the Blessings of Nature [keskeytetty]

[Vähän laiskahko aloitus. Kyseessä on pelistä tuttu Gildergreenin pelastus, joten toimintaa luvassa jatkossa.]


Gildergreenin alastomat oksat heiluivat heikon aamuyön tuulen mukana, masentavina ja surullisina. Whiterunin kadut olivat vielä uneliaat, eikä päivä ollut lähtenyt kunnolla käyntiin, kun raskaaseen haarniskaan pukeutunut örkki kipusi kiviportaikkoja ylös, Gildergreenin aukiolle.
Valkoiset silmät tuijottivat riutunutta puuta mietteliäänä. Oksat lepäsivät vasten harmaansinistä taivasta, jota vasten lipui tummanpuhuvia pilviä.
”Eikö ole surullista? Salama iski Gildergreenin ja nyt se kuihtuu.”
Kynarethin papittaren sanat muistuivat Boercusin mieleen, eikä örkki voinut kuin todeta mielessään, että teko oli kuin Jumalan pilkkaa. Gildergreenin kärähtäneet oksat havisivat ääneti, kun Boercus hengähti syvään. Hetken päästä hän istuutui alas penkille, laskien vaaleanruskean huppunsa alas kasvojensa edestä ja riisuen teräskilpensä irti vasemmasta kädestään.
Palkkasoturi oli luvannut papittarelle, viimeksi Whiterunissa käydessään, että järjestäisi aikaa kaupungin maskottipuun pelastamiseen, mikäli kukaan muu ei hommaan ryhtyisi. Oli kulunut kuukausia, ja siinä se puu vielä oli – kärsineenä ja vehrettömänä.
Ehkä ketään ei houkuta ajatus vaarallisesta tehtävästä, varsinkaan kun palkkiona ei ole varsinaista rahaa, Boercus tuumasi ja raapi niskaansa sen koommin ajattelematta mitään.
Kolea aamuyö muuttui hiljalleen sumuiseksi aamuksi, kun Whiterunin kadut alkoivat näyttää ensimmäisiä heräämisenmerkkejä. Örkki seurasi sivusilmällä metsästäjien ja viljelijöiden kiireetöntä kävelyä Gildergreenin aukion lävitse. Heleä puheensorina kantautui torilta ja sotilaiden välillä alkoi olla taas kommunikointia, kun alkoi tapahtua vuoronvaihtoja.
Kaikki oli vielä tyyntä ja rauhallista – ilmassa tuoksui raikas loppukesä ja Skyforgen seppä äristen käveli Boercuksen ohitse. Sanat olivat hädin tuskin tunnistuskelpoisia, mutta vanha seppä kuulosti kiroavan Jorrvaskrin umpiniskaisia taistelijoita.
Vihdoin ja viimein Kynarethin temppelin ovet kolahtivat, kun kellertävään kaapuun pukeutunut papitar käveli koruttoman puun luokse, selvästi musertuneena sen kohtalosta.
Boercus kokosi itsensä ylös kovalta penkiltä, kohauttaen olkiaan ja venyttäen käsivarsiaan, kaapaten iskuista kärsineen kilpensä mukaansa, ennen kuin lähestyi naista, hyvin itsevarmana itsestään.
”Vieläkö tarvitset apua tuon risukon elvyttämiseksi?” örkki ei edes tervehtinyt, seisahtuen vain muutamien metrien päähän Danicasta, joka hätkähti kookkaan miehen matalasta äänensävystä, tuijottaen palkkasoturia ääneti pitkän tovin, päätyen lopulta nyökkäämään. Naisen säikähtynyt ilme muuttui hetkessä rennommaksi, kun hänen muistiinsa palautui viimetapaaminen Boercuksen kanssa.
”Olet yhä kiinnostunut?” Danica kysyi toivoa elvytellen. Muutama oli osoittanut halua sankarileimaan Gildergreenin pelastajana, mutta kukaan ei toistaiseksi ollut ryhtynyt toimeen, syynä ollen tietenkin palkkio, joka ei käytännössä ollut laisinkaan.
Boercus silmäili vieressä seisovaa puuta ääneti, ennen kuin hymähti ja aamuinen väsymys katosi örkin silmistä oitis – tilalle tuli koppava pilke.
”Opetat minulle sitten vastineeksi parantamista”, palkkasoturi muistutti, ei hän nyt aivan hyväntekeväisyyteen ryhtynyt, ja toisinaan oli parempi suosia oppimista rahan sijasta.

