Caveat emptor

Aurinko paistoi kello kahdentoista kohdalla, mutta tummat pilvet horisontissa enteilivät sateista loppua tälle aamupäivälle. Torilla oli vilskettä enemmäin kuin yleensä tähän aikaan vuodesta, sillä paikallinen kalastaja oli onnistunut saamaan varsin tuottoisan saaliin aamulla. Kauppa kävi ja rahaa meni, varsinkin erään naisen osalta: Vivien Purgatorium katseli jokaisen kojun antimia vähintään puolituntia, eikä välttämättä edes ostanut mitään. Ja sekös kismitti naisen nuorinta lasta, joka raahautui mukana vastahakoisena.
Avis puhkui ja puhisi naputtaessaan jalankärjellään maata malttamattomana, rutistaen kätensä tiukkaan puuska-asentoon. Hän inhosi äitinsä päähänpistoja, jotka aina veivät hänet jonnekin epämukavaan paikkaan. Toki brunette olisi itsekin halunnut katsoa tarjolla olevia esineitä ja mahdollisesti juosta kaikki aseita myyvät kaupat läpi, mutta siihen hänellä ei ollut lupaa tai mahdollisuutta. Vivien vaati tytärtään pysymään mahdollisimman lähellä, sillä eihän sitä ikinä tiennyt mitä kaupungissa saattoi sattua. Ja ties vaikka "herra Oikea" saapuisi samalle kojulle ja rakkaus roihahtaisi liekkeihinsä! Avis ei voinut käsittää äitinsä ajattelutapaa, sillä todennäköisyys löytää elämänsä rakkaus kalakojulta oli hyvin... epätodennäköistä.

Nuori brunette toivoi, ettei äitimuori löytäisi yhtään ylimääräistä tavaraa ostettavaksi ja kotiintuomiseksi, sillä heidän piti kävellä koko matka Riverwoodiin. Tietenkään cyrodiililainen rouvashenkilö ei voinut astua ratsaille, joten Kuolonkallokin oli jäänyt kotitallille heinää jäystämään. Mutta kaipa siitä jotain plussaakin oli, sillä nyt Aviksella oli pätevä syy pitää armoreitaan päällä kypärää lukuunottamatta. Eihän kaksi naista voineet kulkea karuilla teillä ilman mitään suojaa, siispä Avis oli vetänyt armorit ylleen ja kirjaan olalleen. Hänen harmikseen matkanvarrella ei ollut tapahtunut mitään erikoisempaa, mitä nyt yksi hirvi oli jäänyt möllöttämään keskelle tietä.
Tylsistyneenä huokaisten Avis haroi hiuksiaan pois kasvojensa edestä, antaen punaisilla viivoilla tehdyn sotamaalauksensa näkyä. Vivien haukkui nuorukaisen ulkonäköä miestenkarkoittajaksi, ja sitähän se onneksi olikin. Siviilimiehet eivät yleensä halunneet olla tekemisissä asestautuneen naisen kanssa, mutta soturit taas pitivät siitä. Kaksipiippuinen juttu, mutta ainakin Avis oli tyytyväinen pitäessään äidin esittelemät miehet kaukana.

"Emmekö voisi jo mennä? Kohta sataa...", Avis vinkui siihen sävyyn kuin olisi kyljelle potkaistu koira. Hän ei todellakaan halunnut kävellä kotiin kaatosateessa. Vaan äitimuori ei liikahtanutkaan, vaan jäi katselemaan Fralian kauppaamia koruja.
"Kohta, kultapieni, aivan kohta", vastasi Vivien mietteliäänä, jättäen tyttärensä ilman huomiota keskittyäkseen korujen tutkimiseen.
"Olkoot!" nuori keisarillinen tuhahti heittäessään  kädet ilmaan teatraalisesti, poistuen kojun viereltä. Hän meni istumaan ritiläkantisen kaivon reunalle ja jäi siihen mököttämään kuin pikkulapsi. Avis ei sietänyt kauppareissuja, varsinkaan jos äiti oli mukana, mutta niin kauan kun hän halusi elää katto päänsä päällä, oli jokaista käskyä toteltava.

Wadjeta oli onnekseen sekä epäonnekseen vaeltanut sinä päivänä torille. Jostakin syystä - vaikka taivaskin oli auttamattoman harmaa, Wadjetan säänennustajan kyvyt enteilivät sadetta - liikkeellä oli todella paljon porukkaa: Hälinä oli aivan vallaton ja joka puolelta kuohui valtoimenaan puheensorinaa.
Wadjetan tulolle sen sijaan oli ihan järkeenkäypä syy. Markkinoilta sai kaikista helpoiten käsiinsä arkisia liemiaineksia - cyrodiilinlapiopyrstöjen kalastelu järvistä ja ampiaispesien tonkiminen hunajakennojen toiveissa ei kuulunut reptiliaanin lempipuuhiin, vaikka kuinka hän osasikin hengittää veden alla ja hänen matelijansuomunsa varmaan olisivat ampiaisenpistoja kestäneetkin. Nämä myyjät olivat sen sijaan hoitaneet likaiset työt hänen puolestaan, joten Wadjeta sai rauhassa tepastella punasinikirjava kaapu päällään pitkin torikivetyksiä.

Tungos oli melko ahdistavaa. Joka puolella oli kauppaa enemmän tai vähemmän äänekkäästi tekeviä ihmisiä ja ympäriinsä ryntäileviä lapsia ja ääntä pitäviä eläimiä.
Yhtäkkiä Wadjeta tunsi jonkin painavan kipeästi painavan hänen häntänsä maahan. Hän katsahti salamannopeasti taakseen vain nähdäkseen jonkun onnettoman haltijamiehen astuneen hänen häntänsä päälle. Lisko sähähti äänekkäästi kulmat kurtistuen ja harjakset värähtäen, ja askeleiltaan varomaton kultaihoinen mer hypähti puoli metriä taaksepäin säikähdyksestä. Tavallisesti Wadjeta piti pitkästä hännästään ja argonialaisten keskuudessa hän oli saanut siitä jo nuorena paljon kehuja, mutta täällä ihmisten kaupungeissa krokotiilimainen uloke oli taukoamatta vaarassa jäädä tallotuksi tai suljetuksi ovien väliin. Nyt häntää jomotti ikävästi.

Nyt riitti. Wadjeta menisi hiukan sivummalle lepuuttamaan jalkojaan ja katsomaan, kävikö hänen hännälleen pahastikin. Keskittyen pyyhkimään näkymätöntä tomua vaatteiltaan mies ei lainkaan huomannut, että kaivonreunalla, jonne hän oli suunnitellut istuvansa, istui jo joku toinen ennen kuin se oli liian myöhäistä.
Ja kun Wadjeta vihdoin kohotti katseensa vaatteistaan, hänen edessään näkyivät tuttuakin tutummat kasvot - haarniskoituna ja kasvot punaisella maalattuina siinä nökötti hänen hiljattainen yhden yön kumppaninsa.

Wadjeta ei tiennyt mitä sanoa. He eivät tunteneet toisiaan juuri lainkaan, mutta Wadjeta oli silti varma siitä, että he kaksi olivat lemmiskelleet ja että tytön nimi oli melko varmasti Avis. Tai Avish. Tai jotain sinne päin. Viimeksi hän oli nähnyt tämän tytön alastomana vierellään Rautarovion takana heinäkasassa, joten tuntui enemmän kuin oudolta katsella häntä vaatteet - lähes kokonainen haarniskasetti - päällään ja punaiset sotamaalaukset kasvoillaan. Kaiken tuon metallin ja kasvomaalin alla oli kuitenkin kaunis nainen. Ajatus hämmensi liskoa suuresti, ja miehen mieli kävi läpi sata tunnetta läpi yhtä aikaa kiusaantuneisuudesta ihastukseen. Yleensä niin sulavalta argonialaiselta oli nyt khajiit vienyt kielen kun hän mietti, mitä hän sanoisi brunetelle. Kuuluiko hänen edes sanoa mitään? Tarkemmin ajatellen he molemmat olivat olleet melkoisessa humalassa ja ehkä tyttö ei selvin päin halunnut mitään tekemistä liskomiehen kanssa. Tilanne vaikutti erittäin kiusalliselta, mutta puheettomaksi jääminen olisi varmaan ollut vielä kiusallisempaa.
"Eh..." lisko hymyili kevyesti paljastaen hampaansa. Ehkä sittenkin olisi ollut vain viisaampaa kääntyä ja kävellä poispäin.
"En odottanutkaan näkeväni täällä... tuttavia."

Keisarillinen huokaisi raskaasti tylsyyden vaikutuksesta, tapittaen omia saappaitaan paremman tekemisen puutteessa. Ostospäivät olivat järjettömiä, varsinkin jos toriaukio kuhisi ihmisiä kuin muurahaiskeko. Avis tunsi kuinka joku istuutui hänen läheisyyteensä kaivon reunalle, ja ennen kuin hän kerkesi ärähtämään ääneen ajatuksiaan, jotka sisälsivät niin valittamista kuin vieraan pois manaamista, näki nuorukainen vierellään varsin tutun miehen. Tai ainakin jonkun samannäköisen. Aivan satavarma hän ei voinut olla, koska sinä yönä kun oli heinäkasaan kaatunut, oli pää ollut niin paksun humalan peitossa etteivät muistikuvat olleet kovin tarkkoja. Nuorukainen ei tiennyt mitä tilanteessa olisi pitänyt tehdä; ei hän voinut kysyä suoraan, oliko mies sama kuin sinä yhtenä yönä, ja jos oli, miten hänen tulisi jatkaa keskustelua? Ei Avis silti vaihvikaa toista tuijottanut, vaan antoi sinisten silmiensä tarkkailla erittäin häpeilemättä suomupeittoista humanoidia. Jokainen piirre niin kasvoista hännänpäähän sopi kuvastamaan sumun peitossa olevaa mysteerimiestä, jonka kanssa yhden yön lemmiskely oli tapahtunut. Kiirastuli ei todellakaan ollut varautunut näkemään argonialaista juuri tänä samaisena päivänä, mutta eipä hänellä mitään sitä vastaankaan ollut. Hämmennys oli vain niin suuri, ettei nuori neito tiennyt mitä sanoa, siispä suu jäi lievästi raolleen ajatusten surratessa päässä.
Kiusallinen hiljaisuus kuitenkin rikkoutui miehen omasta toimesta, mutta eipä tuon vaivautuneen oloiset sanat paljoa tilannetta parantaneet.

