Bosmereita ja Nordeja

{Teillä on tainnut mennä Bannered Maren ja Drunken Huntsmanin nimet sekaisin noissa kategorioissa, vai kuvittelenko vaan? Menin nyt esittelyn mukaan niin että tämä tapahtuu nyt siellä Känniläisessä Metsämiehessä.}

Aurinko alkoi laskea Skyrimissä. Taivas oli värikäs eri sävyisten pilvien ja laskevan Auringon takia. Mutta värit eivät siihen heti loppuisi, ehei, vaan Skyrimin taivailla öisin tanssivat revontulet sekä valaisivat että koristivat taivaita tähtien ja kuiden rinnalla. Skyrimissä ei varmaan koskaan ollut täysin pilkkopimeää yötä.

Tai ainakaan sellaisia öitä ei ollut Saara koskaan joutunut näkemään. Vaikka harvoinhan hän käveli öisin minnekään. Se olisi liian riskialtista ja tyhmää lähes puolustuskyvyttömältä Nordilta. Sen sijaan, aina noin auringonlaskun aikaan, hän pyrki löytämään jostain läheltä majatalon tai turvalliseksi todetun paikan maasta jossa kykenisi viettämään yönsä nukkuen. Eikä tämä päivä ollut sinällään poikkeus, sillä hänen matkansa osuivat juuri sopivasti kohdilleen Whiterunin kanssa. Saara oli käynyt Whiterunissa useasti, sillä se oli osuvasti ihan keskellä Skyrimiä ja kaikki tiet veivät sinne.

Neiti astui sisään kaupungin pääporteista. Hänen edessään avautui nyt näin illasta jo hiljentyvä kaupunkinäkymä. Ja ihan siinä edessä seisoi Juopunut Metsästäjä-niminen majatalo/kapakkaristeytys. Täällä Saara oli aina kaikkein mieluiten, koska toisin kuin toisessa paikallisessa majatalossa, täältä puuttui koko yön läpi kestävä bardin soitto. Saara ei ole koskaan juuri nauttinut Mikaelin äänestä eikä hän edes tiedä kuinka kaverin ääni kesti koko yön yli aina seuraavaan päivään ja uudestaan ja uudestaan. Tavan mukaisesti hän nyt päätyi astumaan sisään omaan vakkaripaikkaansa, syömään ja nukkumaan ja lepuuttamaan jalkojaan seuraavaa matkaa varten. Paikalla ei ollut hirvittävästi porukkaa, kuten ei yleensä muutenkaan, mikä oli sinällään hyvä asia. Molemmat Bosmerveljekset olivat tiskin takana käymässä läpi aika rankan kuuloista keskustelua juuri nimenomaan asiakkaiden vähyydestä. Eivät tainneet huomata pienen Nordin ilmestymistä paikalle.

Saara käveli tiskin lähelle, ja molempien keskustelu lakkasi siihen kun nämä huomasivat hänet. Maksettuaan nopeasti Nord Meadista ja yösijasta, tämä valitsi mukavan, pienehkön pöydän ja näki parhaaksi vain olla siinä, jatkaa ”De Rerum Dirennis” – kirjaansa jonka tämä oli ostanut eräältä Khajiitmyyjältä kaksi päivää sitten.

Siinä missä hän oli ehtinyt lukea kirjaansa vain sen vartin verran, paikkaan alkoi saapua ihan kiva määrä erirotuisia seikkailijoita. Pääosin kuitenkin Nordeja. Elrindirin ja Anoriathin ilmeissä näkyi selvä kirkastuminen, ja Saarakin hymyili heidän hyvälle onnelleen tämä illan suhteen. Paikka olikin pian jo ihan täynnä, paitsi Saaran pöytä, jossa oli tilaa hänen lisäkseen enää vain yhdelle.