Tummat silmänaluset kielivät huonosti nukutusta yöstä bruneten naisen kasvoilla, ja uneliasta olemusta korosti erittäin vahvasti lukuisat haukotukset, joita tämä päästi suustaan. Avis oli ratsastanut aina Riverwoodista saakka tavatakseen uuden työnantajansa Whiterunin porteilla heti aamusta. Nuorella naisella ei tosin ollut kunnollista muistikuvaa siitä, miten hän tänne oli päätynyt, mikä taas viesti unissaanratsastimessta. Onneksi kaupunkiin vievä tie oli yksinkertainen ja niin moneen otteeseen läpikuljettu, että keisarilisen ratsu osasi sen varmasti jo ulkoa. Avis ei vain käsittänyt, miksi ihmeessä hänen oli raahauduttava niin perhanan aikaisin tänne, minne ikinä olikaan kävelemässä, ja kuunnella typeriä jaarituksia. Hän seurasi silmät sumeina lyhyttä bosmermiestä, jonka oli tavannut edellisenä päivänä Juopuneessa Metsästäjässä, eikä tuo miekkonen osannut olla hiljaa. Avis oli yleensä se, joka täytti ilman puheensorinalla, mutta väsyneenä hän ei jaksanut kuunnella ketään vaan olisi mielellään käyttänyt bosmeria tyynynään ja koisinut jossain sivuummalla. Vaan kun ei, työ oli työ ja sillä elettiin.
Ihan kuin aikaisin herääminen ei olisi kismittänyt häntä tarpeeksi, oli nuori nainen mennyt unohtamaan chitinistä valmistetun kypäränsä. Toki hän pärjäsi kypärättäkin, mutta olo oli vain luvattoman alaston ilman kasvoja suojaavaa maskia.

"Ja sitten kumautin sitä kissapetoa kuonoon, paljain käsin!" bosmer, jonka nimeä Avis ei edes vaivautunut kysymään, tarinoi. Siniset silmät arvioivat edellä reippaasti kävelevää haltiaa, kulmien kohoten epäuskoisena. Mies oli varsinainen sintti keisarilliseen verrattuna, eikä tuon laihalla rakenteella lyöty edes aivokuollutta poroa. Puhelias, noin kolmikymppinen mies oli kuitenkin varsin huvittava tapaus.
"Mm-hmm..." Avis myhälsi siihen sävyyn, ettei uskonut puoliakaan tuon selityksistä, mutta antoi kerronnan kuitenkin jatkua. Mitäpä sitä turhaan pilaamaan pirtsakan haltian aamua. Hän ei oikeastaan tiennyt mitä mies häneltä halusi - muutakin kuin suojelua - ja suoraan sanottuna Kiirastulta ei kiinnostanut. Kunhan raha päätyisi hänen nahkapussukkaansa, oli kaikki kunnossa.