Avis käytti suutaan kiinni vain avatakseen sen uudestaan, tällä kertaa päästäen jopa ääntä huultensa välistä.
"Kappas, hei... eh..." toki olisi ollut kohteliasta edes muistaa toisen nimi, mutta argonialaiset omistivat aina niin eriskummallisia nimiä, ettei hän varmasti olisi edes osannut lausua sitä vaikka muistaisikin. Brunette jäi pyörittelemään peukaloitaan puolimietteissä, mutta ei siltikään onnistunut palauttamaan mielikuvaa toisen nimestä. Hienoa, nyt hän sai itsensä näyttämään ylimieliseltä horotsulta, joka harrasti seksiä silkasta hetken mielihalusta. Kännissä. No, sitäpä hän taisi ollakin...
Sillä välin kun Avis kävi tunnesotaa päänsä sisällä, saapui hänen äitinsä vaihvikaa paikalle tilannetta seuraamaan. Muori oli nähnyt, kuinka tytärtä oli lähestynyt tuntematon mies ja äidin silmin tuo oli nähnyt tilanteen hieman väärällä tavalla. Vivienin mielen mukaan argonialainen oli tullut ujona miehenä esittelemään itsensä Avikselle, ja nyt olisi tytön vuoro esitellä itsensä. Vaan jostain syystä likka takertui sanoissaan. Vanhemman Purgatoriumin johtopäätös oli tämä: Avis häkeltyi niin paljon, ettei saanut sanaakaan suusta. Ihastuminen, sitä se oli! Äidin vuoro rientää apuun, niin kuin jokaisen äidin ei kuuluisi tehdä.
"No mutta päivää teille, hyvä herra!" Vivien ilmaantu kaksikon eteen, niiaten kohteliaasti miehelle. Hymy naisen kasvoilla oli lämmin ja tyypillisen äidillinen, mutta Avis näki tuon läpi ja tiesi tasan tarkkaan, mitä tuon päässä liikkui. Eikä se ollut hyviä uutisia hänelle.
"Tyttäreni tässä on Avis, minä olen Vivien ja kukas te olette?" ainakin emäntä esitteli nuorukaisen ja kehtasi kysyä reptiliaanin nimeä Aviksen puolesta. Kolmikosta nuorin ei kuitenkaan pitänyt siitä, mihin suuntaan tämä saattaisi vielä mennä - se oli koettu liian monta kertaa. Likka ei kuitenkaan saanut puheenvuoroa, kuten tavallista, ja hän joutui tyytymään sivustakatsojan rooliin.

Vivien väläytti hymyään ennen kuin jatkoi ruutiiniksi muodostunutta myyntipuhettaan, jolla yritti saada miehen kiinnostumaan tyttärestään. Olihan tämä kyseinen mies toki petorotuinen, mutta nirsoilemalla ei ikinä pääsisi naimisiin.
"Kuopukseni on tulinen tapaus, mutta usko pois - kaiken tuon metallin alla on pehmeäpintainen, hyväkäytöksinen nuori nainen. On sääli, ettei Avis ole hyväksynyt yhtäkään miestä elämäänsä, mutta te... Te varmasti päihitätte kaikki kilpakosijat.", keisarillinen puhui kuin olisi kauppaamassa hevosta, mutta ilmekään värähtämättä katsoi suoraan liskomiehen silmiin. Avis sen sijaan menetti malttiaan joka sekunti ja sai nyt viimein tarpeekseen.

"Tule. Äiti: pysy siinä, äläkä seuraa." käsky kävi ja Kiiras tarttui argonialaisen kädestä kiinni, vetäen tuon seiomaan ja raahaten tuota kauemmaksi muista ihmisistä - varsinkin äidistään. Kun kaksikko oli tarpeeksi kaukana ylimääräisestä hälinästä, Avis pysähtyi ja kääntyi miehen suuntaan.
"Anteeksi, äitini innostuu aina hieman liikaa..."

Heti kun Wadjeta oli saanut sanat suustaan hän ajatteli välittömästi, että olisi ollut parempi olla sanomatta mitään. Hän ei olisi osannut jatkaa keskustelua enää yhtään, mutta onneksi onnettomuudessa ihmisliskolle vallan tuntematon hiukan jo vanhempi naishenkilö porhalti paikalle ja alkoi jututtaa kaksikkoa.

Wadjeta lähestulkoon säikähti naista, joka kohteliaasti niiasi hänelle ja herroitteli häntä. Yleensä sellaista kohtelua Skyrimin maassa oli petorotuisen vaikeata saada, sillä pääosin kansalaiset tuntuivat hiukan vieroksuvan hännällisiä humanoideja. Tämä nainen kuitenkin hymyili vallan suurta hymyä, ja esitteli itsensä ja Aviksen, joka oli siis hänen tyttärensä. Kuva alkoi pikkuhiljaa hahmottua liskolle, tosin äidin tapaaminen teki miehen mielestä tapaamisesta tavallaan vielä kiusallisemman.

”Wadjeta”, vastasi lisko kohteliaasti naisen tiedustellessa tämän nimeä. Mitään muuta hän ei juuri ehtinytkään sanoa, sillä nainen hänen edessään puhua pälätti kuin papupata, kun taas hänen tyttärensä, joka taisi olla aivan eri maata kuin äitinsä, oli aivan sanattomaksi jäätynyt.
Vivien ei ainakaan yhtään kainostellut käytöstään Wadjetan parissa, vaan alkoi kaupitella tälle tytärtään. Lisko nosti kulmiaan ja jatkoi kohteliaan jäykkää käytöstään niin hyvin kuin vain suinkin osasi. Naisen suusta alkoi vuotaa hyvin muotoiltu kehupuhe bruneten hienoista luonteenpiirteistä. Suomuselkä hymyili kevyesti ja ei voinut olla kiusaantumatta keisarillisen äidin kehuessa tytärtään – tilanne olisi ollut vielä jotenkin käsiteltävissä jos tytär, josta oli puhe, ei olisi istunut aivan hänen vieressään!
Hyväkäytöksisyydestä saattoi olla montaa mieltä – moniko hienostunut lady viettää iltaa umpiänkyrässä kapakassa tai nai liskoa heinäkasan pohjalla, julkisella paikalla? Äidillä ei tainnut olla aavistustakaan siitä, mitä tyttökulta puuhaili hänen selkänsä takana - tai sitten oli, mistäs Wadjeta sitä olisi tiennyt. Tulinen, kyllä vain, sitä Wadjeta ei epäillyt. Mutta tottahan nätti Avis oli, oikein sievä, vaikka haarniska ja sotamaalaukset tosiaan saattoivat olla vähän harhaanjohtavia. Hetken aikaa Wadjeta ei voinut kuin aprikoida itsekseen, miksi nuorikko ei ollut ketään miestä vielä hyväksynyt.

Yllättäen - mutta samalla myös pelastaen tilanteen – Avis tarttui Wadjetaa kädestä ja nyhti tämän ylös paikaltaan. Onneksi niin kävi, sillä reptiliaani ei olisi osannut ollenkaan kommentoida Vivienin naittoaikeita. Brunette raahasi häntä ja mies seurasi kiltisti mukana.

Nyt kun äitimuori oli jo vähän kauempana, Wadjetan huulille alkoi levitä pikkuhiljaa huvittunut hymy – varsinkin, kun haarniskoitu nuori nainen kertoi tämän olevan äidin normaalia käytöstä. Wadjeta saattoi vain kuvitella… Onneksi Wadjeta ei ollut tyttö eikä kukaan muutenkaan ollut yrittänyt naittaa häntä kenellekään - nyt hän alkoi käydä pikkuhiljaa jo vanhaksi ja nuoruudessaan ennen maagiksi tuloa hän oli ollut niin köyhä, että ei mikään perhe olisi häntä sukuunsa huolinut.
”Kaupitteleeko äitisi useinkin sinua vieraille miehille markkinoilla?” Wadjeta kysyi. Kiusaantuneisuus alkoi poistua hänen äänestään ja sen tilalle oli tullut puhdasta huvittuneisuutta. Jää oli alkanut jo vähän rikkoutua kaksikon väliltä. Eihän tälle tilanteelle voinut kuin nauraa, nyt kun sitä tarkemmin ajatteli. Oli tämä vähän koomista.
”Yritystä ainakin tuntuu löytyvän”, Wadjeta naurahti ja uskalsi vihdoin yrittää katsoa keisarillista vihdoin silmiin.
”Pitäisiköhän ihan minun tosissani harkita tätä 'kilpakosijoiden päihittämistä'?” lisko kiusoitteli Avista leikillään hänen äitinsä sanoilla.

