Torielämää

Aamu oli sarastamassa hitaasti. Aurinko nousi muurien takaa hyvin hyvin hitaasti. Taivaanranta oli tulenpunainen, mutta muualla taivas oli tummempi. Gildergreenin kuolleet oksat kalisivat toisiaan vasten, ollen ainoat äänet kaduilla, jollai laskettu vartioiden panssareiden helinää. Tuossa varhaisaamussa astui porteista sisään kauppias, jota harvoin nähtiin täällä. Kissa oli vetänyt kasvoiltaan hupun pois, ja musta kaapu peitti koko muun vartalon sormenpäistä varpaisiin. Muulin hän oli joutunut jättämään porttien ulkopuolelle, joten hän veti kauppakärryjään itse. Vartioilta peto sai hyvin pitkiä ja tuimia katseita, mutta Nashini ei välittänyt niistä, hän oli liiankin tottunut katseisiin, vaikka vihasi niitä aina vähintäänkin yhtä paljon.

Arpisilmä huokaisi ja nykäisi kärryt liikkeelle, ylitti sillan ja suuntasi katseensa kohti toria. Siellä ei tähän aikaan aamusta olisi ketään, muita kuin hän itse. Saisipahan hän ainakin myyntikojunsa pystyyn, ennenkuin joku tulisi aukomaan päätään ja haukkumaan. Antoi vartioiden tuijottaa ja seurata, tämä kissa oli kaidalla tiellä, vaikkei ehkä täysin vapaaehtoisesti. Nainen pysäytti kärrynsä keskelle toria ja katsahtiympärilleen. Tuolla sivustalla ei ollut kenenkään vakiopaikkaa, joten sinne siis. Nashini kärräsi itsensä paikalle ja alkoi laittaa tavaroita esille.

Kello oli lähemmäs kahdeksaa, kun nainen vihdoin oli saanut kaiken kunnolla esille, ja istuutui myyntikojunsa vierelle odottamaan tulijoita. Vankkureiden katon han oli rullannut puoleenväliin ja kääntänyt parit laatikot tasoiksi, joiden päällä oli kaikkea. Oli taljoja, kynsiä, hampaita ja luita. Löytyi myös jokunen kuivattu yrtti, marja ja vihannes, muttei tuoreita. Lisäksi oli tavallisia pronssisia, hopeisia ja kultaisia koruja, jokunen taottu koru myös. Selvästi tiskiä hallitsi arvoesineet, timantit, sormukset ja muut taidokkaat käsityöt. Lisäksi oli pieni, sievällä kasialalla kirjoitettu teksti:
"Minulta löytyy myös aseita ja panssareita, mutta vain kysyttäessä."

Aamuisen taivaan väriloisto ja tyyneys olivat houkutelleet myös tummanpuhuvan hahmon ihastelemaan maisemia heti pääporttien ulkopuolisilla aroilla, mutta ennen kaikkea metsästämään. Aamun taittuessa jo kirkkaammaksi ja ihmisten hiljalleen heräillessä päivän askareisiin, mustaan viitaan kääritynyt Dunmer-nainen astui porteista sisään hymyillen vartijoille jotka vastasivat mulkoillen takaisin. Rachel oli liian tottunut vartijoiden vihamielisyyteen, ettei jaksanut pistää sitä enää pahakseen.

Muurien suojaavan varjon sisäpuolelle päästyään Rachel laski aamun ötököiltä suojanneen huppunsa alas ja päästi tummanpunervat kiharat valloilleen. Hän nautti alkaneesta leppoisasta tuulesta jossa oli kuitenkin jo häivähdys tulevan syksyn aikaa ja sen tuomaa hyytävää kylmyyttä. Nyt oli kuitenkin vielä hyvä ja jos ei nyt lämmin niin ainakin siedettävää. Turha oli odottaa kauheita helteitä, kun elettiin niin kaukana pohjoisessa kuin Skyrim sijaitsikaan.