Kaksikko saapui lyhyen, mutta ikuisuudelta tuntuvan patikoinnin päätteeksi Gildergreenin aukiolle, jonka keskellä seisoi suuri, jylhä puu. Avis ei tiennyt paljoa kasveista, mutta pelkällä silmäyksellä hän kykeni kertomaan, että jotain oli tapahtunut - se, tai sitten whiterunilaisilla oli omituinen käsitys puutarhanhoidosta. Puun läheisyydessä seisoskeli pari muutakin henkilöä, yksi selvästikin lähinaapuruston papitar ja toinen taas oli rautahaarniskaan pukeutunut orsimer. Örkki. Naisen sinisilmät kävivät läpi etäällä seisoskelevaa miestä, päästä varpaisiin hän tutki ja varmisti, ettei hänen silmänsä nähneet näkyjä. Valitettavasti ei. Jokainen nuorukaisen ottama askel hiipui hitaammaksi ja epävarmaksi, ja pian hän jäikin jälkeen bosmerista. Miekkonen käännähti katsomaan Avista kuullessaan kaikkoavia askelten ääniä, hoputtaen pienellä nyökkäyksellä olemukseltaan selvästikin ahdistunutta naista.
Ei, ei ja ei. Tämä ei ollut hänen paikkansa! Aviksen mieli kirkui lievän pakokauhun valtaamana. Hän seisoi itseään lyhyemmän miehen takana, toivoen hartaasti ettei joutuisi katsekontaktiin orsimerin kanssa. Hän näki tuon valkeat silmät sekä koviakärsineet kasvot, ja nuo kaksi asiaa olivat tarpeeksi hyvät syytä pitämään Avis kaukana tuosta. Voi, miksei hänen edessään voinut seistä pitkää altmeria tämän säälittävän metsämiehen tilalta?

"Jätähän papitar rauhaan, karjumies. Minulla on asiaa hänelle - koskien tuota rumaa puuta." bosmer puhui ylimieliseen sävyyn itseään isommalle, ladonoven kokoiselle örkille, osoittaen sitten karun näköistä lehtipuuta.
"Tuon pelastamisestahan sai jonkin palkkion, eikös? No, tässä sitä ollaan: oikea mies toimintaan! Ja tämä pieni apurini tässä." uhoava puhetyyli päättyi heti, kun mies pääsi esittelemään asepalvelijansa, jota kutsui pieneksi vain ikäeron puolesta. Aviksen tuima katse nauliintui bosmerin niskaan, antaen tuon tietää, että hän näki ja kuuli kaiken.
"Krhm. Niin, siis... Mitä pitää tehdä?" tehtävää kinuava mies kysyi tiedottomana, saattaen takana seisovan Kiirastulen suureen myötähäpeän tunteeseen. Miksei hän ikinä voinut saada kunnon työllistäjiä?

//Anteeksi kesto! Nukahdin kesken kirjottamisen... *makaa sängyllä vällyjen alla, kone mahan päällä*

Danica oli naurahtanut koleasti, hermostuneesti, Boercuksen epäsuoraan myöntymiseen avunannosta. Naisen silmissä näkyi kiitollisuus, mutta ihmisen muu olemus olikin jännittynyt. Tummaihoinen mies suoristi ryhtiään, hän oli tottunut tähän. Örkkien armoton, sekä kovakourainen ulkonäkö kielivät siitä, että hommat saataisiin hoidettua – mikäli akateemista älykkyyttä ei tarvittu – mutta se ulkokuori myös toi uhantunnetta, useimmille henkilöille. Papitar hymyili vienosti, nyökkäsi, loi kaihean katseen Gildergreeniin ja yritti keventää omaa oloaan, vitsailemalla kuinka harvinaista oli olla tekemisissä örkin kanssa, joka halusi oppia taikuutta, mutta nainen ei ehtinyt saattaa virkettään loppuun, kun hänen äänensä pakotettiin hiipumaan sivusta kantautuvan uhoamisen toimesta.

"Jätähän papitar rauhaan, karjumies. Minulla on asiaa hänelle - koskien tuota rumaa puuta."

