitsinyt edes vastata Armilin höpötyksiin, harppoi vain myrtyneenä ulos ja - seisahtui. Kuin seinään. Koska ensinnäkin, ulkona oli kylmä. Toisekseen hänen oksennuksen katkuun tottunut nenänsä järkyttyi raittiista ilmasta, ja kolmannekseen koska hänen silmiään pisteli. Selvä, sellissä istuessa ajantaju oli hämärtynyt, eikä vankilaelämä ollut ihan niin perseestä, kun unohti millaista oli ulkona...nyt Lonal tajusi taas miten oli viimeiset liian monta päivää, tai viikkoa, viettänyt. Hän mutisi hiljaisen kirouksen, hieraisi hiuksiaan ja kiirehti sitten thalmorin perään. Onneksi Armil oli ennemmin arvokkaasti lipuvaa kuin kiireellä rynnivää sorttia, kipeä dunmer tavoitti toisen nopeasti.

"Selvä." Mitäpä muuta hän olisi voinut siihen sanoa? 'Itse asiassa jooei kiitos, mä taidan lähteä meneen, moro!' ja häipyä vain löytääkseen itsensä korkeahaltioiden hirttolavalta? Ihan varmasti. Temppeli hermostutti silti mieltä vähän, sillä Lonal oli aika...ei ehkä uskonnollinen, mutta taikauskoinen. Dunmer oli vasta murtautunut nordien hautakammioihin, joten hän ei ollut varma olisivatko jumalat kovin ilahtuneita ja mielellään parantelemassa hänen haavojaan, mutta kohtahan sen näkisi.
Lonal ei ollut typerys, vaikka Armil ei sitä tiennytkään. Dunmer jättäytyi kiltisti kaksi askelta thalmorin jälkeen ja tuijotti lähinnä Armilin kantapäitä kulkiessaan. Dunmer-veri veti katseita puoleensa muutenkin, eikä hän halunnut tehdä mitään numeroa siitä, että pakeni nyt vankilasta thalmorin seurassa. Kaikki oli tarpeeksi sekavaa ilman nordien vainojakin.

Lonal luimisteli Armilin perässä koko matkan temppelille. Miehellä oli kova työ pitää hampaansa kalisemasta tai muutenkaan ilmaisematta olevansa kylmissään - Armil olisi vain nauttinut tilanteesta enemmän. Sentään temppeli itsessään suojasi viimalta, mikä oli yksi olennaisin syy sille, miksi Lonal ylipäätään suostui astumaan sisälle Armilin perässä.

Oli ehkä vain yksi ryhmä, jonka jäseniä Armil ei pilkannut, tai ainakin erittäin harvoin ja syyttä suotta, oli henkilö mitä rotua tahansa. Kynarethin temppelin lämpöön saavuttua pitkä mies kumarsi lyhyesti naispapille liittämällä kätensä yhteen eteensä. Kenenkään muun nordin edessä haltia ei kumarrellut, mutta antoi silmiensä painua lyhyeksi hetkeksi papittaren edessä ja lausui pehmeän rauhallisen tervehdyksen. Oli oikeastaan mahdotonta sanoa, tarkoittiko mies aidosti sanojensa rauhan sanomaa, ottaen huomioon kuinka nurjasti tämä kohteli kaikkia rotuja yleisesti eikä varsinkaan arvostanut nordeja.
"Tämä dunmer tarvitsee huomiotanne", Armil sanoi viitaten takanaan kyhjöttävään tummaihoiseen haltiaan "Koin velvollisuudekseni tuoda hänet tänne hakemaan jumalten siunausta ja toivon mukaan hän myös saa sen kokemansa vääryyden jälkeen. Olen myös halukas lahjoittamaan sen hyväksi, että vankilat puhdistetaan ja siunataan."

Jossakin se raja miehen kunnioituksella meni. Ainakin se oli kohteliasta valehtelua, mutta papitar näytti arvostavan sitä jaloa asennetta, jota thalmor osoitti. Sanottiin näistä korkeahaltioista mitä tahansa pahaa kansan keskuudessa, osa oli myös mitä huomaavaisempia ja tekivät hyviäkin tekoja. Ainakin nainen uskoi niin.
Armilia ei kiinnostanut pätkääkään vangit ja heidän olot.