Kevytääniset, raskaasti raahautuvat askeleet veivät pientä suippokorvaista miestä alas Dragonsreachin portaikkoa. Jälleen oli yksi puuduttava, eloton työpäivä ohitse ja oli aika palata kotia - tekemään tismalleen samaa hommaa. Huokaisten Valandil laski katsettaan vielä entisestään ja antoi ryhtinsä oikein valahtaa niin, että hän oli ainakin viisi senttiä lyhyempi. Mitähän kaikkea hän tänä iltana keksisi laittaa ruoaksi ikinälkäiselle vaimolleen? Perunasoosia, porkkanamuhennosta... Ehkä kaikkia mitä listalta löytyy. Matalamielinen mies tuhahti tympeissään. Onneksi sentään portaat veivät alas, eivätkä ylös, sillä muuten joku saisi kantaa hänet.
Ikuisuudelta tuntuva kävelymatka päätyi kaupungin porteille, joiden juurella Valandil vetäisi kunnolla happea keuhkoihinsa - ikään kuin rohkaisten itseään palaamaan turvattomaan erämaahan, missä kotimökki sijaitsi. Hänen kätensä eivät kerenneet koskettaa portin puista pintaa, kun takaa kantautui railakka musiikki. Valandil kääntyi katsomaan kuinka väkeä lappasi torilla sijaitsevan majatalon ovista sisään. Sisältä kajasti lämpimän näköistä valoa, sellaista joka oikein kutsui väsyneitä ihmisiä luokseen. Boiche punnitsi vaihtoehtojaan: mennäkkö kotia haukuttavaksi ja orjailemaan, vaiko paeta majataloon ja pysytellä siellä seuraavaan työvuoroon saakka?

Valinta ei ollut hankala ja pian pieni mies raahautui askel kerrallaan kohti ilonraikua, kaivellen jo valmiiksi rahapussukkaa esiin.

Sotaratsun ovet avautuivat hiljalleen haltian toimesta ja tämä sujahti sisään mahdollisimman huomaamattomasti. Hän ei pitänyt siitä, kuinka sai sääliviä katseita paikallisilta, sillä kukapa ei tietäisi hänen huonosta elämänvaiheestaan. Kaikki tiesivät, tämän kaupungin naiset olivat kuin salamana kulkeva kuriiri, joka kertoi aivan kaiken jokaiselle vastaantulevalle. Eikä Valandil tietenkään ollut säästynyt juorunkohteeksi joutumiselta. Mies katsoi ympärilleen kulmat koholla, ihmetellen tätä väenpaljoutta. Ei bosmerveljesten luona käyneet muut kuin ne, jotka vahingossa luulivat tätä paikkaa kunnon kaupaksi. Tummahiuksinen mies laahusti tiskille ja tilasi itselleen laimean juoman, nyökäten sitten kiitokseksi majatalon isännälle. Arpikasvoinen bosmer jatkoi matkaansa, etsien nyt sopivaa paikkaa istumiselle. Täyttä, tottakai. Mies meinasi jo lannistua, jospa hän vain olisi nainen niin toisten syliin istuminen olisi jollain tavalla hyväksyttävää. Vaan kun ei niin ei. Puolisilmällä paikkaa etsiskellen mies kerkesi jo törmätä keisarillismieheen. Juoma ei sentään läikkynyt kummankaan päälle, joten tappelulta vältyttiin. Oliko tämä sitä onnea, mikä Valandinilta yleensä uupui. Viimeinkin ainoa terve silmä havaitsi yhden vapaan paikan, ja sekin oli tietenkin jo jonkun naisen valtaaman pöydän äärellä. Valandil silti raahautui katse maata sivellen tuonne pikkupöydän äärelle, mutisten "Saanen istuutua?" ennen kuin asettui istumaan vaaleaverikön seuraan.

Valandil ei halunnut alkaa jutustelemaan turhia, sillä selvästi naisella oli muutakin hommaa, mutta mies ei voinut uteliaisuudelleen mitään ja tämän oli pakko tutkia vaaleahipiäistä olentoa tarkemmin. Tummahiuksinen bosmer katseli pikkuhiljaa toista, ottaen huomioon kuinka pieneltä tuo vaikutti - pisamatkin taisi tyttö omistaa. Vaalea, kuin pohjalaissakki...

Hetkonen. Eikö tuo ollutkin nord?
Metsähaltian silmä nytkähti. Kautta Y'ffren, pohjalaiskansaahan tuo oli, eikä Valandil sietänyt niitä. Hän käänsi katseensa tuoppiinsa, toivoen, että jostain muualta vapautuisi paikka. Nopea vilkaisu ympärille tosin kertoi, ettei kapakka olisi tyhjillään vielä tuntikausiin.