Boercus kohdensi kalmanvalkeitten silmiensä huomion pieneen, hoiperoon mieheen, jonka olisi tuulikin voinut kumoon kaataa - ainoa syy tämän esteeksi oli luultavimmin haltian itsekehu, jolla oli painoa yhden mammutin verran, ja joka ukon piti siten visusti Skyrimin maapohjassa kiinni.
Maagi astahti sivummalle, asettuen tuolla hienoisella liikahduksella kasvotusten pöyhkeää haltiaa kohden. Bosmer osoitti kuolevaa puuta, mutta Boercuksen huomio oli liimautunut metsähaltiaan ikävällä tavalla. Hänen sieraimensa värähtelivät, huulet raottuen erilleen, valmiina päästämään sanoja välistään, jotka parhaimmillaankin sopisivat ehkä vain juopuneen pohjolaisen suuhun, mutta pikkusintti varasti puheenvuoron nopeasti takaisin itselleen, aivan kun hän olisi alkujaankaan vuoroa muille tarjonnut.

"Tuon pelastamisestahan sai jonkin palkkion, eikös? No, tässä sitä ollaan: oikea mies toimintaan! Ja tämä pieni apurini tässä."

Apuri? Boercus nosti katsettaan ylemmäs itsemurhahakuisesta haltiasta ja hänen silmiinsä osui nainen, joka parhaillaan loi varoittavaa katsetta… työnantajaansa?
Danica ehti mumista tavallaan hennolla äänellä, mutta bosmer ei näyttänyt edes kuulevan, kun hän jo uteli tehtävän kriittisiä yksityiskohtia. Boercuksen huomio ei kuitenkaan sillä hetkellä ollut enää haltiassa. Danican ääni kaikkosi taustasorinaksi, kun örkki tuijotti silmät sirrillään nuorta naista. Maagin luontaisia rotuetuja olivat muun muassa hyvät aistit, se ei ollut pelkkä sanoma, kun örkit kiusasivat saalistajan roolissa uhriaan, että he haistoivat heidän pelkonsa. Orsimerit olivat sotureita, taistelijoita, metsästäjiä, ja Boercus vannoi, että hän olisi haistanut jotain kaksikon saapuessa aukiolle. Ei välttämättä pelkoa, mutta jotain, ja oliko ihminen näyttänyt aavistuksen verran jännittyneeltä, kun maagin katse oli siirtynyt häneen, mutta hänen katse bosmeriin?

Sana Nettlebane kuoli Danican huulille, kun Boercus hymähti, tuhahti ilmaa ulos sieraimistaan, ja viimein naurahti koppavasti, selvästi huvittuneena tilanteesta. Örkki nakkeli niskojaan, hampaat välkkyen selvästi ylimielisen hymyn lovesta, ja tämän eleen jälkeen hän oli saanut tarpeekseen. Boercus rypisti kulmiaan, ylimielisen hymyn muuttuessa itsetietoiseen virneeseen.
”Palkkiota ei ole, ei sinulle”, mies ärähti, herättäen heti kauempana olevien vartijoiden huomion. Örkin raskas hengitys huurusi hieman kylmässä aamussa ja tuuli tuntui purevan luihin ja ytimiin kovemmin yltyessään, ”ja apurisi, tuo keskenkasvuinen kaupunkilainen, osaa ehkä pilkkoa porkkanoita keittiössä, mutta ei varmasti kykene kaatamaan edes karhua tuolla aseella, jonka hän häpäisee pelkästään omistamalla sen”.
Boercus osoitti tytön mukana ollutta kahdenkäden kirvestä, joka oli ilmiselvästi örkkien tekoa.
”Lisäksi”, maagi vei katseensa pilkkaamaansa naiseen, ”haistoin miten veresi seisahtui”, askel lähemmäksi bosmeria ja Danica haukkoi henkeään, yrittäen saada maagin kuuntelemaan sanojaan, turhaan, valaistakseen että nainen heidän edessään oli Kiirastuli, eikä siis mikään viimekevään teereen poikanen, opettelemassa lentämään, ”Miten aiot pitää hänet hengissä, jos epäröit jo minut nähdessäni?”
Boercus ei edes vaivautunut ajattelemaan, että bosmer osaisi itse pärjätä muurien ulkopuolella, kaikki taakka oli tuon naisen harteilla, joka ei myöskään liiemmin miestä vakuuttanut olemuksellaan. Nainen oli näyttänyt väsyneeltä ja niin nuorelta, ja vaikka Boercus itsekin oli örkkien mittakaavalla nuori, oli hän silti varmasti kokenut miltei sadan vuoden edestä enemmän kuin tuo palkattu apukäsi. Viimeisten sanojensa aikana örkki otti yhden ison harppauksen, kohti metsähaltiaa. Häntä ärsytti, eikä ihmekään, sillä niin pienelle alueelle ei mahtunut niin montaa ylimielistä ja itsevarmaa miehenkloppia. Ainoana erona heissä oli se, että Boercus tiesi pärjäävänsä, hän tiesi omat rajansa, vaikka monesti ne ylittikin. Ennen kaikkea hän tiesi, että hänen itseluottamuksensa ei perustunut valheeseen, ja juuri sillä hetkellä hän halusi huitaista tuota pientä, honteloa haltiaa, todistaakseen oman näkemyksensä. Örkin lihakset jännittyivät, vasemman kämmenen ote kilvessä tiukkeni, kun oikea kämmen painautui nyrkkiin ja kohosi ilmaan.
Taustalta kuului kahden sotilaan huuto, he komensivat örkkiä seisahtumaan, mutta kaikki ylimääräinen meteli, mukaan lukien Heimskrin päivittäinen Talosin palvontarääkymiset, eivät saaneet otettaan Boercuksen tajunnasta.