Vilkaisten dunmeriin hän nykäisi päätään toista liittymään papittaren seuraan ja siirtyi itse yhdelle temppelin penkille seinän vieressä. Hupun laskien niskaansa mies katseli hetken aikaa hiljaista temppeliä ennen kuin painoi päänsä ja laski kätensä jaloille lepäämään ja risti sormensa. Hän ei mennyt alttarin eteen kumartulemaan ja rukoilemaan, vaan jäi omaan rauhaansa miettimään. Mies jopa näytti hakeutuvan rauhalliseen mielentilaan ehkä omaa hiljaiseen yhteiseen hetkeen jumalan kanssa. Tyypillisesti valittavalta ja puheliaalta velholta se oli jopa oudon seesteistä.
Hän olikin ihan sujut sen kanssa vaikka aikaa kuluisi parikin tuntia. Nyt kun kerran hän oli temppelissä haltia saattoi olla kiireisten päivien jälkeen rauhassa eikä hänellä ollut erityisen kiire minnekään. Joko papitar hoitaisi vammat loppuun tai dunmer saisi mittansa täyteen ja haluisi poistua. Luulisi ymmärtävän ottavan hoidon vastaan niin parantuisi nopeammin ruhjeistaan ja murtumistaan. Papit eivät mitään suoranaisia ihmeitä tehneet, mutta heillä oli kyky hoitaa vammat huomattavasti parempaan kuntoon.

Lonalilla oli ongelma. Iso ongelma. Dunmer tajusi sen heti astuttuaan sisälle temppeliin, eikä hänen ongelmansa todellakaan mennyt pois, kun Armil ryhtyi kumartelemaan papittarelle ja lörpöttelemään siitä kuinka Lonal tarvitsi apua.
Papitar. Nainen.

Lonal ei tiennyt itsekään mistä hänen kammonsa naisia kohtaan oli saanut alkuunsa, mutta niin se vain meni, ettei hänen tehnyt mieli olla edes samassa huoneessa moisten kanssa. Hän selvisi pikkulasten ja mummon käppänöiden kanssa, mutta nordit harvoin vanhentuivat kurttuisiksi rusinoiksi, eikä tämä papitar muutenkaan tuntunut ihan järkyttävän iäkkäältä. Äkkiä Lonal oli varma, että temppeli suorastaan pullotti naisia, eikä hän... Lonal vilkaisi ovea tuntiessaan kuristuvansa. Miehen kauhuksi Armil tyrkkäsi hänet papittarelle ja... Lonalin teki kovasti mieli takertua thalmoriin ja kiskoa tuo mukanaan minne ikinä papitar halusikin hänet, mutta hän ei kehdannut tehdä niin. Vilkaisi vain avoimella silmällään toista ja vitkutellen rahnusti papittaren perässä.
Hän kuolisi tänne, ihan varmasti, kuolisi vaikka taivaat eivät aukeiaisikaan syöksemään tulta ja happoa koko maan ylle.

Lonal sieti mieslääkäreitä ja -parantajia, mutta naiset...urh. Yhtäkkiä dunmerista alkoi tuntua siltä, että hän oli sittenkin elämänsä kunnossa. Missään ei ollut mätäneviä haavoja tai katkenneita luita, vaan kaikki oli...loistavasti! Tunne vahvistui, kun papitar sai seuraa muutamista muista kaapuihin pukeutuneista naisista. Paniikki repi Lonalin aivoja silpuksi ja askel askeleelta mies halusi enemmän kääntyä ympäri ja juosta huutaen pois. Mutta ei, arvokkuus ennen kaikkea, joten hän seurasi papittaria huoneeseen -jonka ovi suljettiin miehen jäljessä, jumalat häntä auttakoon- ja laski kirveensä varovasti seinälle. Hiiiitaaaastiii. Hän ei olisi halunnut luopua aseestaan, sillä nyt hänen kätensä olivat tyhjät ja toimettomat vaikka Lonalin piti päästä purkamaan ahdistustaan jonnekin. Dunmer takertui uuden paitansa helmaan ja räpläsi sitä kasvavalla mielenkiinnolla. Hän toivoi, että olisi peseytynyt kunnolla, saanut ajaa partansa, ollut omissa vaatteissaan, jättänyt ryöväämättä ja joutumatta vankilaan, tai ainakin ollut hiljaa kun Armil kysyi hänen vaivoistaan.
Lonal oli kuvitellut mielessään lääkärin, mieslääkärin, ei mitään papittaria!

Lonal suorastaan hypähti tuntiessaan käden hartiallaan. Mies räpäytti terävästi silmiään ja toljotti hetken sinisiä silmiä, jotka katsoivat ylös häneen, ja tajusi naisen juuri kysyneen jotain. "Ähmnn" oli ainoa, mitä dunmer sai ulos suustaan. Vaikka Lonal painoi katseensa nopeasti takaisin paidanhelmaansa hän huomasi, miten naiset vilkaisivat toisiaan. Jep, hän oli jälleen kerran onnistunut vakuuttamaan kaikki älyllään ja puhetaidoillaan.... Lonal tunsi kutistuvansa, mutta asettui sitten papittaren osoittamalle pedille selälleen. Mies ei onnistunut rentoutumaan, vaan makasi paikoillaan kuin kankea ruumis. Ainoa ero kuolleeseen oli se, että dunmer näkyi hengittävän pinnallisesti ja säpsähti joka kerta, kun joku koski häneen, tai kun hän luuli jonkun yrittävän koskea häneen.