Nainen huomasi että tuoli hänen pöydässään siirtyi ja sen valtasi joku. Normaalitilanteessa hän olisi heti katsonut että kuka tai mikä, mutta tämä oli kirjansa viimeisellä sivulla ja saanut sen iiihan juuri luettua loppuun. Ja loppuun hän sen saikin, simaisten nopeasti meadiaan ja vilkaisten pöytätilan viejää.

No katos, Bosmeri. Saara laski olkapäänsä ja lopetti niiden jännittämisen. Ei, kyseessä ei ollut se sellainen valtava, törkeä örkki tai Nordi. Ei, vaan pikkuruinen Bosmeri. Tai no, ainakin tähän asti kaikki neidin kohtaamat Bosmerit olivat häntä itseään korkeampia, mutta eivät liikaa. Ja Juopuneen Metsästäjän tämänhetkiseen asiakaskuntaan nähden, oli tuo aika pikkuruinen. Keskittyen tarkemmin ilmeisen vastahakoisen seuralaisensa piirteisiin, muuta kuin se että tämä oli jossakin määrin arpinen ja selvästi alhaisen, raskaan ammatin harjoittaja, oli se myös tosi laiha. Tai sitten Saara vain kuvitteli niin, koska hänellä itsellään ainakin oli vähän jotain muuta kuin lihasta luidensa ympärillä. Palkka ei tainnut olla mahtava, mutta hei, kuka kuluttaa senkin vähän alkoholiin? Kaveri ei edes tilannut syötävää.

”Sun pitäis syödä jotai. Kuihdut siihen ennemmin tai myöhemmin. Ellet sä sitten oo tahallisesti noin kevytrakenteinen. Ainakin nousee toi kalja helpommin päähäs.”

Hän loi lievästi vaativan tämä-on-asian-laita – katseen ilmatilansa valloittaneeseen Bosmeriin ja odotti että tämä nousisi ylös hakemaan itselleen ruokaa. Mikäli ei, niin Saara kyllä tarjoaisi. Jokin näissä laihoissa lihaksettomissa olennoissa vaan tekee sen, että niitä pitää ruokkia.

”Voin nähdä naamastas et mun seurani ei taida olla parasta mahdollista, mutta kai mä edes sun nimes saan tietää ennen kuin tilaan sulle ruokaa.”

Vastausta odotellessaan pieni Nordi kumartui vähän päästäkseen kunnolla käsiksi pieneen vyötaskuunsa, jossa tämä tykkäsi säilyttää pikkurahoja syömistä ja yösijoja varten.

Valandil nosti katseensa tuopin sisuksista, katsoen nyt epäuskoisena edessään istuvaa naista. Ruokaa? Miksi tuo hänen ruokailusta huolehti, kun voisi vain sivuuttaa bosmerin olemassaolon. Kulma koholla mies yritti saada kysytyksi, että mitä pirua tuo pohjantytär hölisi, mutta päätti vain tuhahtaa. Hän ei nordeille puhuisi omasta tahdostaan. Kaihisilmäinen haltia vain tuijotti nuorukaista, pohtien mielessään tilannetta. Nainen, ei, tyttö tuo oli, näytti suhteellisen kiltiltä, mutta mistä sitä tiesi jos tuolla oli pahat mielessä. Nordit eivät tunnetusti pitäneet ala-arvoisista haltioista, vaan käyttivät noita mielummin palvelijoinaan kuin ystävinä. Valandil yritti väistellä vaaleaverikön luomaa katsetta, jolla oli ihmeellinen vaikutusvaltainen aura. Mitä ihmettä tuo likka hänestä halusi, jättäisi vain rauhaan. Katsetta välttelevä koetti keskittyä juomaansa ja kaikkeen muuhun ympärillä olevaan, muttei saanut karistettua nuorta naista luotaan.

Mies huokaisi raskaasti, kääntäen pihkasilmiensä katseen pisamanaamaiseen likkaan, joka vaikutti olevan päättäväistä sorttia. Olkoot, mitä pahaa vastaaminen voisi tuoda? Tuskin tuo pohjoismaiden kasvatti suutahtaisi ja hyökkäisi miehen kimppuun.