Avis nosti vastahakoisesti katseensa lyhyemmästä miehestä tuohon suureen, syöksyhampaiseen orsimeriin, kun tuon matala ääni kantautui hänen korviinsa. Se, että tummaihoinen latoi tympeitä sanojaan bosmerille, ei haitannut nuorukaista yhtään, mutta heti kun tuo osoitti solvaavia sanojaan hänelle... No, sanotaanko, ettei Avis ollut mielissään.
Nainen töytäisi kylmästi pomonsa sivuummalle, päästäkseen itse uhmaa leiskuvan olemuksensa kanssa tutustumaan tähän koppavan oloiseen mieheen, tuijottaen tuon kalmanvalkeita silmiä. Nuorukaisesta näki, ettei tuo ollut kovinkaan itsevarma seistessään itseään isomman olion edessä, mutta silti sotamaalaukseen sonnustautunut sai äänensä kuuluviin. Häntä ei tasan väheksitty vain sen takia, että sattui omistamaan rinnat.
"Jos tavallista hameväkeä luulet puhuttelevasi, saanen huomauttaa, että katsot väärään suuntaan." Kiirastuli ärisi suunpielet ärtyneessä irvessä, hän yritti pitää selkänsä suorassa näyttääkseen edes jonkin verran pidemmältä, ehkä jopa pelottavammalta. Siinä chitinarmoreihin pukeutunut tuskin onnistui, mutta väliäkö tuolla. Hän halusi päästää pippurisen luonteensa valloilleen, sillä orsimer oli loukannut hänen keisarillissiueluaan! Lettipäinen ei edes viitsinyt kinastella taistelukirveestään, sillä inhosi itsekin sen alkuperää. Mokoma örkinrauta, jos hän ei olisi niin kiintynyt kaksikätisiin ja omistaisi enemmän rahaa, hän taatusti hankkisi paremman aseen käyttöönsä. Vaan näillä eväillä mentiin siihen saakka, kunnes tuo suurisuinen bosmer maksaisi hänelle kuuluvan palkkionsa.
Nainen tuimensi katsettaan entistä enemmän, kun örkki jatkoi haukkuvaan sävyyn puhumista. Että tuolla oli otsaa!