Ja niin rattoisasti kului aika. Kun papittaret lopulta ilmaisivat olevansa valmiita, oli Lonal erittäin kankea, vähän hikinen, mutta tavallaan helpottunut. Hän pääsisi pois! Mies yritti olla näyttämättä liian helpottuneelta noustessaan ja hoippuessaan takaisin kirveensä luo. Yksi papitar yritti varovaista hymyä dunmeria kohti, mutta joko mies ei huomannut tai välittänyt, sillä hänen kasvonsa pysyivät yhtä hymyttöminä kuin aina.

Lonal olisi varmasti leikannut kielensä irti, jos olisi myöntänyt Armilin näkemisen koskaan tuntuvan hyvältä, mutta sillä hetkellä, kun hän pääsi takaisin saliin ja näki kultaihoisen miehen, Lonal oli oikeasti ilahtunut. Hän kenties osaisi antaa arvoa ruumiinsa voinnille myöhemmin, kun olisi tointunut naisten aiheuttamasta järkytyksestä, mutta sillä hetkellä Lonal ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin miesten seuraa, jos sitäkään.
"Minä, krhm, taidan olla...kunnossa..." hän mutisi päästessään lähemmäs. Lonal ei voinut mitään syylliselle olemukselleen tai selvälle epämukavuudelleen, mutta yritti sentään vain tuijottaa lattiaa ja pysyä paikoillaan. Mies hieraisi hiuksiaan kädellään ja vilkaisi kohti Armilin kenkiä.

Siinä välillä altmer nousi paikaltaan ja kävi suorittamassa lahjoituksen paikalle saapuneelle papille, sillä ainoalle miehelle, jota Lonal olisi siinä vaiheessa kaivannut Armilin tietämättä. Korkeahaltia ei olisi kai sen suuremmin välittänytkään, jos olisikin saanut tietää.
Muutamia kohteliaita sanoja vaihtaen pappi huomautti tarkkasilmäisenä, että velho oli lähiaikoina sairastellut, mutta Armil vakuutti ettei hänellä ollut kipuja tai heikkoa oloa. Tietenkään hän ei mennyt kertomaan toiselle myrkytyksestä ja miten leväperäisesti oli vasta Solitudessa kunnolla puhdistautumassa myrkyn rippeistä paikallisessa temppelissä. Kaikesta huolimatta hänellä oli ollut hieman kränää joukon johtajan kanssa, mutta kiistaa lukuunottamatta muuten ei Armilin omasta matkasta sen pahemmin puhuttu. Hänellä oli syynsä ja sen lausuttua kapteeni oli antanut asian olla.
Velho oli elossa ja yhtenä palasena. Valituksista huolimatta hän ei ollut valittanut, toisaalta, koska tämä ei olisi valittanut?

Kiittäen kertaalleen vielä papin huomiosta Armil palasi paikalleen ja odotti kaikessa hiljaisuudessa siihen asti, kunnes kuuli Lonalin palaavan. Katseen kohottaessaan thalmor nosti myös toista kulmaansa havaittuaan epätavallisen vaimean, vähemmän mököttävän, soturin. Hyvä, jos hän sai toisen mutinasta selvää ja toisella oli sentään matala ja selkeä ääni.
"Hmmmm", hän vastasi epäilevästi ja mietti mitä sivuhuoneessa oli tapahtunut tässä välissä. Papittareilla lienee taitoja myös ojentaa dunmereita omaan paikkaansa, ehkä Armilin pitäisi seuraavalla kerralla olla seuraamassa tilannetta.
Mikä seuraava kerta? Velho pyöritti melkein silmiään ajatukselleen vihaisena.

"Sinä olet niin säälittävän näköinen, että taidan jopa tarjota sinulle aterian", Armil sanoi tavalla ettei tuntenut kyllä tippaakaan sääliä. Enemmänkin toisen koko olemus ärsytti häntä syystä tai toisesta "Et ainakaan heti vuorokauden sisällä kuole. Kamalaa tuhlausta kaiken sen vaivan jälkeen jota näin tämän kanssa."
Hänellä ei ollut mitään tietoa missä päin dunmer mahtoi asua ja oliko siellä enää mitään ruuaksi kelpaavaa. Maantierosvoilu ei kyllä luvannut paljon elintasosta ja jos ei rahojakaan mistään saatu takuumaksuihin...
"Mitä paikkaa et ollut tuhoamassa? Minä en suostu seurassasi astumaan samaan paikkaan. Muutenkin jo väki katsoo kun seuraat minua."