Rachel asteli hiljalleen kengänkannat kopisten kohti Whiterunin pientä toriympyrää aikeinaan myydä pois kaksi jänistä ja fasaani, jotka roikkuivat hänen selkäreppunsa riistalenkissä. Eipä noista elukoista paljoa saisi, mutta hän itse ei niillä mitään tehnyt ja olihan nekin metsästetty vain hyvin vuoksi. Oli myös hyvä ylläpitää sitä roolia jota nainen halusi ulkopuolisille eli paljolti kaupungin asukkaille esittää. Hän oli vain tavanomainen metsästäjä joka eli työllään juuri ja juuri kyeten maksamaan itselleen päivän ruuan ja nukkumapaikan majatalosta eikä muuta. Eihän kellekään voisi nyt tulla mieleen, että Rachel Lopunlapsi olisi taitava varas ja vielä taitavampi palkkamurhaaja.

Rachel ojensi saaliinsa luottokauppiaalleen joka möi elintarvikkeita pienestä kojustaan. He neuvottelivat hetken hinnasta ja pian Rachel oli 15 septimiä rikkaampi. Sillä hinnalla nyt ei paljoa ruokaa saati petipaikkaa makseltu, mutta nainen tiputti kolikot parin tuhannen sisaruksensa joukkoon vyöllään roikkuvaan pussukaan. Lisää hänelle kuuluvaa omaisuutta löytyikin sitten ympäri Whiterunin maastoa olevista kätköistä ja piilopaikoista.
Miettiessään mitä seuraavaksi tekisi, Dunmerin verenpunainen katse äkkäsi vieraan hahmon tuttujen myyjien seurasta. Toisista eroon kojunsa rakentanut ruskeankirjava Khajiit oli Rachelille kyllä näöllisesti tuttu niin Whiterunin lähettyviltä kuin kauempaakin kohdattuna, mutta koskaan ei nainen ollut edes vaihtanut sanaista toisen kanssa. Toisaalta asialle voi olla hyvä selitys sillä, että yleensä nähtyään nuon tuimanoloisen Khajiitin, hän itse oli ollut piilossa joko puussa tai jossain kallionharjalla.

Rachel harkitsi hetken ja lähti sitten astelemaan kissan kojua kohti. Hän seisahtui kojun eteen ja silmäili sen anteja. Ei mitään kauhean erikoista. Rachel ei kauheammin välittänyt koruista, niin kummallista kuin se olikin, ja yrtit sun muut nainen kykeni keräämään itsekin. Pieni lappu joka ilmoitti aseista ja suojuksista. Rachel osoitti lappua sormellaan ja loi katseen myyjään.

"Mitä olisi tarjolla?"

Khajiit korjasi asentoaan ja antoi viirusilmiensä kiertää toria. Vartia nojaili siihen samaan tolppaan, mihin tuo oli nojaillut varmaan kymmenen vuotta. Kypärän alta olevia kasvoja ei tunnistanut, eikä nähnyt, mihin tuo katsoi. Selvääkin selvemmin kuitenkin silmikon rako oli luotu kohti kissan kojua. Nashini väläytti oikein leveän hymyn toiselle sipaisten karanneen rastan takaraivolle. Vartija käänsi katseensa muualle, ja niin teki parimetrinen kissakin.

Nyt torilla oli muitakin. Yksi myi vihanneksia ja hedelmiä, ilmeisesti lähimaatiloilta tullut kauppias. Yksi myi lihaa ja taljoja, kolmas ilmeisesti vähän kaikenlaista. Kaikki keskustelivat keskenään, paimensivat pienempiään ja neuvoivat apureitaan. Aina askareidensa lomasta he mulkoilivat uutta kauppiasta, kuin pilaantunutta tuotetta. Nashini nautti tästä, antaen erittäin ystävällisen ja aurinkoisen hymyn vallata tuimat kasvonsa. Vasen käsi hypisteli taskunpohjalla olevia avaimia.