Bosmer yritti änkyttää jotain sanoja yksipuolisen keskustelun väliin, epäonnistuen yhtä lailla kuin Danicakin. Mies iski kätensä puuskaan, taputtaen päkiöillään kivetettyä maata vasten. Selvästikään haltia ei ollut tyytyväinen saadessaan niin vähän huomiota - hän oli tämän kaksihenkisen retkikunnan johtaja, ei tuo harvinaisen halvaksi tullut nainen!
"Kröhöm. Sano minne mennä niin palaamme tak-" bosmer aloitti lauseensa kurkkuaan selventäen, mutta Avis kerkesi ensin. "En olisi muuten jäänyt tuijottamaan, mutta harvoin kaupungilla tulee vastaan rumia örkkejä. Sinä se vasta erityistapaus oletkin." lyhyen metsämiehen ääni hukkui jonnekin Aviksen sanojen taakse, tämän naisen asettauduttua seisomaan kädet lanteillaan, siirtäen painopisteensä vasemmalle jalalle.
"Ukko hankki itselleen asetta heiluttelevan tavarajuhdan, ja semmosen saikin. Pidän miekkosen hengissä vaikka kädet sidottuina!" nuoremman silmissä kiilui sekä uhkarohkeus, ärtyneisyyden merkit että ahdistuneisuus. Hänen olisi tehnyt mieli heittää orsimeria pienellä haltiamiehellä ja juosta Rautarovion jykevien ovien taakse turvaan. Vaikka nainen sai olemuksellaan huijattua mielentilaansa, ei hänen ajatuksensa meinanneet pysyä kasassa. Syy örkkifobiaan oli edelleen pimennossa, sillä Avis ei muista koskaan edes joutuneensa tappeluun vastaavan kanssa, mutta jokin näissä suurissa, petomaisissa haltiaverisissä pelotti häntä.

Pitkälle Avis ei kerennyt ajatuksiaan analysoimaan, kun havaitsi uhkaavan tilanteen olevan puhkeamaisillaan täyteen kukkaan. Bosmer seistä jökötti örkin edessä, tajuamatta sitä, että kohta sattuu. Oliko tuo täysin kahjo, vai oliko itsekehun täyttämä mies nyt niin pelosta jäykkänä, ettei kyennyt liikkumaan? Oli mikä oli, keisarillinen ei halunnut päivän palkanantajan kaatuvan verisenä maahan. Ei tänään, eikä huomenna, rahasta hän ei tinkinyt!
Nainen heittäytyi kahden miehen väliin, heivaten ison kirveensä eteensä suojaksi. Hänen sinisilmänsä pitivät tiiviisti katsekontaktin arpinaamaisen örkin kanssa.
"Turha luulo." Avis sähähti ääntään madaltaen. Takana seisova haltia vain nyökytteli, mumisten jotain "Minun kanssani ei pelleillä" tyylistä soopaa, välittämättä laisinkaan siitä, oliko Avis juuri pelastanut tuon tahi ei.


//Anteeksi hidas vastaus + sekava teksti! D: \\

Bosmerin palkkaama nainen yritti pitää puoliaan, mutta sen sijaan että hän olisi saanut vakuutettua Boercuksen tulisella käytöksellään ja asenteellaan, aiheutti nuorukainen pikemminkin huvittuneisuutta örkissä. Keisarillinen näytti liian kokemattomalta, liian sileäkasvoiselta, liian nätiltä ja muistutti lähinnä puusta pudonnutta tammenterhoa letitetyllä tukallaan, joka aaltoili Whiterunin lävitse pyyhältävän tuulen mukana. Gildergreenin oksat kahisivat ja sen ympärillä oleva puro solisi pirteästi, kun Boercuksen hymy vahvistui hänen rohtuneilla huulillaan. Nainen huvitti häntä, viihdytti häntä, mutta ulkonäkönsä puolesta örkki oli varma, ettei nuorukaisen paikka ollut Skyrimin reunamaastoilla, joissa hädin tuskin kasvoi mitään kaunista.
Sinisilmäisen katse oli tuima, ja ääni kuuluva – hän ei mumissut, vaikka näin maagi olisi olettanut, ottaen huomioon kuinka naisen olemuksessa viivähti aika ajoittain epävarmuus.
Boercus ei edes viitsinyt kommentoida, siirsi vain huomionsa takaisin bosmeriin, joka kiukutteli apurinsa vieressä kuin pahainen falmer, mutta keisarillisen asento muuttui pontevammaksi ja suusta pääsi sammakoita. Orsimer kohotti kulmiaan ja naurahti ääneen, ”Kuinka monesti vastaasi on edes kävellyt örkki kaupungilla?” mies huomautti pistävästi, rumaksi haukkumisella oli ehkä kaikkein vähiten vaikutusta tässä isossa korstossa, sillä hänen rotunsa oli leimattu Tamrielin rumimmaksi muun monen kansan toimesta jo ammoisista ajoista lähtien, ja leima oli pysynyt.