Säälittävä ei ollut adjektiivi, jolla Lonal olisi halunnut tulla kuvatuksi, mutta sitä kai hän oli. Sekä Armilin että papittarien silmissä, mutta jostain syystä thalmorin mielipide oli helpompi kestää. Mies nyt oli kusipää muutenkin, joten pilkka ei sinänsä ollut mitään uutta. Silti Lonal olisi halunnut läimäistä pelastajaansa - se olisi ehkä hellittänyt lihaskireyttäkin, kuka tietää. Hän muisti kuitenkin paikkansa ja tiedosti missä oli, joten Armilin nätit kasvot saivat jäädä näteiksi.
Ei niin, että Lonal olisi toisen naamasta välittänyt, mutta thalmorin valitusta ei kuuntelisi kukaan, jos tuo saisi edes finnin leuan suoristamisesta puhumattakaan. Lonalista tuntui kuin hän olisi tuntenut Armilin pidemmältäkin ajalta, mutta jotkin miehen piirteistä olivat vain niin läpitunkevia, ettei niiden huomaamiselta pystynyt välttymään.

"Olimme panimolla, kun tappelu syttyi", Lonal murahti. Tuntui työläältä saada kurkusta ulos ääntä, mutta hän melkein onnistui, vaikka näpräsi edelleen paitansa helmaa. Lonal tahtoi vain pois, jotta papittaret voisivat hihittää hänen selkänsä takana ilman, että mies tietäisi siitä. Dunmer nosti vihjaavasti kirveensä maasta - hänen oli ollut pakko laskea se alas, sillä vankila ja temppeli tuntuivat vieneen hänen kaikki voimansa - ja liikahti kohti ovea.
"Eikä sinun tarvitse syödä minun kanssani", hän jupisi vielä. Olisi itse asiassa helpompaa, jos Armil häipyisi jonnekin. Lonal saattaisi vahingossa "eksyä" esimerkiksi toiselle puolelle Skyrimiä thalmorin edes huomaamatta!

Häntä ei yllättynyt, kun tappelupaikka oli panimo. Saattoi vain katsoa toista melkein pettyneenä ja kiskaisi huppunsa takaisin pään yli valmiina lähtöön. Tietenkin se oli panimo, sinne oli helppo päästä ja olut sekä sima virtasi.
"Minä en aio päästää sinua juoksemaan ympäriinsä itseksesi niin kauan olen täällä. Menetän kasvoni, jos menetät tyrimään taas. Odota edes siihen asti, kunnes lähden huomenna", Armil sanoi matalalla äänensävyllä, jotta papit eivät kuulisi. Mulkaisi vielä huppunsa varjoista toiseen.
Papille ja papittarille lyhyesti kumarrattua hän meni ulko-ovelle.
"Dunmer, Sota-ratsuun."
Toista miestä odottamaan jäämättä thalmor siirtyi ulos ja suuntasi majataloa kohti. Sen ja Juopuneen Metsästäjän välillä ei ollut loppupeleissä paljon eroa, mutta Metsästäjässä oli enemmän juopunutta väkeä, työläisiä. Sotaratsu sen sijaan oli majatalo ja tunnelma oli hieman rauhallisempi. Sieltä sai myös kunnon aterian ja lämmin sellainen kelpasi haltialle monen pitkän päivän jälkeen. Jos dunmer ajatteli yhtään vatsallaan, niin tällekin pian kelpaisi ja seuraisi vaikka luimuillen perässä.

Iltahämärä oli tulossa ja ajoi väkeä pikkuhiljaa sisätiloihin. Majataloon oli jo saapunut kourallinen väkeä iltaa viettämään, mutta thalmorin ei ollut vaikea saada itselleen pöytää salin perältä, koska suurin osa asiakkaista halusi kokoontua tulen ääreen.
Jokin tumma tyttö tuli kysymään, mitä thalmor halusi tilata.
Omalla ajallaan, hupun laskettua ja hanskat riisuttua, Armil tilasi itselleen kunnon pullon viiniä, kulutti pitkän aikaa pohtien mikä ruoka mahtoi olla edes syötävänkelpoista tässä paikassa.
"Lohta ja jos jotain kasviksia löytyy", thalmor huokaisi ja hääti tytön luotaan. Mieli teki kaataa koko pullo kurkusta alas samantien kunhan saisi sen pöytään asti.