Pian torille saapui toinenkin, ketä ei katsottu niin hyytävästi kuin tiikeriä, mutta katsottiimpa kuitenkin, kuin ulkopuolista. Ensisilmäyksellä tuli selväksi toisen olevan niitä tummemmanpuoleisia haltioita. Punainen tukka ja silmät todistivät luulon pian oikeaksi. Vaatetuksen mukaan toinen oli metsästäjä, mutta millainen metsästäjä? Varasta, murhaajaa ja metsästäjää oli vaikea erottaa tosistaan vaatetuksesta. Ainakin mukana roikkuvat saaliit kertoivat viimeisimmästä vaihtoehdosta, mutta olihan Nashinillakin ollut aina kappiaana oleminen kulissia.

Siinä missä toinen ilmeisesti muisti nähneensä tämän parimetrisen ja joskus liiankin helposti tunnistettavissa olevan kissapedon, ei tällä taas ollut mitään muistikuvaa toisesta. Vain ne, keistä saattaisi myöhemmin olla haittaa, saivat kunnian jäädä Nashinin muistoihin. Pian dunmer kiinnitti huomionsa hänen kojuun ja lappuun myös, ilmaisten kiinnostuksensa.
"Raskaita panssareita Nashini ei omista tällä hetkellä, ja vain jokusen kahdenkäden aseen. Mutta nuolia ja pari erikoisempaa jousta kyllä on matkalta tarttunut mukaan. Millaista olisitte vailla?"

Rachelin katse vaelsi tarjottavista jälleen kissapedon kissapetomaisiin silmiin. Dunmer oli tottunut moneen, mutta ei voinut sille mitään, että toisen katseen alkukantaisuus sai naisen likipitäen syyhyämään ottaa jousi käteen ja ampua petoa silmien väliin. Nuo silmät toivat hänelle liikaa mieleen vaelluksilla kohdatut sapellihammastiikerit tai hurjat mesikämmenet. Ei hänellä sinällään ollut mitään vastaan Skyrimin petorotuja kohtaan, ei todellakaan, mutta tunteitaan ei nainen kyennyt suitsimaan, olkoon vaikka sitten metsästäjänvaistoa tai jotain muuta vastaavaa. Onneksi hän sentään kykeni pitämään ajatukset ominaan.

Nainen hymyili huvittuneesti ja kohotti kulmakarvaansa.
"Näytänkö siltä, että käyttäisin raskaita panssareita saati kahden käden aseita?", Rachel kysyi.
Nainen iski vasenta silmäänsä ja naurahti ilmaisten, ettei sanonut asioita pahalla vaan huvittuneena. Dunmer kohottautui takaisin pystyasentoon etukenostaan, jossa hän oli myyntipöydän tavaroita tutkinut, ja naputti leukaansa mietteliäänä.

"Minulla kyllä on hyvä jousi, mutta nuolet ovat tainneet päästä vähenemään minimiin viime jahdissa", nainen pohti ääneen.
"Joten millaisia nuolia sinulta löytyisi?"

Asiakas katseli tarjontaa ja kyseli silloin tällöin kysymyksen jos parikin. Nashini piti silmällä toista, mutta ehti siinä sivussa tarkkailla ympäristöään, kuten aina. Pieni lapsiporukka oli torin laidalla istuskelemassa. He supattelivat keskenään ja osottelivat häntä. Viirusilmä sai pian katsekontaktin erään lapsen kanssa ja mulkaisi tuota niin hyytävästi kuin osasi. Lapsiaparka kavahti kauemmaksi ja pian koko poppoo katosi torilta ikäänkuin niskojaan nakellen. Kissan oli vaikea pitää huvittunut hymy poissa, mutta onnistui siinä kuitenkin. Olisi ollut todella mukavaa selittää asiakkaalleen, mikä ihme häntä niin hymyilytti. Toinen olisi pitänyt häntä hirviönä, vaikka niitä ivailevia lapsia tässä pitäisi pitää hirviöinä. Naisen kädet melkein puristuivat nyrkkiin, sillä hän oli niin totaalisen kyllästynyt saamaansa kohteluun. Etenkin, kun harva kehtasi tulla vain sanomaan suoraan ajatuksiaan, vaan kyräilivät seläntakana, ihan kuin viirusilmä olisi niin tyhmä, ettei tajuaisi.