"Valandil", bosmer vastasi erittäin lyhyesti, sillä tämä ei tuntenut tarvetta pidentää esittelyä. Ei hänellä muitakaan nimiä ollut, joten tuo informaatio sai luvan riittää toiselle. Suippokorvainen hörppäsi ässehtinyttä juomaansa ilme nyrpeänä. Hän ei koskaan ole ollut Skyrimin juomien perään, sillä niistä puuttui sitä jotain. Vain Valenwoodissa bosmerit osasivat tehdä mitä maukkaimpaa juomaa puiden mahlasta ja metsien yrteistä. No, ostettu mikä ostettu, ainakin hän pystyi tuijottamaan tuoppiaan paremman tekemisen puutteessa.
Mies mietti vielä vastapäätä istuvan likan sanoja ruoasta. Olikohan tuo ollut ihan tosissaan? Ruoka kyllä maistuisi, sen nyt näki typeräkin Valandilia katsoessa, mutta ei hän vain voinut ottaa sitä vastaan. Hänellä oli ylpeytensä - kunnia, joka ei sallinut ottaa mitään ystävällistä vastaan nordeilta.

"Kunnon pihvi olisi maittava...", mies möläytti puolimietteissään, säpsähtäen sanoilleen. Miksi ihmeessä hän tuollaista menisi sanomaan! Vaan, tottahan se oli. Tatuoitu haltia katsoi toista kulmien alta, hörpäten juomaansa ihan vain saadakseen muuta tekemistä. Lopulta hän ei vain jaksanut pitää tuppisuutaan kiinni, vaan päätti rohkaistua ja ottaa asia paremmin puheeksi, selventäen tiettyjä juttuja.
"Jos aivan välttämättä haluat tarjota, niin ole hyvä vain. Mutta älä oleta, että tekisin jotain vastapalvelukseksi." Valandil huomautti varsin määrätietoisena, hän ei tasan halunnut antaa itsestään pompoteltavan kuvaa tuolle nuorukaiselle!

Mikä tätä nykynuorisoa oiken riivasi, ei sata vuotta sitten kukaan nordeista olisi halunnut jutella metsähaltialle. Val puisti päätään ihmetyksissään, hörpäten jälleen tuopista suunsa täyteen.

Tulihan sieltä se vastaus. Valandil. Ei se niin vaikeaa ollut, vaikka puuhaltia näytti siitä sellaista tekevän.

Saara nosti oikeaa kulmaansa ja hymähti kun toinen mainitsi hiljaa ohimennen haluavansa pihviä. Tietenkin se halusi, kaverihan oli Bosmeri ja nehän söi pelkkää lihaa. Tottakai. Sehän oli vain järkevää. Mutta siihen heti perään tämän piti vielä oikein selventää ettei olisi tekemässä mitään vastapalvelukseksi… Ihan kuin se olisi niin suuri ongelma? Ei neiti ollut pyytämässä vastapalvelukseksi mitään, kyllä hän olisi siitä aikaisemmin maininnut jos asia olisi niin ollut. Huokaisten ja hymähtäen, tämä nousi pöydästä ylös rahoineen ja käveli haltiaveljesten luo hakemaan ruikulle pihvinsä.

Mutta eipä tällä käynyt mielessä että mikä pihvi tarkalleenottaen olisi hyvä. Väliäkö sillä, ei hän olisi menossa kysymään kun Valandil kerta ei esittänyt mitään kiitollisuutta. Kaikista pihveistä Saara tuli tulokseen että Venison Chop saa nyt luvan kelvata.

Maksettuaan ja odotettuaan hetken että pihvi olisi valmis tämä sai käteensä pienen lautasen sekä ison pihvin. Nämä kädessään neiti käveli takaisin pöytään ja pudotti lautasen sekä melkein kilon painoisen pihvin koruttomasti toisen eteen, istui takaisin omalle paikalleen ja nojautui taaksepäin katsomaan haltiaa.

”Et maininnut mikä pihvi tarkalleenottaen, joten oletin että tuo kelpaa. Ei ainakaan ole liian pieni.”

Tämän sanottuaan neiti vetäisi taas vähän lisää pullostaan ja tunki rahansa taskuunsa, siinä sivussa tönäisten nurin seinää vasten olleen kävelykeppinsä. Kävelykeppinsä joka osuvasti kaatui yhtä suurikokoista ja huomattavan juopunutta Nordia olkapäähän pienen kopauksen säestämänä. Neiti nosti nopeasti keppinsä siitä pois ja kääntyi Valandiliin päin, laskien päätään alas kuin ei edes olisi siinä. Takana kuului juopunutta, ärtynyttä mongerrusta ja Saara tunsi ison käden kaulahuivissaan kun tämä vetäistiin taaksepäin niin että tämä kaatui penkiltään ja kuristui vähän.