Armorit päällä kahisten nainen kohautti olkiaan pienen päänpuiston yhteydessä, antaen kyllästyneen kuuloisen huokauksen livetä huulten välistä. Hansikaspeittoinen käsi haroi etuhiuksia korvan taakse naamalta kutittamasta, antaen samalla silmien näkyä paremmin.
"Et voi kuvitellakaan... Jokainen mies Whiterunin läänistä on kerran jos toisenkin päätynyt äitini uhriksi. Sen takia en yleensä kulje muorin seurassa" hieman tilannetta valaisten Avis kuikuili liskomiehen selän taakse, nähden ylipirteän äitinsä vilkuttavan hänelle leveä hymy huulillaan. Nopean, kylmän mulkaisun myötä brunette palautui takaisin keskustelun pariin, kiinnittäen huomionsa takaisin argonialaiseen. Wadjetaksi uudelleen esittäytynyt mies tuntui pääsevän alkujännityksestään eroon, mikä sai myös nuoremman rentoutumaan enemmän. Hartiat laskeutuivat kireästä jännittyneisyydestään ja Avis kykeni peräti hymyilemään tuttuun tapaansa, naurahtamaankin itseasiassa. Seuralaisen kysymykset olisivat kuulostaneet absurdeilta kenen tahansa muun korviin, mutta valitettavasti keisarillisnainen oli joutunut kuulemaan nuo samaiset utelevat aatteet moneen otteeseen. Minkäs hän sille mahtoi, että emäntä oli saanut päähänsä  naittaa tytärtään kenelle tahansa ja tuo oli uusi elämäntehtävä - oli suorastaan ihme, ettei Avis ollut vielä päätynyt jättiläisen jalkavaimoksi.
"Usko pois, äiti on harrastanut tätä jo viiden vuoden ajan - siinä ajassa alkaa myyntipuheista kehittyä ärsyttävä rutiini. Näemmä kalju, viinalta löyhkäävä kerjäläinenkin olisi ollut hyvä miesehdokas, 'miehen geenit saattoivat olla hyvät' ehdotti äiti. Rampajalastaan huolimatta tuo tuntui juoksevan karkuun varsin hyvin." Avis virnisti vinosti pienen pilkansävyn kera, taputtaen selkään kiinnitettyä tapparaansa ylpeydellä. Kaksikätinen taistelukirves oli hänen parhain ystävä aina, kun oli tarvetta häätää raivostuttavia kosijoita aina Whiterunin rajojen ulkopuolelle - toisinaan jopa kauemmaksi. Heti kun Wadjeta otti puheeksi kilpakosijakeskustelun, joka oltiin juuri käyty läpi Vivienin kanssa, Kiirastulen ilkikurinen ilme muuntautui hätääntyneen näköiseksi. Silmät laajenivat ja hymy hälveni täysin, samalla kehonkieli oli selvästi luettavissa hermostuneen oloiseksi, sillä nuori nainen kuopi maata kengänkärjellään sillä välin kun sormet hamusivat jotain näprättävää.
"Eijeijei, en suosittele! Katsos kun en minä ole hyvä vaimo - en osaa edes paitaa parsia" Avis koetti taivutella toista unohtamaan aikeensa, tajuamatta kaiken olevan vain pientä kiusoittelua. Vaan mistäpä hän sitä olisi voinut tietää, ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta kun yhdenyön tapaus saapuu oven taakse Maran amulettia kanniskellen. Paniikissa vellovat ajatukset pysähtyivät ja hetken ajan keisarillinen antoi aivojensa raksutella omaan tahtiinsa, kunnes hän tajusi mistä oli kyse. Hermostunut naurahdus oli kuultavassa nuorukaisen suunnalta, ja posket helottaen ihmistyttö yskäisi selvittääkseen kurkkunsa.
"Eheh... niin, siis." Avis manasi itseään, tuntien suurta halua lyödä avokämmen suoraan otsaa vasten raskaan huokasun kera. Vaan mielihaluaan vastustaen hän onnistui kasaamaan itsensä, ollen jo valmis selittämään itseään liskomiehelle. Mutta...

"Mitä kuulinkaan? Olisitte kiinnostunut tytöstäni? No, mutta sehän mukavaa!" Vivien hehkutti ilmestyttyään kuin tyhjästä kaksikon vierelle, selvästikin vanhempi Purgatorium oli salakuunnellut keskustelua sivuummalta - hieman valikoivalla kuulolla. Keisarillisemäntä risti sormensa yhteen, hymyillen niin lämpimästi muorien tavoin kuin oli mahdollista. Avista kuvotti tieto siitä, ettei hänen äitinsä todellakaan ollut mikään lempeä mummeli, vaan ärhäkkä emäntä, ja silti tuolla oli tarve esittää jotain muuta.
"Enkö käskenyt sinun pysyä paikallasi? Anna minun hoitaa omat asiani, hus hus!" Kiiras hätyytti äitiään toisaalle, epäonnistuen varsin surkeasti yrityksessään. Ärähtäen nuorukainen rutisti sormensa tiukasti nyrkkiin, jotain olisi nautinnollista lyödä, mutta lähistöllä ei ollut edes ruukkua rikottavaksi. Voi, kunpa hän olisi voinut jahdata omaa äitimuoriaan kirveellä, mutta siinä vaiheessa olisi katto kadonnut pään päältä ja pian sekä Avis että Kuolonkallo olisivat olleet tien ikuisia kulkijoita.

"Avis kaipaakin hyvää seuraa hänen ja Routamielen eron jälkeen, joten pidä hänestä huolta kuin vuoristokukasta." kuuluivat vanhemman naisen huolestuneen kuuloiset sanat. Silkasta hajamielisuudestaan Avis möläytti "Mutta eihän minun ja Ärjyn välillä edes ole mit--" kun lause jäi kesken Vivienin kysyvän katseen porautuessa sisimpään sieluun, saaden likan lauseen muuttamaan nopeasti ääntä kelossa: "Tai siis: voi eiih, se oli kamala ero, kyllä. " ja siltä seisomalta lettihiuksinen hiljeni täysin. Vieläkään hänellä ei ollut rohkeutta myöntää äidilleen, ettei hänen ja Rautarovion sepän välillä ollut yhtikäs mitään. Helkkari, hän ei edes tiennyt olivatko he ystäviä keskenään. Suosiolla Kiirastuli jäi seuraamaan, mihin hänen äitinsä onnistuisi nyt sotkemaan rakkaan kuopuksensa.

[Vivien on ihana…. xDDDD <3]

Heh heh. Wadjeta ei edes yrittänyt pidätellä hymyä Aviksen kertoessa, kuinka hän oli antanut niille kyseisille aikaisemmille kilpakosijoille tapparan kanssa. Avis näytti melkein hätääntyvän hänen kiusoittelustaan, mutta näytti onneksi kuitenkin tajuavan jutun lopulta. Naurahdus karkasi liskon terävien hampaiden välistä, ja hän kohotti toisen kätensä varovasti kohti Aviksen poskea, jotta olisi voinut silittää tätä varovasti. Liskon hampaiden välistä karkasi samaa aihetta sivuava flirtti:
”Ei se parsimaton paita niin vakava asia olisi, kun muut vaimon velvollisuudet tuntuivat sinulta aika hyvin jo sujuvan…”

Pitkään Wadjeta ja Avis eivät saaneet olla keskenään, sillä Vivien, joka näytti olevan hyvin päämäärätietoinen tyttärensä naittamisen suhteen, oli jälleen palannut jälleen keskustelun äärelle. Vivien oli tainnut kuulla vain pienen osan keskustelusta, sillä hän oli entistäkin auvoisemman näköinen ja oloinen. Heti äitimuorin äänen kuullessaan - ennen kuin lisko oli edes ehtinyt koskettaa bruneten poskea - Wadjetan käsi palasi äkkiä alas sinne mistä oli tullutkin.
Vivieniä ei sitten hiljentänyt kerta kaikkiaan mikään! Wadjeta oli taasen jätetty melkein vaille suunvuoroa, mutta Avis alkoi tuoda kipakkuutaan esiin pikku hiljaa, kun tuo ärähti äidilleen. Kokonainen kuva tyttären ja äidin suhteesta alkoi pala palalta hahmottua argonialaismaagille. Tilanteen sivustaseuraaminen oli hassunkurista mutta aavistuksen vaivaannuttavaa - varsinkin kun Vivien kehotti pitämään tytöstä huolta, kun hänen takanaan oli jo ero jonkun Routamielen-kanssa. Pieni mustasukkaisuuden peikko nosti päätään argonialaisen sisimmässä, vaikka hän ja keisarillinen eivät juuri edes tunteneet toisiaan. Liskon omistuksenhalu oli kovin vahva. Onneksi tytön lipsautus paljasti, että ehkä tilanne tämän ”Routamielen” ja Aviksen välillä ei ollutkaan ollut aivan sellainen kuin Vivien oli sitä kuvaillut, ja tunne lientyi hiukkasen.

Puolivahingossa kaksikon väiteltyä mies katsahti jälleen hiljaiseksi jääneeseen Avikseen. Ruskeahiuksisen neidon kädet olivat kuitenkin rutistuneet nyrkeiksi ja hänen ilmeensä tuntui olevan jotenkin tuiman oloinen. Kenties hän olisi voinut pelastaa päivän hetkeksi ja helpottaa tytön oloa jotenkin, sillä tuosta näki, että äiti koetteli tytön hermoja.
”Ehkä minä voisin varastaa tämän… vuoristokukan hetkeksi itselleni, jos teille se vain sopii?” Wadjeta maanitteli kohteliaasti Vivieniä vieno hymy huulillaan. Aviksen käskyjä Vivien ei tainnut juuri kunnioittaa, mutta ehkä jos mahdollinen vävy olisi pyytänyt kahdenkeskistä aikaa niin muori olisi ehkä totellut. Suomuinen käsi tarttui ihmistytön käteen kuin huomaamatta, mutta silti ele oli tarkoitettu nimenomaan äitikullan nähtäväksi.
”Tahtoisin kovasti tutustua tähän kaunottareen kahden kesken – ja olen varmasti oikea henkilö lievittämään sitä kamalaa eron tuomaa tuskaa.”
Teräväkynsinen peukalo silitti keisarillisen kättä ja reptiliaanin vilkkukalvot värähtivät. Liskon äänessä oli jotain samanlaista kiusoittelevaa kuin äskenkin hänen puhuessaan kilpakosijoiden voittamisesta Avikselle.

Avis säpsähti Wadjetan kosketusta, vaikka se olikin pehmeä ja helläotteinen, ei hän silti osannut odottaa moista tapahtuvan. Hämmentynyt ilme oleili hetken maalatuilla kasvoilla, kunnes keisarillinen tottui tilanteeseen. Joskin hän vielä ihmetteli, mitä toisella oli taka-ajatuksena. Vivien noteraasi miehen eleen, ja hymy kasvoillaan hän nyökkäsi myöntävästi. Vanhemman naisen suunnitelma oli siis jollain tavalla onnistunut, vaikkei kummallakaan Purgatoriumilla ollut tietoa mitä tuleman piti. Muori kuitenkin oletti varaanimiehen haluavan tutustua paremmin tuittupäiseen likkaan, joka edelleen lähetteli piikikkäitä katseita äitinsä suuntaan. Avis ei tiennyt kenelle murista, kun äiti oli yksinkertaisesti raivostuttava ja Wadjeta taas härnäsi sanoillaan. Raspeutunut argonialaisääni oli kuitenkin hänen mieleensä, joten ärhentelyt jäivät miehen kohdalla vähemmäksi, kun taas emäntä olisi saanut kuulla pari valittua sanaa. Uhittelut jäivät kuitenkin sanomatta keveän sivelyn myötä, jolla mies hellitteli nuorempaa. Kiirastulella oli tyypillisesti herkkä ihmisiho, mikä tunsi jokaisen kosketuksen. Pehmeä kyhnytys rauhoitteli ärtynyttä likkaa juuri sopivasti, saaden pienen hymykaaren kohoamaan suupielille.
Hyhkäisten Vivien jätti tyttärensä käytöksen omaan arvoonsa kääntyäkseen Wadjetan puoleen vuoropuhelun merkeissä.
"No mikä ettei, ihan rauhassa vain", hymyillen ihmisnainen antoi luvan hännäkkäälle olennolle, viittoen kädellään puheeseen eläytyen. Pienen, mutta kohteliaan nyökkäyksen myötä cyrodiililainen jätti kaksikon omiin oloihinsa, ja kiinnitti huomionsa muihin asioihin - kuten tuttujen marttojen kanssa raatailuun. Mitäpä sitä suuressa kaupungissa käymään, jos ei ystävättäriä aikonut tavata. Kun Vivien oli poistunut taka-alalle, kääntyi vuorostaan Avis argonialaisen puoleen, edelleen kädestä pitäen.