Armilin ei olisi tarvinnut läksyttää Lonalia kuin lasta. Mies kyllä tiesi miten noloa thalmorille oli edes liikkua hänen seurassaan, saatikka sitten hoitaa hänet ulos vankilasta ja ostella asioita. Ei se kuitenkaan ollut yhtään helpompaa dunmerillekaan: hän ei mielellään jäänyt kenellekään velkaa, mutta nyt hän oli uppoamassa sellaisiin velkoihin, että niillä olisi voinut ostaa hevosen! Lisäksi thalmorilla oli joku kieroutunut luulo siitä, että kun rahaa käytettiin, niin sitä piti käyttää mahdollisimman paljon kerralla.
Huokaisten Lonal otti tavaransa - märät housut ja kirveen - ja lähti seuraamaan, taas, Armilia. Tällä kertaa Sotaratsuun, mikä omalta osaltaan ei ainakaan parantanut miehen oloa. Ruoka. Hän ei ollut saanut mitään kunnollista pitkään aikaan ja nyt hän söisi Armilin kustannuksella, ilmeisesti, ellei toinen aikoisi pitää häntä vain koristeena pöydässään. Tuskinpa, sillä dunmerista ei ollut sillä hetkellä koristamaan yhtään mitään.

Lonal vilkaisi nopeasti pimenevää taivasta, mutta piti sitten katseensa maassa kunnes he pääsivät majataloon. Armil valitsi heille pöydän ja Lonal istahti perässä asetettuaan ensin kirveensä nojalleen seinää vasten ja pudotettuaan housut terän vierelle. Lonal olisi kaikkein viimeisimmäksi halunnut nähdä mitään naista muistuttavaakaan, mutta tietenkin se oli neito, joka tuli heiltä tilausta kyselemään. Lonal vilkaisi Armilia, joka ei kiirehtinyt eikä tilauksesta päätellen säästellyt rahojaankaan, ja thalmorin hiljennyttyä pyysi itselleen 'vettä ja jotain halpaa syötävää' vilkaisemattakaan tyttöä. Armilin rahapussissa tuskin painoi se lihamössö, mitä tyttö pian dunmerille toisi, mutta Lonal ei halunnut kasvattaa velkaansa enää septimiäkään, jos mahdollista.
"Miksi sinä teet näin?" Lonal kysyi Armiliin vilkaisten, kun he hetkeksi jäivät kahden. Tyttö palasi nopeasti Armilin viinin ja Lonalin veden kanssa, minkä jälkeen dunmer oli taas vapaa siirtämään katseensa pöydästä.
"Sinähän tiedät, etten minä saa maksettua sinulle ikuisuuksiin?"

Missä välissä korkeahaltia olikin tehnyt sen, tyttö toi viinin mukana kaksi kuppia dunmerin vesikupin lisäksi. Viiniä kaataen omaan kuppiin pienen määrän ensin haltia ensin haistoi, sitten maistoi sitä. Ilme ei värähtänytkään, ei inhosta eikä mielihyvästä. Tyytyväinen sen verran hän oli kaikesta huolimatta, sillä kaatoi kumpaakin kuppiin juomat.
"Harvinaisen lyhyt muisti sinulla", korkeahaltia totesi tyytymättömänä joutuessaan selittämään asiaa, varsinkin velhoa kiusaava aihe "Tai et tunnista kiitollisuutta vaikka se kävelisi sinua päin."
Kuppia pyöritellen kädessään hän seuraili viinin sulavaa liikettä.
"Valitsin henkivartijani hyvin", hän lisäsi kohauttaen olkiaan.

Sen sanottua haltia sulkeutui omiin oloihinsa siihen asti, kunnes ruoka tuotiin pöytään. Tyttö laski puulevyllä olevan paahdetun kalan ja vihanneksia thalmorin eteen ja muhennoksen dunmerille, ehkä hieman katsellen kumpaistakin eriskummallisesti. Tytön piti jopa kuikuilla vaivihkaan oliko dunmer kahleissa, mutta joutui poistumaan pois ymmärrättyään viivyttelevänsä liian kauan heidän luona. Hän palasi tiskin luo keskustelemaan emännän kanssa, ennen kuin alkoi kiikuttamaan tuoppeja miesjoukolle.
Korkeahaltia kiitti kuiskauksin ruuasta ennen kuin alkoi tutkimaan ateriaansa siirrellen kuumia ruokia kauemmas toisistaan, jotta ne jäähtyisivät nopeammin. Huolimatta siitä ettei hänellä ollut aterimia tätä ruokaa varten, korkeahaltia sai sen näyttämään siltä kuin ei sottaisi ollenkaan itseään ja tilanne ei haitannut häntä.
"Enköhän minä jotakin keksi", hän sanoi sitten. Tauon jälkeen saattoi mennä hetki tajuta, että hän puhui velasta "Tällä tahdilla minulla tulee kyllä kiire saada rahat takaisin ennen kuin kuolla kupsahdat."
Velho siirsi palaneen lantun palan syrjään nyrpistäen nenäänsä "Ja minä aion repiä sinusta joka septimin, tavalla tai toisella. Ehkä verellä ja hiellä."
Meripihkasilmät välähtivät toisen suuntaan.
"Kunhan keksin miten."