”Mitäsä pikkulikka luulet tekeväs, HÄH?” isompi mies karjui ja sylki neidin naamaan. Saara ei oikein voinut muuta kuin katsoa järkyttyneenä ja pelokkaana ja yrittää saada kaulahuiviaan pois kuristuksesta kiemurrellen ja potkien vähän joka suuntaan.

”Se oli vaan *syvä hengenvetäisy* vahinko! En mä *hengenveto* tahallani! Oikeasti!”

”Etpä tietenkää. Pitäis teil-” Nordimieheltä jäi lause kesken kun Saara sai käännettyä itsensä oivaan asentoon potkua varten. Suoraan naamaan painavasta, kovasta ja kylmästä Dwemeribootsista. Miehen ote irtosi suojaamaan luultavasti murtunutta nenää ja Saara sai siitä täydellisen sekunnin ottaa keppinsä maasta ja juosta kovaa baarista ulos, hypätä etuoville vievältä sillalta alas veteen ja olla siellä piilossa, mikäli Nordi porukoineen lähtisi perään. Saara muistaisi myöhemmin tänään ottavansa sittenkin yösijan Sotaratsusta.


{Omnom äksöniä. Anteeks tälläne ehkä vähän vaikea viesti, toivotan onnea jatkon keksimisessä..}

Suippokorvainen mies seurasi uteliaana kuinka nuori tytöntyllerö nousi paikaltaan, kadoten sitten tiskin luo. Mitä ihmettä oikein tapahtui? Valandil ei oikein sisäistänyt pohjalaislikan ystävällisyyttä, ajatellen tuon olevan vain kulissia. Ehkä nainen olikin palkkamurhaaja, joka olisi lähetetty miehen perään jonkun vihaisen bosmervihaajan toivosta. Samassa likka palasikin takaisin, laskien ison lihakimpaleen Valandilin eteen.

Tai, jospa Val olikin väärässä ja tuo pisamanaama olikin oikeasti kiltti.
"Ei ole pieni, ei", Valandil tokaisi tuijottaessaan klönttiä edessään, sillä ei muistanut milloin viimeksi hän olisi saanut tuollaisen syötäväksi. Epäluuloisena mies tökki hirvenliha pilkkoa sormellaan, käännellen tuota ja etsien mahdollista myrkytyskohtaa kaikkialta. Vaan mitään ei löytynyt. Hämmentynyt bosmer oli aikeissa kiittää ruokkijaansa, mutta juuri kun hän oli päästämässä peräti vilpittömät kiitokset suustaan, katkaisi joku iso äijänryökäle hänen suunvuoronsa. Ilmeisestikin tuo brunette nuorukainen oli tehnyt jotain suututtaakseen karhua muistuttavan juopon. Valandil jännitti hartioitaan ja kurtisti kulmiaan, koska pohjalaismiehen huuto oli turhankin kovaäänistä hänen tottumuksiinsa. Hänellä ei ollut mitään tietoa mitä oli tapahtumassa, pieni nordtyttö näytti kokevan kuristuskuoleman, muttei Valandil osannut tehä asialle mitään. Hän vain tuijotti pihkasilmillään ja odotti jotain tapahtuvan.

Ja niinhän kävikin, että jotain anteeksipyyntöjä sopertava tyttö otti kunnon asennon ja potkaisi kuristajaansa suoraan kasvoihin. Valandil ei voinut kuin vääntää kasvonsa myötätuskaiseen asentoon, sillä hän pystyi kokemuksesta sanomaan, että tuo sattui ihan saakelisti. Neitokainen kirmasi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen ulos majatalon ovista. Bosmer katsoi tuon perään kummastuneena, muttei noteeranut asiaa sen kummemmin. Tämä oli Whiterun, tällaiset oli aivan tavanomaisia tapahtumia näin pienelle kaupungille. Olkiaan kohauttaen mies päätti tehdä lähempää tuttavuutta hirvenlihan kanssa, muttei saanut palastakaan haukattua, kun äsköinen nordmies iski puukon puupöydän pinnalle, aivan Valandilin eteen. Boichemies tuijotti silmät pyöreinä tuota ärtynyttä, nenäänsä pitelevää miekkosta, joka örisi entistäkin vihaisempana. Tuo syytti Valandilia sen bruneten kanssa toveraamisesta, joten haltia saisi kärsiä likan puolesta. Vikkelärekfleksinen bosmer otti nopeasti jalat alleen, vältellen jokaista vastaan tulevaa ihmistä ja rynnäten juoksun päätteeksi ulos.