"Kiitos... Äitini ei ikinä voi olla tunkematta nokkaansa asioihini", brunette kiitti keveästi huokaisten. Sinisilmät tuijottivat argonialaista uteliaana suoran katsekontaktin kanssa samalla kun likka nosti sekä omaa että miehen kättä ylemmäksi.
"Ja mistä hyvästä tämä oli?" kuului varsin viaton kysymys Aviksen osoittaessa vapaalla kädellä hänen sekä Wadjetan yhteen lyöttäytyneitä käsiä. Hän oikeastaan halusi tietää miten tuo oli keksinyt niin simppelin, mutta paljon kertovan eleen jolla Vivienin sai tajuamaan jotain, mikä ei oikeasti pitänyt paikkaansa. Hitaasti nuorukainen irtaantui toisen otteesta, vetäen kätensä lantiolleen, nojaten nyt painonsa vasemmalle jalalle. Samainen käsi, jolla hän oli elehtinyt hetkeä aikaisemmin, haroi nyt ruskeita suortuvia korvan taakse.

"Tiedoksesi vain: kilpakosijoiden päihittäminen ei ole niin helppoa kuin luulet", Avis huomautti haastavaan sävyyn samalla virnistäen tyypilliseen tapaansa. Jos joku meinasi hänestä vaimon saada, saisi tuo osottautua varsinaiseksi maanittelijaksi - Kiirastulta kun ei noin vain vangittu. Oli kyseessä sitten komea argonialainen tai vähemmän ihailtava äverikkö.

Aviksen siniset silmät tuntuivat porautuvan pintaa syvemmälle hänen katsoessaan miestä silmiin.  Wadjeta ei vastannut ensin Aviksen kysymykseen mitenkään, pyöräytti vain silmiään ja hymyili vienoa hammashymyä takaisin. Vastahakoisesti hänenkin otteensa löystyi nuoren naisen lämpimästä kädestä ja jotta hän ei olisi näyttänyt tavattoman onnettomalta, pyyhki hän olkapäältään jälleen näkymätöntä pölyä.
"Pidän pulassa olevien neitojen pelastamisesta."

Avis varoitti, ettei kilpakosijoiden päihittäminen ollut niin helppoa kuin Wadjeta saattoi ehkä kuvitella. Kuitenkin jo lievästi kiusoittelevalta kuulostava äänensävy oli tarpeeksi provosoimaan argonialaista, puhumattakaan sitä seuraavasta. Nopeasti auttamattomana romantikkona Wadjeta kävikin läpi päässään sarjan "mitä jos"-ajatuksia, mutta havahtui pian ihastuneista ajatuksistaan todellisuuteen. Kuinka realistiset mahdollisuudet hänellä oli Aviksen nappaamiseen?

Nyt kun he olivat tosiaan jääneet kaksin kesken ja jää oli murtunut, Wadjeta uskalsi jo ajatella sanovansakin jotakin. Hän ei halunnut vuoristokukkansa ja silmänruokansa livahtavan hetkeen yhtään mihinkään kun oli kerran päässyt tämän kanssa puheväleihin.
"Nyt kun satuimme jäämään kaksin, etkö kävelisi hetken kanssani?" Wadjeta ehdotti sulavan kohteliaasti ja alkoi hitaasti liikkua eteenpäin, kauemmas markkinoilta. Taivas oli harmaantunut vielä entisestään ja sää oli muuttunut jotenkin koleammaksi, mutta Wadjeta ei antanut sen estää itseään.

"Noh, kerrohan, mitä neiti tekee keskellä Whiterunin markkinoita haarniska yllään?" raspinen ääni tiedusteli. Wadjeta oli utelias, tottahan toki, tilanne oli niin mielenkiintoinen. Ei joka naikkonen muutenkaan kuljeskellut niin hyvin varustautuneena, ellei sitten edustanut Stormcloakeja tai legaattia Avis ei päällepäin vaikuttanut olevan kumpiakaan,  asusta päätellen ainakaan.
"Oletko metsästäjä? Sotilas?" Wadjeta arvaili ääneen ja nosti piikkikoristeisia kulmiaan. Hän mittaili Avista katseellaan päästä varpaisiin ja yritti analysoida näkemäänsä.
"Ei sitä usein nää naista lähes täydessä sotisovassa."

Avis pohti vaihtoehtojaan hyvin hartaasti, liu'uttaen sinisten silmiensä katsetta ensin argonialaisesta torin keskellä viipottavaan, innosta vouhottavaan äitiinsä, ja takaisin mieheen. Oliko hänellä edes valinnanvaraa? Äidin seura ei todellakaan ollut terveellistä, joten mies oli selvästikin vähempi paha tässä tilanteessa. Ja ken ties, kenties hän saisi lisää informaatiota liskoihmisiin liittyen. Nuorta keisarillista kiinnosti niin suunnattomasti nuo lättähännät ja suomun peittämät nahat, ne olivat aivan eri maailmasta hänen silmissään. Suomutkin näyttivät välkehtivän vaikkei aurinko edes paistanut, aivan samalla tavalla kuin hopeakylkinen kala joella.
"Hyvä on." Avis myöntyi, vaikka mies olikin jo ottanut pari askelta eteenpäin ja hänen tehtäväkseen jäi toisen perässä pysyminen. Haarniska rahisten hän laahusteli keveässä tahdissa Wadjetan vierellä, tutkaillen ensin omia kengänkärkiään ja välillä vilkuillen seuralaistaan. Keisarillinen ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä, sillä tavallisesti hän jätti yhden yön lemmityt jonnekin kauas, kauas pois. Kuten nytkin hän luuli jättäneensä liskon sinne heinäkasaan. Eikö mies loukkaantunut tai tuntenut oloaan huijatuksi, kun brunette olikin aamulla vaappunut tiensä pakosalle? Avis varmaan olisi tuntenut jotain, jos ei olisi aina se joka suorittaa komeat paot.

Wadjeta oli uteliasta sorttia, selvästikin, eikä Aviksen mitä ilmeisemmin tarvinnut huolehtia keskustelun ylläpitämisestä. Hyvä niin, sillä tuittupäinen nainen oli kireällä mielellä juuri tänään - kiitos äidin. Kiirastuli kopautti luista rintapanssariaan, jota seurasi pieni, kumea sointu. Hän oli ylpeä varusteistaan, sillä Skyrimista ei voinut hankkia samanlaista. Ja olihan tuo pirun hieno varustus, ainakin silloin kun kypärä ei ollut mukana.
"Piti saatella äiti tänne kaupungille, joten mistä sitä ikinä tietää mitä vastaan tulee. Varsinkin kun äiti on niin hidas... Jopa jalaton luuranko saisi sen kiinni nopeasti." Avis totesi keveästi virnistäen, kallistellen päätään puolelta toiselle rusauttakseen niskojaan. Verryttely olisi tehnyt eetvarttia, sillä monta tuntia haarniskan sisällä verotti voimavaroja - oli nainen kuinka voimakas tahansa. Ei naisten kehoja oltu luotu kantamaan soturin kamppeita, vaikkei Avis sitä myöntänytkään.

"Olen asepalvelija; lyöttäydyn seikkailijoiden matkaan - pientä maksua vastaan, tietenkin." tietenkin nainen jätti mainitsematta, ettei hän kovin kokenut vielä ollut. Hyvä jos omaa asettaan pystyi hallitsemaan, tuo kun oli aikapoika kieputtamaan keisarillista ympäri hyrrän lailla.

"Entä sinä? Asutko kenties täällä tai jotain, kun näyt tulevan vastaan useammin kuin kerran", Avis uteli pienellä mielenkiinnolla, siirtäen katsettaan miehen päästä varpaisiin ja takaisin. Mies oli harvinaisen kevyesti pukeutunut ollakseen, noh, mies. Brunette oli tottunut näkemään miehet aina sotilaspuvuissa, suurissa ja painavissa haarniskoissa.

Avis vaikutti olevan ylpeä uravalinnastaan, ja mikäs siinä, ihan kunniallinen ala oli kyseessä - joskin moni olisi voinut sanoa, että asepalvelija ei ollut ammatti naisia varten. Wadjeta ei kuitenkaan tuominnut - pikemmin vahva naispalkkasoturi oli melko vaikuttava konsepti hänen mielestään.
"Kuulostaa jännittävältä", Wadjeta vastasi vaikuttuneena. "Täytyy muistaa ensi kerralla, kun tarvitsen jonkun mukaani kaupunginmuurien ulkopuolelle metsästämään peikonrasvaa."
Kipakka ruskeahiuksinen neito oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Haarniskaan pukeutunut asepalvelija oli taatusti kiinnostavampaa seuraa kuin joku hissukka kotihiiri. Täytyi olla aika rohkea persoona, jos uskalsi vastata omasta ja äitinsä turvallisuudesta ihan yksikseen - Skyrimin mailla liikkui vaikka minkälaista porukkaa, luurangoista lohikäärmeisiin ja ryöväreihin.