Lonal tutkiskeli Armilia katseellaan. Mies sanoi olevansa kiitollinen, mutta thalmorit eivät olleet kiitollisia dunmereille. Se oli ikään kuin kirjoitettu kaikkialle. Mutta Lonal ei lähtenyt riskeeraamaan Armilin kiitollisuutta valittamalla, joten kuin altmer hänkin vaikeni paikalleen. Lonal päätti olla kiinnittämättä huomiotaan viinin mukana tulleisiin kahteen kuppiin, vaan maistoi omaa turvallista vettään. Dunmerin onneksi se ei ollut turhan kylmää, mutta maistui janoisen miehen suussa hyvältä.

Ruoka tuli. Lonalin hermoja todella koetteli se, kuinka thalmor kulutti aikaansa ennen kuin koski omaan ruokaansa - dunmer ei voinut hyökätä mössönsä kimppuun ennen thalmoria, sekin oli kuin ilmaan kirjoitettu. Niinpä mies vain istui ja pyöritteli ruokansa mukana tullutta lusikkaa sormissaan. Hänen mössönsä näytti siltä kuin se olisi kasattu Armilin kaltaisten ruokien jämistä, niin kuin varmaan olikin, mutta ihan sama. Muhennos oli sentään ruokaa, eikä vain kuivaa leipää. Nälästään huolimatta Lonal pakotti itsensä maistamaan ruokaa, syömään siivosti eikä vain kaatamaan kulhollista kerralla kurkkuunsa. Armilin arvostamat pöytätavat eivät oikeastaan käyneet Lonalin mielessä, vaan hän huolehti omasta hyvinvoinnistaan: paastoamisen jälkeen ei ollut suotavaa survoa itseään nopeasti täyteen. Maha ei jotenkin tykännyt.
Lonal vilkaisi epäilevänä Armilia.
"Minusta ei tule mitään kotiorjaa sinulle, thalmor", hän tokaisi hiljaa kuin varmistaakseen Armilin tajuavan, ettei dunmer suostuisi ihan mihin tahansa velkansa takia.
"Voin kyllä etsiä itselleni jotain tekemistä ja lähettää rahaa sitä mukaa kuin sitä tulee." Lonalin katse painui taas lautaseen. Papitar oli saanut Armilin työn päätökseen ja dunmer näki nyt molemmilla silmillään mömmön, jota hän yritti syödä rauhallisesti. Tahma oli oikeastaan aika hyvää, jos unohti sen limaisen tavan jolla se takertui kitalakeen.

Nälästään huolimatta Armil aterioi rauhallisesti nappaillen sormiinsa vihanneksen palasia ja kalaa, jonka lämpimän rasvan imaisi sormenpäistä hajamielisesti.
"Kotiorja", hän lausui hitaasti kuin maistellen sanaa sormi huulilleen painettuna. Tuijotti toista pitkän aikaa kuin vakavasti harkiten, mutta siirtyi takaisin syömään.
"Minulla ei ole taloa, enkä voi edes antaa sinua velkavankina lahjaksi altmer-talouteen. Bosmerina olisivat voinut jopa päässyt, mutta...Enkä edes voisi suosittella sinua."
Dunmereita ei otettu palvelijoiksi niin helposti, eikä kukaan varmastikaan halunnut sen erityisemmin Lonalia. Ehkä tiluksille töihin, ruumillisiin hanttihommiin, mutta ei talon sisälle.