Hienoa, sinne jäi juoma sekä hirvenliha pilkko. Nyt miehellä ei ollut yösijaa kaupungissa, ja hänen olisi palattava kotia vaimon luo. Pelkkä ajatuskin sai ihon kananlihalle. Valandil ei todellakaan ollut iloinen äsköisestä, hän olisi vain halunnut viettää yönsä suojaisessa paikassa, mutta ei. Mikään ei ikinä voinut mennä suunnitelmien mukaan. Hänen harvinaiseksi onnekseen raivopäinen pohjoisenmies ei seurannut ulos saakka, joten Valandil pystyi rauhassa istuutumaan pienen kaivon reunalle, joka nökötti keskellä torialuetta. Raskaasti huokaisten hän haroi pitkiä hiuksiaan, miettien sitten seuraavaa suunnitelmaa. Perhanan pentu, minkä teki. Mihinkähän se likka oikeastaan edes katosi? Jos tuo vielä tulisi takaisin, hän kyllä näyttäisi taivaanmerkit ja antaisi äänen kuulua.

Seistyään ne turvalliset viisi minuuttia sillan alla odottaen olematonta Nordimiehen kostoa, Saara näki turvalliseksi vihdoin nousta sillan alta pois. Tämä tärisi vieläkin adrenaliinin takia ja todellakin tarvitsi nyt jotain astetta vahvempaa rauhoittamaan hermoja. Onneksi Whiterunissa on kaksi paikkaa, ei tarvitse alkaa etsimään kaupungin muurien takaa turvallista yösijaa.

Käveltyään toriaukealle, neiti näki taas tutun puuhaltian. Valandilhan se oli? Jep. Mutta mitä se täällä ulkona teki? Ainiin, toihan oli Saaran seurassa, eli sekin sitten varmaan sai oman osansa ison juopuneen Nordin känniraivosta. Ainakin se näytti olevan ihan vahingoittamaton, vaan vähän ärtyneen näköinen. Mutta kyllä sille varmaan pystyi silti puhumaan.

”Hei! Sä taisit varmaan kans jäädä sen juopon raivon kohteeks? Sua ei oo varmaa sattunu mihinkää. Ton kokoset tyypit vetää meidän mittaset tyypit helposti solmuun. Et tainnu ees kauheesti päästä käsiks siihen pihviin. Ei se mitää hei, voin tarjota toisen.”

Neiti selitti toiselle hymyillen vähän ja käveli tämän viereen istumaan siihen kaivon reunalle, haukotellen isosti.

Valandil keskeytti aggressiiviset mietteensä kuullessaan tutuhkon äänen läheltään. Kaihikatse kääntyi katsomaan äänen tulosuuntaan, ja kulmat kurtistuivat oitis närkästyneeseen ilmeeseen. Hampaita yhteen purren mies mulkoili itseään huomattavasti nuorempaa ihmistä siinä toivossa, että tuo älyäisi pysyä kaukana. Vaan milloinpa toiveet toteutuisivat tämän bosmerin kohdalla. Puhelias likka istuutui vierelle ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, puhellen yhtä iloiseen sävyyn kuin aiemminkin. Valandil tuhahti kuuluvasti samalla kun käänsi katseensa pois päin pisamanaamaisesta nordista. Hän halusi osoittaa olevansa yhä vihainen ja piti omasta mielestään mykkäkoulua, vaikka toinen sitä tuskin huomasi. Hänen oli kuitenkin puhuttava jotain peittääkseen kurisevan mahansa äänet, sillä piti näläntunnetta hieman häpeällisenäkin.