"Olen maagi", hän vastasi vihreät liskonsilmät ylpeänä loistaen keisarillisen kysymykseen. Maaginkaavut olivat toki saattaneet antaa jonkinlaista osviittaa hänen okkupaatiostaan. Mistään Wadjeta ei ollut kaiketi ylpeämpi itsessään kuin siitä, että hän oli niin hyvin kouluttautunut ja sivistynyt. "Myyn liemiä ja opetan nuorille ja kokemattomille taikuutta."
Sanojensa vahvistukseksi mies loihti vaivattomasti vasempaan käteensä sormiensa väliin luikertelevan tulenlieskan, niin sopivan ja pienen, ettei se herättänyt liikaa huomiota, mutta silti niin hallitun, että lieskan kiermurtelu oli kaunista katsottavaa.
"Ja kyllä, tällä hetkellä asun täällä Whiterunissa - kiertelen mantuja vähän sen mukaan, missä milloinkin on tarvetta ja mistä saan käsiini tarvittavat ainekset liemiä varten. Omaa kotia en ole vielä tullut hankkineeksi."
Argonialaismies virnisti. Ehkä sitten, kun hänellä olisi joku, jonka kanssa muuttaa yhteen, hän voisi harkita talon ostamista. Sellaisen ihmisen etsimiseen saattaisi kulua kuitenkin vielä paljon aikaa... ellei sitten Wadjeta ottaisi Vivienin tarjousta vastaan.
"Nyt minulla on huone Sotaratsussa. Olin ajatellut jo lähteä Whiterunista, mutta kerran kun täällä näyttää olevan näin paljon väkeä, niin enköhän minä vielä tekemistä täältä löydä."
Wadjeta sammutti liekin kämmeneltään.
"Ja maisemat täällä päin ovat todella kauniit", Wadjeta jatkoi katsahtaen huomaamattomasti syrjäkarein Avikseen, joka käveli hänen vierellään.

Wadjeta askelsi hitaasti. Häntäkivun hän oli jo unohtanut aikaa sitten Avista katsellessa. Nuorikko sai hänet hyvälle tuulelle jostain kumman syystä. Ihmisnaiset olivat ihmeen viehättäviä. Mattapintainen ja pehmeä iho teki heistä kevyen ja herkän oloisia.
"Jos sinun piti kerran saattaa äitiäsi, asutteko te sitten jossain toisaalla?" vihreäsuomu kysyi kohteliaasti, yrittäen samalla jalkautua pilvilinnoistaan. Hän ei tahtonut olla liian tungetteleva, sillä he kaksi eivät tosiaankaan tunteneet juuri ollenkaan. Ehkä Wadjeta saisi puolestaan saattaa Aviksen kotiin myöhemmin.

Nuori nainen nyökytteli iloisena päätään saadessaan jonkin sortin tunnustutsta työstään, vieläpä mieheltä! Yleensä kaikki uroot kiusasivat ja härnäsivät Avista hänen ollessa majatalolla töitä etsimässä, tavallisinta oli pään moukotus ja kaikenlainen leikittely. Hetken keisarillinen jaksoi kuunnella piruilua, mutta pidemmän päälle sellainen vähättely otti aivoon - eikä hermostunut nainen ajatellut tekojaan tai sanojaan sen pidemmälle. Kapakan miehet saivat aina revittyä hupia irti hänen kustannuksellaan, minkä tietoisuus jo itsessään kismitti keisarillista. Vaan periksi ei annettu! Vielä jonain päivänä hän olisi yhtä suuri soturi, sankarikin ehkä, kuin monet miehet olivat. Hän näyttäisi mihin cyrodiililaisnaiset kykenee, kunhan niitä kunnon keikkoja vielä saataisiin. Valitettavasti kenelläkään selväjärkisellä ei ollut tarvetta asepalvelijalle, siinä kun kaikki sekopäisimmät halusivat jahdata tarunhohtoisia aarteita sun muita myyttejä, joiden todenperäisyydestä ei ollut takuuta.
Keisarillinen koitti karistaa omat murheenaihensa jottei olisi todella tympeää seuraa miehelle, joka vastatoimena kertoi hieman itsestään. Vai oli tuo maagi, kaikkea sitä. Avis ei ollut tavannut montaa maagia elämänsä aikana, sillä hänen suvussaan ei kukaan sitä harrastanut. Hän ei myöskään ollut päässyt kunnon juttusille kaapuihin pukeutuneiden ihmisten kanssa, sillä nuo yleensä pitivät yllään mystistä auraa. Nuori nainen ei tuntenut oloaan niin uhkarohkean tunkeilevaksi, että olisi mennyt tekemään tuttavuutta niiden harvojen matkailijoiden kanssa, jotka eksyivät majatalolle. Kaikki kun eivät olleet läheskään yhtä ystävällisiä kuin Wadjeta hänen vierellään. Soturin katse kiinnittyi automaattisesti pieneen lieskaan, jonka reptiliaani oli luonut kädelleen. Sinisilmät laajenivat hämmästyksestä ja Aviksessa oli havaittavissa lapsellista mielenkiintoa sekä innostuneisuutta, aivan samalla tavalla kuin hän oli ensimmäisen kerran nähnyt revontulet Skyrimiin saapuessaan.
"Ooh~" kuului keveä äännähdys naisen huulten välistä, hän kun ei kyennyt mihinkään henkevämpään keskusteluun jotain niin kaunista nähtyään. Vaan kun pienimuotoinen show oli ohi, lipesi pettynyt 'aww' naisen suusta. Varmaan puolet miehen sanoista oli hukkunut jonnekin kaukaisuuteen, sillä Avis ei ollut ehättänyt kuuntelemaan kuin puolikorvalla. Liekki oli liian kiinnostava, vaikka olihan tuota tulta tullut nähtyä. Mahtoi olla kätevää omata mukanakulkevaa tulta näin kylmillä seuduilla, helpottaisi huomattavasti Aviksenkin seikkailuita.

"Mm, totta. Vaikka tundra näyttääkin kovin kolkolta päiväsaikaan, öisin sentään on tähtitaivas." nuorukainen kommentoi keskustelua samalla kun venytteli kipeitä hartioitaan. Keveydestään huolimatta haarniska oli silti kovin joustamaton ja tympeä päällä, vaan sen siitä sai kun pyysi juopunutta dunmeria kasamaan armorin, johon pieni nainen ei hukkuisi. Onneksi sentään äitimuori oli toisaalla, sillä nyt pää säästyi säryltä ja korvat siltä kälkättämiseltä. Toivottavasti Avis itse ei muuttuisi samanlaiseksi paasaajaksi kun siihen ikään tultaisiin.

Brunette hymyili pienesti itsekseen, hän piti huvittavan sitä kuinka argonialainen keksi niin monta kysymystä lyhyeen aikaväliin. Moni mies olisi vain hymähtänyt, ärähtänyt ja vältellyt liiallisia keskusteluja, mutta näemmä kaikki eivät olleet samanlaisia juroja. Mukavaa vaihtelua puheliaan naisen kannalta, mikäs sen mukavampaa kuin luistava vuoropuhelu ja uusien ystävyyksien luominen.
"Asumma Riverwoodissa, äiti pitää pientä tekstiilikauppaa mökissämme. Voit kuvitella kuinka hankalaa on päästä aamupalalle, kun niitä tilkkuja lojuu joka nurkassa", Avis naurahti hieman nolostuneen oloisena. Hän ei vieläkään oikein tuntenut suurta ylpeyttä piskuisessa kylässä asumista kohtaan, mutta niin kauan kuin hän vanhempien luona asui ei valittamista juuri ollut. Hän oli joskus harharetkillään törmännyt pieneen mökkiin keskellä-ei-mitään, ehkä hänen pitäisi kyhätä samanlainen kömmänä itselleen ja muuttaa omilleen.
Parivaljakon ohi käveli nyreää naamaa näyttävä mies, joka mulkaisi keisarillista kulmiensa alta. Tuo sai vastaukseksi aivan yhtä jäätävän katsahduksen Avikselta, ja molemmat käänsivät katseensa toisaalle. Tuo samainen mies oli tullut tutuksi muutama viikko sitten, kun pieni kinastelu oli äitynyt käsirysyksi keskellä kapakkaa. Molemmille osapuolille oli jäänyt muistoksi musta silmä sekä pieniä ruhjeita ympäri kehoa, mutta kinaa ei vieläkään oltu selvitetty - ei niin puhumalla kuin tappelemallakaan. Naisen onneksi mustelma silmän ympärillä oli jo haalistunut niin paljon, ettei sitä kyennyt erottamaan sotamaalauksen alta ollenkaan. Hän tunsi edelleen suurta katkeruutta nordmiestä kohtaan, toivoen tasaavansa tilinsä vielä jonain kaunis päivä.
Ennen kuin naisen ailahteleva mieliala heittäisi kärrynpyörää päätti tämä kiinnittää huomionsa takaisin seuralaiseensa.
"Minne haluat mennä? Mahdollisimman kauas äidistäni, toivon"

Jaa, vai oli vanha rouva Vivien Purgatorium oli ompelijatar. Ihme, että Vivien ei ollut pakottanut tytärtänsäkin ompelijan ammattiin, sillä tuo vaikutti olevan erittäin sinnikäs saamaan tahtonsa läpi. Vaikutti tosin siltä, että omena ei ollut kauas puusta pudonnut.
"Riverwood", Wadjeta maisteli sanaa suussaan. "En ole koskaan käynyt siellä, mutta ehkä pitää joskus pistäytyä." Wadjetan olisi tehnyt mieli tiedustella vielä tarkemminkin, missä likka asuu, mutta se olisi varmaan kuulostanut liian tunkeilevalta, joten vihreäsuomuinen malttoi mielensä.
Avis kysyi minne Wadjeta aikoi heidät johdattaa. Mitään erikoista miehellä ei ollut ollut mielessään, hän oli vain tahtonut saada olla bruneten kanssa kahden ilman, että vanharouva Purgatorium olisi tullut tekemään tilanteesta kiusallisen.
"Eikö äitisi huolestu, jos katoat jonkun puolivieraan miehen seuraan?" Wadjeta esitti retorisen kysymyksen, mutta ei syventynyt siihen sen enempää.
Wadjeta kohautti olkiaan keveästi ja väläytti vaaleiden ja terävien pedonhampaiden koristamaa hammashymyään. Kun Aviskin kerran tahtoi kauas äidistään, he voisivat huoletta lähteä jonnekin kauemmaskin. Niinpä Wadjeta vastasi kysymykseen kysymyksellä.
"Haluaisitko lähteä muurien ulkopuolelle? Voisimme yrittää saada kiinni kaniinin tai pari, jotta saisin illallista. Tähän tehtävään saattaisin tarvita erään asepalvelijan apua", Wadjeta virnisti jälleen, viitaten puheillaan Avikseen. Wadjeta ei ollut mikään metsästysmestari, eikä Aviksen varmasti ollut kovin kevyt juosta pikkupupuja kiinni raskas armor päällään, mutta pääasia oli, että he pääsisivät pois kaupungin väenpaljoudesta.