"Mistä sitä tietää, vaikka olisi valeasu päällä?"
Nashini totesi samaan, humoristiseen sävyyn, kun toinen oli hänen kysymykseensä vastannut. Pian päästiin asiaan, metsästäjä tarvitsi nuolia. Tiikeri hymyili säteilevästi, ja avasi avaimella yhden kirstuista. Sieltä hän otti esiin teräskärkisen nuolen.
"Nämä nuolenkärjet osti hän eräältä matkalla vastaantulleelta sepältä. Varret veisteli farmarin poika pihlajasta, ja samalla opetti Nashinille, miten nuolenpäät kiinnitetään varsiin. Haukan sulat taas vievät nuolen sinne minne tähtää. Hän ei osannut edes ampua jousella kunnolla, mutta kokeiltuaan näitä, osui lähemmäs maaliin, kuin koskaan aikaisemmin. Pihlaja on kuulemma juuri oikeaa taipuisuudeltaan, ja kärjet taas oikean painoisia suhteessa pihlajan massaan. Parempia ja hienompia nuolia varmasti löytyy, mutta kuka nyt tahtoisi omaisuutta tuhlata apuvälineisiin, jotka suurella todennäkösuudellä menevät rikki? Se seppä kyllä sanoi, että jos en porauta kärkiä kiveen, niin ne saa kyllä ehjänä aina irti. Kaksi septimiä kappaleelta."
Khajiit oli hyvä kauppias, mutta ei hän silti työstään nauttinut.

Rachel naurahti vastakommentille. Dunmer tarkasteli kauppiasta ja hän piti toisesta. Vastapuolen ulkoinen olemus ei Rachelia hätkähdyttänyt, hän kohteli jokaista sellaisena kuin tämä oli rodusta riippumatta. Eihän hänellä edes ollut kauheammin varaa olla rasistinen, olihan hänen omakin ihonsa tummahipiäinen ja moni sitä katsoi kieroon.

Rachel kumartui uudelleen tarkastelemaan khajiitin tarjoamaa nuolta. Hän oli tottunut käyttämään jäykemmistä materiaaleista tehtyjä nuolia, mutta ajatus joustavasta ja pidemmälle lentävästä nuolesta kiehtoi. Kauppias kehui tarkkuuttakin, mutta Rachel ei ollut aivan vakuuttunut. Hän painoi kätensä leualleen miettiessään ja mutristi suutaan.
Hetken päästä nainen ojensi kätensä taakseen ja veti jousensa esiin. Nainen tunnusteli aseensa painoa ja tunsi mielihyvää siitä. Hän oli aina rakastanut erityisesti tätä jousta, vaikka se toikin mieleen myös kipeitä muistoja. Rachel lähetti äänettömät terveiset ottoisälleen ja palasi takaisin aikaan ja paikkaan kohottamalla kättään nuolen suuntaan.

"Saanko testata?", nainen kysyi.

Uteliaina ja salakavalina ostotilannetta seuranneet toiset kauppiaan kohottelivat kulmiaan ja vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä, melkein säikähtäneinäkin. Jokusen jos toisenkin päässä välkähti ajatus siitä, että vartijan läsnäolo olisi nyt tehnyt terää, sillä ei kukaan luottanut sen enempää khajiittiin kuin dunmeriinkään. Vartijoita ei kuitenkaan näkynyt mailla tai halveilla, luultavasti olivat vetäytyneet jonnekin viettämään siestaa.

~ Pahoittelut kestosta, syytetään koulua ~