"Ehkä keksin jotakin muuta", velho kohautti olkiaan ja joi kupista. Viini ei ollut mitenkään liian vahvaa, mutta se lämmitti mukavasti siinä missä ruokakin. Ruoka todellakin sai henkilön paremmalle tuulelle. Tai tyytyväisyys tuli siitä, että hän sai kiusata toista.
Kumpikin kävi oikein hyvin.
"Muistaakseni toinen silmäsi vain oli muurautunut umpeen, dunmer", thalmor osoitti odottavaa viinikuppia "Juo, vai menetkö heti yhdestä kupista riehumaan ja rikkomaan paikkoja. Tiedoksesi, osaan rauhoitusloitsun. Hymyilet loppuillan sen jälkeen."
Oman kupin tyhjäksi juoden haltia kaatoi toisen täyden itelleen ja vilkaisi salia. Jokunen katseli heidän suuntaansa aina välillä, mutta vielä korkeahaltia ei ollut aistinut ongelmia. Toivon mukaan pysyisikin niin. Usein joku saattoi laukoa thalmoreille sanomiaan, mutta joku muu yleensä puuttui asiaan ennen kuin thalmorit kokivat tulleensa tarpeeksi loukatuiksi. Vuosien varrella Armil oli ollut mukana muutamissa tappeluissa, mutta onnistunut pysymään lähinnä taustalla kiitos kahden vahvan thalmor sotilaan, jotka pistivät melko nopeasti luut kurkkuun työläisiltä. Jos oltiin tarkkoja, Armil oli usein se joka laukaisi riidat tappeluiksi viimeisen solvauksen ansiosta, mutta kukaan ei muistanut sellaisesta pitää kirjaa, varsinkaan velho itse.

Katseen kääntäen pois korkeahaltia mutisi jotain kielellään, joka kuulosti lähinnä manaamiselta. Luultavasti olikin, kun mietti kuka oli kyseessä ja istui salissa seuranaan suurimmalta osin nordeja.

Armil oli idiootti. Mies selvästi nautti muiden kärsimyksestä, eikä Lonal voinut enää tehdä mitään estääkseen thalmoria kiusaamasta itseään. Tämä oli naurettavaa. Onneksi altmerit olivat idiootteja roturasisteja, eikä Lonal siksi joutuisi kenenkään pölyjä pyyhkimään, mutta silti tilanne oli liian inhottava, jotta Lonal olisi voinut edes harkita rentoutuvansa. Hänen täytyisi keksiä jotain, mistä saisi reilut sata septimiä helposti ja nopeasti.

Ja sitten Armil kävi Lonalin viinapään kimppuun. Haltiaksi, joka ei tuntenut Lonalia, Armil tuntui oikein pätevältä härnäämään ja ärsyttämään isompaansa. Lonal tuijotti hetken thalmorin naamaa miettien mahdollisuuksiaan, mutta tarttui sitten äkäisenä viinikuppiin - ja kaatoi sen alas kurkustaan kerralla. Painukoon thalmor sinne mistä oli tullutkin! Lonalia ei humalapäissään saanut itsekseen tappelemaan, hän tarvitsi kavereita ja nordin hakkaamaan itseään tuopilla ennen kuin nosti eväänsäkään.
"Kiitos, mutta ei kiitos", hän murahti toisen parannusloitsulle. Varmasti Armililla oli liuta hienoja loitsuja mielessään, mutta kas kun ei sellaista, jolla saisi oman naamansa vähemmän raivostuttavaksi.

Lonal ehti tähän väliin miettiä, miksi oli niin vihainen, mutta tuhahti ja purki turhautumisensa ruokaansa löytämättä mitään vastausta kysymykseensä.

Armil manasi, Lonal söi lautasensa tyhjäksi. Ja joi vetensä. Sen jälkeen Lonal nojautui aavistuksen taakse, ettei istunut enää niin selkä suorana kuin äsken, ja tuijotti tyhjää edessään. Tämä oli naurettavaa.

Tottuneesti tai toiseen vilkaisematta velho kaatoi soturin kuppiin lisää, hymynpoikanen kasvoilla kun hänen kiusaamiset näyttivät irrottavan edes jonkin sortin kiukunpurkauksia, lähinnä kehonkielen osalta. Altmerilla ei näyttänyt olevan tunnontuskia ärsyttäessään soturia, joka oli vasta muutama tunti sitten päässyt vankilasta, jossa oli viettänyt aikaansa ties kuinka kauan. Armilia mietitytti kuinka kauan toinen oli murjottanut sellissä ennen kuin oli taipunut kirjottamaan kirjeen. Moisen paksuniskan kohdalla päätöksentekoon oli mennyt hetki kuin toinenkin. Tämä oli hyvää viihdettä tylsien matkojen ja puuduttavien neuvotteluiden välissä. Hänen joukkonsa ei varmasti ymmärtäisi mitä hauskaa Armil näki ärisevässä ja likaisessa dunmerissa, ja ehkä se kauneus olikin siinä. Tämä taisi olla niitä huvituksia, joista henkilö itse löysi jotakin.