Puhumatta sen enempää aiheesta Wadjeta käveli vaistomaisesti kohti kaupunginmuureja. Ovi oli tänään auki, sillä markkinoille virtasi ihmisiä solkenaan, ja porttia olisi saanut koko ajan olla availemassa, jos sitä olisi pidetty kiinni. Wadjeta saattoi kävellä ulos Avis vierellään kenenkään siitä erityisesti välittämättä. Aina välillä suomukas vilkaisi syrjäkarein lettipäähän puolisalaa ja arvaili, mitä tuon mielessä liikkui.
Sää oli edelleenkin vähän harmaa. Pieni sateenpelko makasi Wadjetan mielenpohjalla, mutta ei antanut sen häiritä. Pahinta mitä olisi voinut tapahtua olisi se, että hän ja likka olisivat kastuneet. Whiterunia ympäröivät kauniit maisemat kuitenkin korvasivat hyvän sään puutteen kauneudellaan verrattomasti. Heidän astuttuaan ulos muurien sisältä joka puolella häämöttivät komeat lumihuippuiset vuoret, horisontissa siintävät viheriät ja jylhät havumetsät sekä laajana mattona Whiterunin kukkulan juurella leviävät kellertävänruskeat tundratasangot. Skyrim toden totta oli kaunis. Sitä oli myös kaksin verroin hienompaa katsella kaksin jonkun toisen kanssa. Wadjeta, joka oli tottunut elämään poikamiehenä yksinään, tunsi jotakin outoa vetoa seurantunteeseen - vai liekö se oli Avis, johon argonialainen tunsi vetoa?
"Meidän kannattaa ehkä mennä tundratasangolle", Wadjeta lausahti havahduttaen itsensä syvällisistä ajatuksistaan. "Siellä niitä kaneja kai eniten on? Pakko myöntää, mutta en ole mikään ammattimetsästäjä."

[kevyesti autohittasin taas ~]

Avis rasautteli niskojaan venyttelyn lomassa, etsien itselleen sopivaa ryhtiä jottei selkä taipunut kasaan pajun lailla kaiken tämän lisäpainon alla. Olisi helpottanut suunnattomasti, jollei örkinrautakirves olisi painanut liki kahtakymmentä kiloa hänen selässään.
Liskomies vaikutti olevan kiinnostunut kaikesta mitä nuori nainen suustaan päästi, mikä kummastutti brunettea hieman, sillä tavallisesti ihmiset vain jättivät hänen hölötyksensä omaan arvoonsa. Kukaan ei jaksanut kuunnella naikkosen raatailua, piirrettä jonka hän oli äidiltään valitettavasti perinyt. Vaan hyvä jos jotakuta kiinnosti, vai kuunteliko toinen silkasta kohteliaisuudesta? Sitä Avis ei osannut sanoa, eikä kyllä osannut ajatellakaan sitä sen pidemmälle. Kunhan joku oli seuraa pitämässä oli nainen tyytyväinen.
"Meh, Riverwood on pieni kyläpahainen parilla talolla ja myllyllä, ei siellä käy kuin ohikulkevat matkalaiset ja varkaat." nainen tokaisi naurahtaen, hän ei todellakaan tuntunut omaavan lämmintä sidettä kotikyläänsä kohtaan. Vaan ihmekös tuo, Kiirastuli oli vaaraa ja seikkailuja janoava eikä mitään noista himoista täyttynyt Riverwoodissa asuessa. Siellä ei koskaan tapahtunut mitään erikoista, ja suurin vaara oli kanojen ärsyttäminen. Ne nokkavat linnut kyllä ajattivat varomattomia ihmisiä ympäriinsä, antaen aivan uuden näkemyksen tyhjäaivoisista kanalinnuista. Eikä Avis tietenkään ollut yksi niistä, jotka lapsena koettivat ajattaa höyhenpeitteisiä olentoja ja saaneet sitten itse takkiinsa. Ehei, pois se hänestä. Mielikuvat haihtuivat nopsaan nuorukaisen mielestä tämän keskittyessä kävelemään toisen rinnalla, vaikka päämäärä olikin vielä hakusessa. Mies vaikutti hieman huolestuneelta rouva Purgatoriumin suhtautumisesta tyttären seuraan liittyen, mutta likka itse ei ollut laisinkaan huolissaan. Osasihan hän puolustautua jos tarve vaati, ja olivathan hän ja argonialainen tehneet jo tarkempaa tuttavuutta jokunen aika sitten. Se oli taas yksi asia, mistä Vivien saisi huolestua, vaan kukapa tuolle asiasta kertoisi.

"Jo tokkiinsa!", Avis hihkaisi iloiseen sävyyn leveä virne kasvoillaan. Hän oli aina valmis avittamaan toisia metsästyshommissa, vaikkei parin kanikan saalistamiseen tarvittu kuin argonialaisen tulta lietsovat sormenpäät. Iloisena nainen kuitenkin seurasi toista aina muurinporteille saakka, saaden jälleen vaihteeksi mojovan mulkaisun porttia vartijoivan miehen suunnalta. Avis ei tunnetusti ollut hyvissä väleissä vartijoiden kanssa villin luonteensa vuoksi, eikä hän koskaan pitänyt solttujen vinoilevasta tavasta puhutella häntä. Eivätkä nuo selvästikään näyttäneet järin yllättyneeltä Purgatoriumin nuorimman kulkiessa argonialaisen vierellä. Tottapa nuo pitivät miestä hänen uutena riesankohteena tai jotain. Vaan vähät brunette välitti, hän halusi viettää miellyttäviä hetkiä Wadjetan kanssa, koska tuolla miehellä tuntui olevan jos monenlaista tarinaa hihoissaan. Ja ainahan Avis oli valmis kuuntelemaan niitä, tietenkin unohtamatta hänen suunnatonta mielenkiintoa liskoihmisiä kohtaan. Kukapa olisi arvannut, että hän tutustuisi ihkaoikeaan reptiliaaniin näinkin nuoressa iässä. Jostain syystä hän oli kuvitellut tapaavansa petorotuisia vasta myöhemmillä seikkailuillaan.

Nainen kohotti katsettaan kohdatakseen Skyrimin henkeäsalpaavan, kylmän mutta kauniin maiseman, jota koristi koreat syksynsävyt. Tietenkin tuo horisontaalinen kauneus olisi ollut parhaimmillaan revontulien aikaan, vaan niitä sai odotella vielä jonkusen tunnin verran. Avis ei ollut lainkaan tietoinen mitä reptiliaanin pään sisällä liikkui, mutta eipä se nuorukaisen iloa haitannut vaikka olisikin tiennyt. Siitä oli jo jonkin aikaa kun hän viimeksi oli viettänyt aikaa miehen seurassa ilman tappeluita ja kädenvääntöä. Ihanteellista seuraa siis, varsinkin kun mies tuntui omaavan käytöstapoja toisin kuin monet muut. Tosin, ei tuo ihan pojankoijarilta vaikuttanut, joten kaipa aikuistuminen oli tapahtunut jo ajat sitten. Avis odotteli josko Wadjetalla olisi tietoa suunnasta, sillä hän itse tyytyi vain seuraamaan kelpo asepalvelijan tavoin.



// No problem~ Anteeksi, ettei peli mee etiäpäin mun takia D:

[Eipä tuo kai haitanne, Wadjeta onkin tässä tanssissa vievässä roolissa >:D]

Avis oli seurannut koko matkan ulos porteista Wadjetan rinnalla. Wadjeta oli iloinen siitä, että ruskeahiuksinen keisarillinen oli lähtenyt vaivoitta hänen mukaansa. Hiljaisuus häntä kuitenkin ihmetytti - joskaan ei harmittanut, sillä hän ei kokenut hiljaisuutta enää kiusalliseksi, kun edessä häämöttivät majesteettiset vuoret ja tundratasangot.
Wadjeta lähti orjallisesti laskeutumaan Whiterunista poisvievää mukulakivitietä nainen vierellään. Muutama pari sataa muurilta etäännyttyään hän uskalsi poiketa tieltä ruskean tasangon luo. Hiekkapohja ja matala tasankoheinä rapisivat Wadjetan jaloissa, kun tämä taivalsi yhä kaupungista poispäin. Tuuli kävi vähän ikävästi Wadjetan harjaksiin, ja Wadjeta vaistomaisesti luimisti ne välttyäkseen kylmältä tunteelta.

He saapuivat pian hyvin pienen supantapaiseen kuoppaan, jonka keskellä kasvoi varpu villipurjoa. Wadjeta tunnisti sen oitis ruokakasviksi ja muisteli, että kaniininsukuiset eläimet söivät sellaisia.
"Kuten sanoin, en ole mikään mestari kaniininpyydännässä, mutta voisin kokeilla tehdä riimuloitsun. Ehkä joku onneton elukka kävelee siihen, jos laittaisin sen ihan tuon purjopuskan viereen", Wadjeta totesi kohauttaen kevyesti olkiaan. Mahdollisuudet saada ilmainen kaniiniateria ilman kunnollista syöttiä olivat aika pienet, mutta purjokin sai kelvata paremman puutteessa.

Wadjeta käveli jonkin matkan päähän naispuolisesta kumppanistaan, kyyristyi ja langetti maahan riimuloitsun, kooltaan normaalia pienemmän, välittömästi purjon viereen. Kaniini ei kovin voimakasta loitsua kai tarvitsisi. Se välkähti valkoisen ja jäänsinisen sävyissä ennen kuin muuttui vähän huomaamattomammaksi maahan. Wadjeta peitteli sitä hiukkasen puolimaatuneilla lehdillä, jotta mahdollinen ansaan kulkeva saalis ei osaisi arvata mitään ennen kuin olisi liian myöhäistä. Kun pupuparka astelisi riimun päälle, sen pitäisi laueta ja surmata eläin siihen paikkaan. Se ei ehkä olisi kovin viehättävää katsella, mutta Avis ei tuntunut olevan kovin herkkänahkainen tapaus eikä pelästyisi, vaikka näkisikin jotain sellaista.

