Takaisin maankamaralle

(Korppu ja Lonal)

Aamu oli pohjoisen kaupungille tyypillinen, kirpeä ja kirkas. Jäiselle maalle oli yön aikana laskeutunut ohut luminen harso, joka kuitenkin ehti sulaa pois kivisiltä kaduilta jo aamun ensimmäisinä tunteina. Kaupunki oli jostain syystä säilynyt koko muuta maata koettelevasta sankasta lumisateesta, joka peitti alleen isoja muureja ja linnoja. Niin, että kaukaa katsottuna ne näyttivät lumisilta vuorilta ja mäennyppylöiltä. Tätä ei kukaan kaupunkilainen pannut pahakseen. Vaikka nordit rakastivat talvea ja kylmyyttä, oli lumi harmittavan usein esteenä, tai vähintäänkin hidasteena, käytännön elämässä ja työnteossa. Työnteko oli se, mikä piti pohjoiset, sään koettelemat kaupungit vauraina ja niiden asukkaat elossa. Oli syy kaupungin läheisyyttä kartteleville lumisateille mikä tahansa, olivat kaikki tyytyväisiä. Tiet pysyivät avoimina kauppiaille ja aluetta vartioiville sotilaille, eikä kattoja romahdellut lumikinosten painon alla surmaten pahaa-aavistamattomia asukkaita (niinkin valitettavasti tapahtui, yllättävän usein). Kaikki saattoivat jatkaa normaalia arjen pyöritystä ilman, että tarvitsi uhrata edes ajatusta lumen kolaamiselle teiltä ja rakennusten edustoilta. Saatika, että kenenkään tarvitsisi kiipeillä huterille katoille lumia puhdistamaan henkensä vaarantaen. Itseasiassa, nyt olisi mitä täydellisin hetki kattojen korjaamiselle ja vahvistamiselle mahdollisia tulevia lumisateita varten. Oli vain ajan kysymys, milloin Whiterunia lumimyrskyiltä mystisesti suojaava kupla katoaisi. Aivan kuten joka ikinen vuosi aiemminkin, Whiterun olisi taas valkoisen lumipeitteen hukuttama ja kaupunkilaiset saisivat kuluttaa kaikki voimansa oman elinkeinonsa turvaamiseen.

Metsähaltia Nadirin ensimmäinen vuosi Whiterunissa, tai koko Skyrimissä, oli pian tulossa täyteen. Siihen olisi enää vajaa viikko, bosmernainen ajatteli kauhuissaan. Kauhuissaan siksi, ettei Nadirin suunnitelmiin ollut koskaan kuulunut jäädä Whiteruniin näin kauaksi aikaa. Olosuhteiden pakosta nainen oli kuitenkin viettänyt elämästään melkein kokonaisen vuoden tässä kolkossa kaupungissa. Metsähaltia oli jo aikoja sitten kyllästynyt kaupungin harmaaseen ilmeeseen. Eläminen ihmisten kaupungissa oli hyvin paljon erilaista verrattuna siihen, millaista elämää Nadir vietti ennen tänne tuloaan. Eikä bosmernainen toden totta halunnut tällaiseen elämään tottuakaan, ei mistään hinnasta eikä missään olosuhteissa. Vaikka valtava lohikäärmejoukko odottaisi Nadiria heti Whiterunin ulkopuolella, hän kyllä vielä lähtisi kaupungista, uhmaten kaikki mahdolliset vaarat. Ei metsähaltian paikka ollut ihmisten rakentamassa kaupungissa, ei koko Skyrimissä. Nadir tiesi minne kuului, oli aina tiennyt. Hän kaipasi takaisin etelän lämpimiin metsiin omiensa pariin. Kaipasi niin paljon, että hyvinkin usein raskaan työpäivän jälkeen tirautti kyyneleet sänkyyn mennessä. Voi, mitä kaikkea metsähaltia olisikaan valmis tekemään päästäkseen takaisin kotimaahansa. Hän saattoi jopa pienen hetken ajatella luopuvansa isänsä etsimisestä, vain päästäkseen nopeasti takaisin kotinsa metsien suojiin. Mutta sillä hetkellä Nadir otti itseään niskasta kiinni – ei moista sopisi edes miettiä. Silloinhan vuosi Skyrimissä olisi täysin hukkaan heitettyä, ja koko matkalle lähtö aivan turhaa.