"Ukko hankki itselleen asetta heiluttelevan tavarajuhdan, ja semmosen saikin. Pidän miekkosen hengissä vaikka kädet sidottuina!"

Nainen edelleen uhosi, mutta Boercus ei ollut sokea – kaiken tuon pakotetun itsevarmuuden takana piileksi ahdistus, ja jos sinisilmäinen oli oikeasti niin typerä, että uskoi selviävänsä tehtävästä, josta Danica oli pohjosmaisella aksentillaan kertonut örkille kuukausia sitten, saisi neitokainen tapatettua vain itsensä ja tynkäisen metsähaltian siinä samalla – sekä kaksikko varmasti häiritsisi Boercuksen omaa etenemistä, ja se oli varmaa että hän aikoisi tälle retkelle lähteä.
Örkki puri hampaansa yhteen, hänen pinnansa kiristyi, se näkyi maagin koko kehonrakenteessa, ja valkeisiin silmiin jähmettyi hilpeys, josta hitusesti kimmelsi raivo.
”Minulla ei ole aikaa teidän pelleilyihin”, oli torahampaiden välistä sihissyt, kun mies heilautti nyrkkiin puristetun kämmenensä ilmaan ja suuntasi sen kohden bosmeria, jonka refleksit eivät näyttäneet pienintäkään elonmerkkiä. Hänen tarvitsisi vain kumauttaa tuota typerystä, ja kaksikko olisi poisluettu.
Bosmer ei liikahtanutkaan, mutta örkin yllätykseksi se nainen, se pahainen nainen, heittäytyi hänen nyrkin ja lyhyen haltian väliin, turvaten edustansa painavalla kirveellä.
Idiootti, Boercus ajatteli, antoi kätensä jatkaa liikerataansa, mutta lyömisen sijaan maagi tarttui kiinni kirveen terään, kietoi sormensa sen ympäri, ja puristi asetta, antaen ihonsa joutua kosketuksiin teroitettuun örkkiteräkseen. Veri työntyi ulos tummaihoisen hanskan välistä, valuen alaspäin pitkin lettitukkaisen tytön asetta.

Boercus ärähti matalasti, antaen suunsa vääntäytyä toistumiseen virneeseen, repien keisarillisen lähemmäs itseään, kirvestä nykäisemällä – aivan liki itseään, että nainen saattaisi tuntea örkin kuumottavan hengityksen kasvoillaan.
”Te ette tule selviämään”, maagi hymähti, siristi silmiään ja antoi valkoisten pupillien tuijottaa uhmakkaasti lyhyttä neitokaista. Boercuksen oikea käsi kuumeni hiljalleen, kun örkki taikoi tulta kämmeneensä vain sen verran, että sai aikaiseksi savun nousemaan kirveestä, joka oli tahrittu punaiseen vereen.
Vartijat huusivat jo lähempää, mutta mies ei liikahtanutkaan kauemmaksi ruskeahiuksisesta tammenterhosta. Hän venytti kaulaansa, laskien kasvojaan alemmaksi kohti naista. Kyömyn nenän sieraimista karkasi tuhahdus, kun örkki tarkkaili nurkkaan ahdistettua keisarilista uteliaana, kiinnostuneena. Monet kokivat orsimerit pelottaviksi, mutta eivät ne, jotka uskoivat selviävänsä ja selviäisivät ulkona, muurien takana hallitsevassa luonnossa. Oliko tyttö lyönyt päänsä lapsena kannontynkään, vai mihin neitokaisen luulot itsessään perustuivat? Sormet örkkikirveessä tiukensivat otettaan, ja miehen ihoa kirveli ja kuumotti.