Wadjeta puisteli tomua vaatteistaan ja käveli supan reunalle.
"Käydäänkö penkereen taakse odottamaan, josko joku kaniini sattuisi tarttumaan syöttiin?" Wadjeta kysyi hymyillen riimun asetettuaan ja kävi itse jo edeltä supan reunan taakse. Hän kävi maahan istumaan ja lopulta nojautui puoliksi mahalleen pengertä vasten. Penkere toimi myös näköesteenä ansapaikan ja metsästäjien välillä.
Argonialainen taputti maapaikkaa vieressään ja kehotti Avista tulemaan hänen viereensä. Odottaessa olisi varmasti aikaa jutella jostain, ja jutteleminen, jos mikä, oli neljäkymppisen miehen mieleen.
"Saaliin odottaminen on paljon miellyttävämpää seuraneidin kanssa."

Tottelevaisen koiran tavoin Avis seurasi argonialaista aina Whiterunin ulkomuureille saakka, pysähtyen vasta kun seuralainenkin keskeytti askeleensa. Siinä kun mies jäi nauttimaan jylhästä maisemasta, rupesi brunette neitokainen haravoimaan tundran peittämää maastoa sinisilmillään saalista etsien. Minkäs hän luonnolleen mahtoi, likka oli vasta nuori ja toiminnanjanoinen joten maisemabongaus saisi jäädä tältä kertaa. Voi kuinka olisi ollut mukavaa saalistaa jotain suurta ja mahtipontista, tai vaikkapa törmätä karskeihin bandiitteihin. Vaan aroilla ei paria heinänkortta suurempaa näkynyt, ja tämä toteamus sai Aviksen huokaisemaan hiljaa pettyneesti.
Kaksikon matka jatkui pientä polkua myötäillen ja pian nuori nainen huomasi retken päättyvän pienen supan kohdalle. Wadjeta selvästi kävi jonkinlaista suunnitelmaa päänsä sisällä, pukien sittemmin sanansa teoiksi pienen purjoesiintymän vierellä. Avis seurasi kaikkea ylen uteliaana ja silmät suurina, kun argonialainen langetti maahan jonkinlaista loitsuketta. Nuorempi ei ymmärtänyt magiasta sen enempää kuin mammutti ymmärsi kaupustelusta, tuntien suurta ihannointia reptiliaania kohtaan. Suu ympyränä brunette möljötti hetken kirkkaita valoja, sulkien sumppunsa vasta pienen shown ollessa ohi.
"Miten ihmeessä tuon teit?" kuului retorinen kysymys soturin suunnalta.

Ehkä hänen pitäisikin opetella lukemaan ja tekemään taikoja, siitä taidosta saattaisi olla yllättävää hyötyä. Hän pystyisi ärsyttämään Rorikhia entistäkin enemmän, välttelemään äitiään näkymättömyysloitsulla ja rahaa tulvisi jokaisesta ilmansuunnasta. Tai niin nuorukainen ainakin kuvitteli, tällä kun ei ollut lainkaan käsitystä millaista elämää maagit yleensä elivät. Vaan ainakin Wadjetalla tuntui olevan fiinit vaatteet yllään, joten ei ajatusmaailma niin kaukana todellisuudesta voinut olla. Vaan eipä keisarillisesta ollut maagiksi niin kauan kun tämä oli liian kiintynyt aseeseensa ja pysytteli lukutaidottomana.

"Khyl maar!" Avis nyökkäsi hymyn kera vastattuaan myöntävästi argonialaisen ehdotukseen. Haarniska rahisten hän käveli supan reunalle laskeutuakseen miehen osoittamalle paikalle selälteen makaamaan, heti kun oli kirveensä heittänyt vähän kauemmaksi itsestään. Painava örkinrauta jysähti maata vasten matalan tömähdyksen säestämänä, jättäen selvän painauman kuivaan ruohoon. Keisarillinen itse asetti kätensä niskatukseen ja risti koiven toisen jalkansa päälle. Hän aikoi pitää kehonsa rentona jottei lihaskipu pääsisi aamulla yllättämään, lisäksi nyt hän näki jos kaksikon takaapäin päättäisi hiipparoida susi tai pari. Tuskin kanin metsästykseen kahta silmäparia tarvittiin.

Kiirastuli ei voinut olla hymyilemättä suomuhipiäisen sanoille seuraneidistä, sillä harvemmin häntä kutsuttiin millään naisellisilla nimikkeillä. Kaikki tiesivät millainen rämäpää hän oli ja kuinka kukaan ei kyennyt pitämään epänaisellista ihmistä rauhallisena. Selvästikin nuo juoruilijat olivat väärässä, sillä Avis omasta mielestään tunsi olonsa tyyneksi kuin järven pinta. Selvästikin vanhemmalla miehellä oli häneen jonkinlaista vaikutusta, vaikkei nainen itse tiennytkään miten. Hän oli sitä mieltä, että Wadjeta oli tähän mennessä mukavin ja kärsivällisin mies joka vastaan oli kävellyt. Liskomies sentään kuunteli mitä keisarillisella oli sanottavana, tai ainakin siltä vaikutti. Mistäpä Avis olisi voinut tietää jos mies vain esitti. Vaan sitä hän ei tohtinut edes ajatella. Miehen seura oli mukavaa vaihtelua, eikä nuorukainen pistäisi pahakseen kunnolla tutustumista.

"Teit kyllä pysyvän vaikutuksen äitiini, sen näki hänen katseestaan", Avis naurahti keveästi taivasta tuijotellen. Taivaankansi ei ollut järin kaunis tällaisella ilmalla, mutta ainakaan ei satanut.

Wadjeta hymyili viekkaasti saadessaan bruneten hämilleen riimuloitsunsa avulla. Hän oli ylpeä maagintaidoistaan ja pakko oli myöntää, että ne olivat myös hyvin näyttäviä taitavasti tehtyinä. Wadjetalla oli ollut lähes koko ikäänsä aikaa harjoitella taikuutta, joten hänen riimunsa olivat kauniita ja selvärajaisia, toisin kuin nuorempana maaginkisällinä. Hän muisti kun oli ensimmäistä kertaa tehnyt riimuloitsun - se oli ollut kauhea epäonnistuminen silloin, mutta jälkeenpäin sillekin virheelle mies pystyi hymyilemään.

Wadjeta oli iloinen tytön käydessä makaamaan hänen viereensä. Hän yhä ihmetteli, miten spontaani Avis osasikaan olla ja repäistä lähtemällä hänen kanssaan torilta Whiterunin tasangoille tuosta vain. Smaragdinväristen silmien katse vilkuili välillä haarniskaan verhoutunutta neitokaista ja palasi sitten aina hetkeksi takaisin kaniiniansaan. Liskon oli myönnettävä itselleen, että hän oli kiinnostuneempi katselemaan nuorta neitosta vieressään kuin purjopusikkoa edessään. Hän nautti naisseurasta enemmänkin kuin paljon, mutta ei halunnut kuitenkaan vaikuttaa Aviksen mielestä mitenkään tunkeilevalta, joten hän vältteli kovasti tuijottamasta naista liikaa syrjäkarein. Wadjetan tunteista silti kielivät lievästi koholla olevat harjakset ja verkkaalleen puolelta toiselle ääneti heiluva häntä.
Wadjeta puhui hyvin hiljaa ja rauhallisesti, jotta ei pitäisi yhtään ylimääräistä meteliä. Hirveä hässäkkä olisi voinut näet saada saaliin katoamaan paikalta kuin varkaan rikospaikalta. Vihreäsuomuinen oli päättänyt ottaa tavoitteekseen saada ilmaisen päivällisen tänään, joten kaniinien pelottelu ei tullut ollenkaan kysymykseen. Nälkä kurnikin kevyesti jo suomukkaan mahassa. Hän toivoikin saada upottaa hampaansa vaaleaan kaninlihaan ja syödä itsensä pian kylläiseksi. Tai ehkä hän olisi herrasmies ja lahjoittaisi koko eläimen Avikselle.

Wadjeta hymähti kuullessaan, että hän oli tehnyt kenties lähtemättömän vaikutuksen vanharouva Purgatoriumiin.  Argonialaisen oli vaikea kuvitella sellaista. Samaan aikaan lisko oli lievästi immarreltu siitäja ylpistyi kehuista hieman.
Melkein heti perään Wadjeta tahtoi sanoa tytön puolestaan tehneen vaikutuksen häneen itseensä, mutta päätti pitää kitansa kiinni. Ei hän kehdannut mitään niin aistillista sanoa, hän olisi kuitenkin vain nolannut itsensä.
"Kuinka hyvän kuvan tällainen vanha argonialaisenretale nyt voikaan sitten jättää", Wadjeta tokaisi leikillään, nostaen samalla toista kulmaansa. Monet ihmiset eivät juuri välittäneet hänen seurastaan, joten joku noin... tunkeileva nainen oli ollut yllättävä tapaus.
"Olen vain pahainen maagi", Wadjeta vastasi kainon kohteliaasti vähätellen, kuten hänen ikäiselleen argonialaiselle sopi, painaen samalla toisen käden rinnalleen. Samaan aikaan hänen takaraivoaan löi jyskyttävän ahdistava ajatus siitä, että hän tylsistyttäisi seuraneitiään jorinoillaan - varsinkin, kun Avis vaikutti olevan aika menevää sorttia. Toivottavasti kaniiniansan vahtiminen ei olisi kamalan ikävystyttävää.
"Pakko myöntää, enpä ole ennen tavannut yhtä innokasta rouvaa. Suurin osa ihmisistä ei ole kovin onnellinen argonialaisen nähdessään, mutta äitisi tuntui olevan rotuni kanssa aivan sinut, kerranpa tahtoi minusta sinulle aviomiehen", mies tokaisi.
"On niin huojentavaa tavata ihmisiä, jotka eivät halua tehdä minusta saappaita tai vierasta minua rotuni takia", hän jatkoi ja käänsi katseensa poispäin.
"Sellaisia ihmisiä niin kuin sinä."