"En uskoisikaan, että hymyily onnistuisi. Nord lapset keksivät uuden hirviön siitä kun irvistät", altmer myönsi ja siemaili juomaansa aina välillä peittääkseen virneensä.
Väkeä lappasi sisään ja ulos, mutta ketään ei huvittunut sen pahemmin pyrkiä kahden haltian lähelle saati seuraan. Oli mahdotonta arvella kumpi hirvitti enemmän, melko murjottu ja valmiiksi vihaisenäköinen pimentohaltia vai tummakaapuinen ja kaikkia väheksyvä thalmor.
"Mutta kerrohan, niinkö epätoivoinen olet, että lyöttäydyt rosvojen mukaan? Ensi kerralla saat pahemman tuomion ja kolmannella voit joutua teloitukseen. Rikoksesta riippuen tietenkin. Ja tuomarista", haltia sanoi, sillä hän kyllä tunsi nämä asiat. Nordit olivat laiskahkoja tuomioistuinten suhteen, varsinkin pikkurötösten suhteen, mutta kun teloituksen aika tuli, se pyrittiin hoitaa nopeasti. Kansa rakasti teloituksia. Ja kipittivät sitten temppeleihin synninpäästöihin.
Armil itse oli ollut valvomassa ties kuinka monta teloitusta ja todistanut tämän. Dunmerin kaltainen yksinäinen susi--
"Sinähän olet perheetön?" hän kysyi kun asia putkahti hänen mieleen "kukaan ei tullut maksamaan takuuta. Tai liian köyhiä. Tai he eivät tiedä rikollisista puuhistasi."

Lonalin oli pakko mulkaista Armiliin, kun tuo vitsaili hänen naamastaan. Nähty ja kuultu jo kaikki, mutta se ei tarkoittanut, että dunmer olisi nauttinut ollessaan pilkattavana. Selvä, hän ei ehkä ollut mikään komea mies eikä tietenkään vetänyt likaisen harmaassa sävyssään vertoja korkeahaltian herkälle kullan sävylle, mutta ei hän niin ruma ollut, oikeasti. Pestynä ja puettuna, parta ajeltuna, Lonal oli oikeastaan ihan hyvännäköinen. Ainakin hän yritti ajatella niin, mikä oli helppoa, sillä miehellä harvoin oli peiliä matkassaan. Armilin huomio hänen naamaansa ja yleensäkin häneen sai Lonalin hermostumaan. Mies pyyhkäisi taaksesidottuja hiuksiaan ties kuinka monetta kertaa, ja tarttui lopulta toiseen kupilliseen viiniä.

"Eipä minulle muutakaan käyttöä tunnu olevan", Lonal vastasi. Hän ei ollut rikollinen oikeasti, mutta raha kelpasi ja loppujen lopuksi oli ihan sama hakkasiko kirveellä kuolleita vai eläviä nordeja.
"En kyllä tiedä voitko haudanryöstäjänä paljoa puhua..." hän lisäsi vielä ennen kuin yritti hukuttautua viiniinsä. Lonal tiesi, että hänen kannattaisi vain seurustella nätisti Armilin kanssa ja vilkuttaa, kun thalmor huomenna ratsastaisi pois-
Perhe. Jos Lonal oli vähänkin rentoutunut aikaisemmin, niin nyt hän oli jälleen tiukasti kuoressaan kuin säikähtänyt rapu. Mies mulkaisi Armilia happamasti ja tuijotti sitten tiiviisti pöytään. Perhe. Siihen tarvittaisiin nainen. Ja lapsi. Nainen ehkä tavallaan riittäisi. Mutta sellaiseen dunmerilla ei ollut rohkeutta, että hän oikeasti edes kuvittelisi saavansa joskus perheen itselleen. Toki hän oli miettinyt, että se olisi mukavaa, mutta...oikeasti. Hän ei voinut katsoa edes papitarta silmiin, joten millä ilveellä hän koskaan tutustuisi kehenkään naispuoliseen? Saati tekisi vaikutusta tai vakuuttaisi siitä, että hänen kanssaan kannattaisi mennä naimisiin? Haha.
"Totta kai olen", hän ärähti, "olen dunmer. Olisi suorastaan sääli jos pääsisin lisääntymään." Lonal mulkaisi kerran Armilia kuin tarkistaakseen, että toinen oli tyytyväinen vastaukseen, ja pakotti sen jälkeen itsensä istumaan hiljaa aloillaan. Ilmiselvästi hän oli väsynyt ja nälkäinen, eikä Armil ollut helpoimpia kestettäviä kylläisenä ja levänneenäkään. Ei siis ollut ihme, että Lonal melkein hermostui joka kerta, kun thalmor avasi suunsa. Täst'edes dunmerin pitäisi vain olla hiljaa ja antaa Armilin jutella keskenään. Hän säästäisi omia hermojaan ja thalmor varmasti rakasti omaa ääntään, joten tuo ei pistäisi pahakseen.