Tilanteen käännekohdasta hämmästynyt Avis olisi varmaan hieraissut silmiään useampaankin otteeseen, ellei kätöset olisivat olleet varattuina. Hulluko mies oli, ei terään ollut tarkoitus tarttua liki paljain käsin - ehkä rautahanskoilla, mutta ei maagin perusvarusteisiin kuuluvilla hansikkoilla. Nainen ei tiennyt mitä ajatella nähdessään vuolaana virtana valuvan veren taistelukirveensä pinnalla. Vaan tarviko tuossa edes ajatella mitään, sillä näemmä orsimer hoiti aivotyönkin. Tuo suuri mies riuhtaisi lyhyemmän ihmisen likelleen, joten selvästikin tuo jotain aikoi. Vaan että mitä, oli mysteeri silmät sirillä toista tuijottavalle naiselle. Avis ei ajatellut, ei hengittänyt, ei liikahtanut. Hän oli jähmettynyt sijoilleen pelästyneen peuran lailla, pysyen niin vaiti kuin mahdollista.

- "Te ette tule selviämään" kuului torahampaisen Mer'in huulien välistä samalla kun tuo loi tiiviin katsekontaktin keisarillisen kanssa. Sinisilmät värähtivät, silmäkulma nyki ja nainen räjähti.

"Että mitä? Väität ettemme selviä? Hah! Todistan sanasi vääriksi!" Avis ärisi suden lailla päin orsimerin kasvoja sisinsielu liekehtien, hänen puhtinsa oli taas herätetty eikä kukaan - edes örkki - pystynyt häntä vavisuttamaan! Helkkari, edes itse Akatosh ei saisi häntä järkkymään. Jos joku meni asettamaan haasteen hänelle, sitä ei paettu vaan otettiin avosylin vastaan.
Äkkinäinen muutos olemuksessa ei ihmetyttänyt taaemmalla seisovaa bosmeria, joka oli nähnyt saman tapahtuvan useasti aikaisempinakin kertoina. Tai vähintäänkin kuullut puhuttavan nopeasti mieltään muuttavasta Purgatoriumista, jonka äkkipikaisuus johti aina tappeluihin. Mies puisti päätään, ollen samalla tyytyväinen palkatessaan naisen joka piti puoliaan, mutta samalla olisi halunnut huomauttaa paikalle säntäävistä vartijoista. Vaan miekkonen ei saanut puheenvuoroa, kiitos lettipäisen likan.

"Ja irti aseestani - tarvitsen sitä pääsi irtileikkaamiseen!" uhoava asepalvelija yritti riuhtaista kirvestään maagin otteesta, muttei tietenkään kyennyt siihen vähäisempien lihaksiensa vuoksi. Mutta tuo ei nuorukaista lannistanut. Avista tosin huolestutti tuo terästä kohoava savu, jonka vereen sekoittuva katku sain naisen nyrpistämään nenäänsä.  Nuoren naisen tummasävyiset sielunpeilit tuijottivat orimeria kulmien alta, koittaen polttaa tuon valkoisten silmien läpi.
"Irti. Nyt." kuului matalalla äänenpainolla sanotut sanat, jotka toimivat enemmän käskyinä kuin kehotuksina. Keisarillisen huulet olivat kaartuneet alaspäin, hampaa tiukasti toisissan kiinni.

"Lopeta jo. Meidän pitää saada lisää tietoa tältä phyän palvelijalta, eikä katkoa päitä. Ei vielä." bosmerin sanat kuuluivat pienenä ininänä Aviksen korvissa, sillä jääräpää oli kiinnittänyt huomionsa mieheen jonka ihoa koskettava, lämmin hengitys ei tasan tehnyt oloa mukavaksi.