Avis naureskeli hiljaisesti liskomiehen sanoille, lopulta vaijeten jottei herättäisi mahdollisten saaliseläinten huomiota. Leveä, lapsellinen virne kasvoillaan hän heilutteli saappaankärkeä kuin olisi ohjeistanut äänetöntä orkesteria kapellimestarin elkein.
"Muori on vähän sellanen, aina repimässä miehiä jostakin. Sillä on kuulemma ollu jos jonkinmoista kaveria Cyrodiilissä, niin argonialaista kuin haltioitakin. Se ei oo nuuka, tykkää kaikista - vähän kuin minäki", tyttö jutusteli huvittuneena. Kenties ainoa omasta mielestä hyvä peritty piirre oli suvatsevaisuus muita rotuja kohtaan, paitsi örkkejä tietenkin, muuten äitimuorissa ja vilkkaassa Kiirastulessa ei ollut mitään samaa. No, ehkä nopeasti käyvä suu sekä ruskeat hiukset. Ja kenties myös tapa olla jääräpäinen kesken kiistelyn, sekä tietenkin yhteinen mieltymys juorujen kuunteluun. Näemmä yhtäläisyyksiä oli enemmänkin, mutta eihän Avis niitä suostunut myöntämään.

"Tietenkään halua tehä susta saappaita, vihiriä ei sopis haarniskani tuhkasävyyn", Avis kiusoitteli hymyillessään niin, että poskipäät tuntuivat menettävän tuntonsa ihan justiinsa. Hän katseli sivusilmällään poispäin kääntynyttä argonialaista, eikä oikeastaan tuntunut häpeilevän vaikka olisikin tuijottanut seuraavat puolituntia yhtäjaksoisesti. Vaan mitäpä naisten tarvi tiirailua hävetä, sehän oli vain imarreltava ele.
"Mutta tosissaan, en kaihda seuraas kerran ei ole mitään syytäkään. Kunhan et vain muutu orsimeriksi, sitten kaikki on hyvin", hetkeksi äänensävyään vakavoittava nuorukainen hyrähti puistatuksen myötä. Hän ei todellakaan pitänyt niistä karjujen ja ihmisten risteymistä, vai mitä ne nyt ikinä olivatkaan. Haltiasukuisilta ne eivät tasan näyttäneet keisarillisen silmiin, sillä pitkien korvien sijasta ei kuuluisi olla pitkiä alahampaita. Mitä lie villisikoja, mokomat.

"Tuu joskus yrttiteelle, sais muorikin jonkun muun juttuseuran meikäläisen sijasta. Se jaksaa puhua ja puhua, ei ikinä sulje suutaan. Kenties saisit taottua sille päähän, että voin ihan hyvin muuttaa omaan pieneen kömmänään keskelle mehtää. Jostain syystä kun tuo ei tunnu uskovan kykyihini pärjätä omillani..." Avis ei tainnut nähdä pientä ironiaa kutsuessaan äitimuoria puheliaaksi. Hän ei myöskään ymmärtänyt syytä, miksi Vivien oli niin huolissaan tyttärensä suunnitelmista, vaikka syy oli hyvin ilmeinen: nuorukainen ei ikinä jaksaisi huolehtia talosta kun ulkona odottaisi monenlaiset seikkailut. Ja monesta opetuskerrasta huolimatta ei tyttö kuunaan ole ottanut kotirouvan roolia omakseen. Ruoanlaitto onnistuu niin ja näin, mutta kotona pysyminen ei tullut kyseeseen. Minkälainen aviomies halusi itselleen kotoa karkailevan vaimon? Tuskin kukaan, eikä moni ollut halukas kesyttämään ikivilliä tyttöä.

Avis sulki viimein suunsa ja keskittyi seuraamaan kuukoin hentoa lentoa kaksikon yllä. Joku oli joskus sanonut kuukoiteen olevan erittäin hyvää juomaa, mahtoiko moinen pitää paikkaansa. Keisarillinen ihmetteli suuresti miksei Wadjeta ollut jo käskenyt nuorukaista tukkimaan suutaan tai mitään vastaavaa, monilla kun oli tapana tehdä niin. Suun tukkimisesta tyttö muistikin erään asian, jonka hän oli aikonut kysyä jo hetki sitten.
"Ei kai muuten kylän ukot ole härnännee sua sen heinäkasaseikkailun jälkeen? Joillain risuparroilla on tapana nostaa kauhea jupina siitä, kuinka toisen rotuiset eivät saisi koskea täkäläisiin naisiin. Tiijä sitten mikä niittenkin ongelma on, itehän valitten kenen kanssa vietän aikani", Avis käänsi katseensa argonialaiseen ja näytti ihmeen vakavaa ilmettä. Hän tiesi valitettavan hyvin, kuinka moni keski-ikäinen mies tunsi omistavansa kaikissa roikkuvan keisarillisen. Likka itse ei aina tiedostanut millainen alkoholihuora oli, muttei hän sille mitään mahtanut kun alkoholi heitti aivot ylösalaisin ja komeita miehiä tuntui ilmestyvän jokaisesta suunnasta. Mutta heiniin hän ei köllähtänyt muiden kuin mukavien yksilöiden kanssa, kuten erimerkiksi Wadjeta tässä. Tämä oli kaiken lisäksi viisaan oloinen, ystävällinen sekä eksoottinen - mitä muuta naine pystyi toivomaan seuralaisestaan!

[*yrittää lähettää epätoivoisesti vastausta huonolla nettiyhteydellä joka pätkii koko ajan*]

Wadjeta hymyili kuullessaan, että Avis kutsui hänet teelle, jotta tämän äidillä olisi juttuseuraa. Mies nauroi kepeästi. Vivien Purgatoriumia oli kyllä vaikeata pitää hiljaisena, ja tuskin vihreäsuomuinen pystyi edes kuvittelemaan, millaista olisi viettää kokonainen teehetki tämän kanssa – tai ajatellapa sitten Avista, joka oli koko elämänsä saanut elää sen papupadan porinoiden parissa...
”Liekö minäkään saisin häntä vakuutetuksi. Hän vaikutti melkoisen omapäiseltä ja päänsä pitävältä rouvalta”, naureskeli Wadjeta. Aviskin vaikutti kyllä melkoisen menevältä neidiltä, joten ehkä vanhanrouvan puheissa oli jotakin perää. Wadjetan mielestä Avis olisi ehkä kuitenkin tarvinnut jonkun jämäkän henkilön elämäänsä. Eiköhän nuorikkokin rauhoittuisi, kunhan vain saisi olla jonkun luonteeltaan kalliomaisen humanoidin opastuksessa.

Aviksen muistuttaessa heidän yhteisestä heinäkasaepisodistaan argonialainen tunsi poskipäitään kuumottavan hiukan. Kohteliaana herrasmiehenä hän oli ollut vähän ikään kuin vältellyt aihetta alusta lähtien estääkseen kiusalliset tilanteet parivaljakon välillä, mutta nyt kun juttu luisti kerran näin hyvin, miksei siitäkin voitaisi puhua. Joskus Wadjetasta tuntui, että hän oli liikkeissään ehkä turhankin varovainen ja huomaavainen, ja olisi voinut olla vähän rennompi.
"Minä saan osakseni outoja katseita minne ikinä sitten menenkin, joten ei huolta siitä", Wadjeta tokaisi pyöräyttäen silmiään leikkisästi likan kysyessä, oliko miehelle aiheutunut seikkailusta ongelmia. Vihreä suomukerros, pitkä häntä, piikikäs kuontalo ja päästä törröttävät harjakset eivät juuri huutaneet "minä sulaudun joukkoon!" ympäristössä, jossa valtaosa kaksijalkaisista oli vaaleahipiäisiä ja hännättömiä. Wadjeta tosin tavallaan ehkä vähän samaistui miesten mustasukkaisuuteen. Hän oli itse näet mustasukkaista sorttia pahimmasta päästä, eikä olisi ollenkaan sietänyt kilpailevia uroita oman sydänkäpysensä ympärillä – olivatpa he mitä rotua tahansa.
"Skyrim on Skyrim, ja täkäläiset risuparrat tosiaan ovat vähän mitä ovat. Jos Nordeja tulisi käymään vanhalla kotiseudullani Mustalla Suolla visiitillä, niin he saisivat varmaan ihan samanlaista kohtelua osakseen niillä nurkilla..."


Wadjeta oli ollut aikeissa jatkaa ja jakaa aiheesta mielipiteitään oikein enemmänkin, mutta keskustelun oli keskeyttänyt pieni ja huomaamaton pusikon rasahdus vähän matkan päästä, joka oli saanut argonialaisen havahtumaan. Miehen puhe vaimeni heti, kun hänen vihreät silmät tavoittivat Avista ja häntä vaivihkaa lähestyvän kaniinin. Eläin haistoi varmaan heidät, sillä sen pieni nöpönenä pyöri vimmatusti vaaleanruskean kaniinin kohotettua päänsä korkealle ilmaan. Olento haisteli kiinnostuneena ilmaa ja mitä lähemmäs pieni otus ketterästi loikki, sitä suuremmiksi laajenivat Wadjetan silmät innostuksesta ja odotuksesta. Kaniininmetsästyksessä oli jotakin samanlaista jännittävää kuin kalastamisessa hänen nuoruudessaan ja mielessään argonialainen päättikin, että jatkossa metsästäisi enemmän itse ruokiaan. Ehkä hän kehtaisi pyytää Avista joskus uudelleenkin mukaansa kaniineja pyytämään?
Mies odotti kärsivällisesti, kunnes elukka oli hiipinyt vaivihkaa antoi riimuloitsun laueta, ja kaniiniparka oli kuollut purjotupsun äärelle ennen kuin ehti kunnolla tajutakaan mitä oikein tapahtui. Pystykorva vinkaisi surkeasti ja lysähti maahan elottoman näköisenä. Wadjeta oli kuin piristysruiskeen saanut ja loikkasi maavallin ylitse kaapu heilahtaen tarkistamaan, että saalis oli toden totta kuollut. Mies kumartui, tarttui kaniinia kädellään ronskisti kaulasta ja tunnusteli löikö sen sydän vielä, mutta kun pulssia ei tuntunut, hän tarrasi uudelleen kiinni eläimestä - tällä kertaa takajaloista - ja nousi seisomaan sitä roikottaen. Hänen kasvoiltaan paistoi tyytyväisyys omaan itseen.
"Saisiko luvan olla tuoretta kaniinia?" Wadjeta esitteli virnistäen kiinni saamaansa rääpälettä. Hän ei voinut olla olematta ylpeä itsestään - viime metsästyskerrasta oli näet aikaa. Siinä missä joku ammattimainen metsästäjä tai eränkävijä olisi voinut olla yhtä ylpeä karhun kaadettuaan, iloitsi Wadjeta jo hoikasta aropupustakin, jossa paljoa syötävää ei ollut.