"En niin lyhyt ole! Olisin pärjännyt sitä miestä vastaan, jos en olisi niin väsynyt pitkän työpäivän jälkeen", bosmer ärähti ristiessään kädet puuskaan, vääntäen suunsa mutruun. Hän ei todellakaan ollut hyvällä tuulella, eikä nuoren seuran sitä lainkaan parantanut - ja vain, koska tuo oli pohjoisen asukki. Valandil ei oikein tiennyt mitä sanoa tai tehdä, hän oli ajatuksellisesti hukassa. Kotiin ei ollut paluuta, jos mieli saada hetken rauhaa, mutta Sotaratsuun hän todellakaan ei aikonut mennä vielä pitkiin aikoihin. Harmi, ettei hänen ruokansa varmasti säily koskemattomana majatalossa, joka on täynnä nälkäisiä korstoja. Muuten hän olisi voinut hiipiä tiensä takaisin sisään ja käydä nappaamassa hirvenlihan mukaansa. Tummahiuksinen palvelija huokaisi ties kuinka monetta kertaa lyhyen ajan sisällä, kääntäen katseensa viimeinkin tuohon epänordimaiseen neitokaiseen. Hän oli väsynyt, sen näki ja varmasti kuulikin raspeutuneesta äänestä, mutta pientä uteliaisuutta noista pihkasilmistä pystyi aistimaan.

"Mistä kuvittelet saavasi ruokaa tähän aikaan illasta?" nuori nainen oli viimeinkin saanut herätettyä metsähaltian mielenkiinnon.

// No nyt. //

Saara katsoi haltiaa, ja naurahti tämän lausahdukselle, yrittäen keventää ilmeisen huonoa tilannetta.

"Voi kuule, kyllä sä aika lyhyt olet. Ei sun tarvitte sitä kiellellä mitenkään."

Lauseen Saara lopetti huokaukseen, ja käänsi katseensa tähtiin. Yö oli jo pitkällä, eikä hänkään ollut koko päivän aikana saanut syötyä paljoa mitään. Tämä, sekä edelleen suonissa pumppaava adrenaliini herättivät naisen mielessä jopa aika villin ajatuksen.

"Tiäksä, sähän oot Bosmeri, ja oon kuullu että teijjän kaltaset on aika hyviä metsästäjiä. Niin ja nyt kun on yö, nii mä luulen et kaikki muut metsästäjät on jo nukkumassa. Ja siis se mihin mä oon tällä menos on se, että mehä voitais itte yrittää hankkia jotain. Whiterunin ympärillä on hyvät metsästysmaat, me palattaisiin ruoan kanssa alle viidessä minuutissa!"

// Huuii anteeksi! Ennoo nähny tätä viestiä o__o \\

Valandil pohti hetken aikaa kuulemaansa leukasänkeään rapsutellen, ja aina aika ajoin tuhahdellen itsekseen. Eivät kaikki bosmerit taidokkaita olleet, varsinkaan täysin uupuneet sellaiset, mutta ruoka olisi kyllä tarpeen. Pihkasävyiset silmät siirtyivät tuijottamaan taivaankantta lasittuneina miehen punnitessa vaihtoehtojaan. Mennäkö nuorukaisen mukana metsälle, vaiko jättää tuo kylmästi torille ja painua itse pehkuihin. Jälkimmäinen ei kyllä kuulostanut yhtään houkuttelevalta, ei vaikka miltä kantilta asiaa yritti katsella. Kylmät väreet viistivät pienen miehen kehon voimakkaina aaltoina, antaen hyvän muistutuksen miksei kotiin ollut vielä paluuta.

"Hyvä on", Valandil huokaisi luovuttaneena, valauttaen katseensa taivahalta takaisin tytön puoleen.
"Mutta mammuttia en rupea kaatamaan", mies lisäsi nopeasti noustessaan seisomaan. Hän oli kieltämättä saanut tarpeekseen seikkailuista tälle päivälle, mutta ei kai yhden riistan saalistaminen niin vaivalloista voinut olla? Näin tämä teräkorva toivoi, mutta huonosta onnestaan tunnettu bosmer saattoi joutua vetämään sanansa.
Haltia otti pari lähtöaskelta ennen kuin pyörähti ympäri, odotellen josko toinen lähtisi hänen mukaansa. Tuskinpa idean keksijä peruisi ehdotustaan.


//Ja pahoittelut lyhyestä viestistä :c \\