Metsähaltia sulki majatalon oven takanaan ja asteli hyiseen ulkoilmaan kylmälle kivetykselle. Haltianeito oli kietoutunut rispaantuneeseen paksuun kangastakkiin, jonka oli joltakulta joskus kai lahjoituksena saanut – ei Nadir enää edes muistanut. Kuten myös pienelle haltialle ylisuuten viitan, sekin jo aikaa sitten kulahtanut jonkun nordin käytössä. Nadir nosti hupun päähänsä suojatakseen suippokorvansa purevalta pakkaselta ja suuntasi kohti suoraan edessä avautuvaa toria. Nälkä kurni jo vatsassa. Oli Nadirin viikon ainoa vapaapäivä – jos sitä nyt vapaapäiväksi saattoi kutsua. Sillä tarpeen vaatiessa metsähaltia saatettiin käskeä hommiin milloin tahansa. Nadirin työnantaja Hulda, majatalon emäntä, oli vaativa ja vaikeasti tyytyväisenä pidettävä vanha akka. Suoraan sanottuna Nadir vihasi häntä, mutta teki työnsä mukisematta. Oli suorastaan onni, että metsähaltia oli ylipäätään mitään töitä saanut. Skyrimin nordit vierastivat haltioita, aivan kuten haltiat vierastivat ihmisiä. Oli työnantaja kuinka ankara tahansa ja palkka naurettavan pieni, Nadir ei voinut olla tyytymätön osaansa. Asiat voisivat olla paljon pahemminkin. Esimerkiksi kuolleena makaaminen jossakin jumalan hyljeksimässä korpimetsässä, kinoksien hautaamana, ei olisi mitään Nadirin isää auttamaan.

Talvi. Se oli nyt tullut ja pudottanut lumikinoksia ympäri Skyrimia - jopa Whiterunin kadut olivat peittyneet ohuelti valkoiseen. Lonal ei varsinaisesti inhonnut talvea, mutta ulkona asuvalle dunmerille oli tietenkin helpompaa, jos yön lämpötila pysyi kymmenen asteen yläpuolella. Talvi taas tiesi sitä, että pakkanen olisi jatkuvasti miehen matkaseurana ja rahaa kuluisi, sillä hän joutuisi koko ajan etsimään itselleen nukkumapaikkaa majataloista, talleista tai navetoista, ellei sattuisi löytämään jotain hylättyä taloa jostain. Se oli epätodennäköistä: dunmer oli pyörinyt Skyrimin alueella jo monta talvea ennen tätä ja merkannut tarkasti muistiin ne paikat, joissa kylmälläkin oli hyvä nukkua. Ainoastaan yksi autioitunut mökki kuului näihin, eivätkä senkään seinät kestäisi kovin montaa vuotta. Toki mies olisi voinut rakentaa itselleen mökin jonnekin niin kuin muut kunnialliset miehet yleensä hänen iässään tekivät, mutta sota ja lohikäärmeet olivat varmistaneet sen, ettei Lonal suostuisi asettumaan aloilleen vielä pitkään aikaan. Kuitenkin joku sekopäinen Stormcloak vetäisi mukanaan kasan legioonalaisia taistelemaan hänen pihanurmelleen, mikä oletettavasti herättäisi lohikäärmeen huomion ja kabum, Lonalilla ei olisi enää mökkiä.

Joten oli parempi värjötellä ulkosalla ja yöpyä muiden nurkissa niin usein kuin suinkin.

Lonal oli matkustanut joitain päiviä sitten Whiteruniin etsimään töitä - ja hyvään aikaan oli matkustanutkin, sillä talvimyrsky alkoi lähes saman tien, kun mies astui kaupunkiin. Hän oli hakannut puita ja käynyt metsässä auttamassa niiden kaatamisessa, pyörinyt hetken apumiehenä tallilla ja oli sitten jäänyt töitä vaille. Onneksi leuto sää ja myrskyn uhka saivat kaupungin asukkaat kohottamaan katseensa ylös. Niinpä Lonal oli löytänyt työtä katon korjaajana ja oli parhaillaan kiipeämässä Sotaratsun katolle. Se oli jokseenkin jäinen, mutta varovasti edeten mies pääsi harjalle istumaan ja tutkimaan urakkaansa. Lonal näki muutamia kuluneita ja irronneita paikkoja, mutta työ kestäisi korkeintaan puoli päivää, jos hän vain pääsisi aina sinne minne oli tarkoitus. Liukas katto oli kaikkea muuta kuin ihanteellinen työpaikka, mutta dunmer luotti jalkoihinsa.

Aamu oli vasta sarastamassa, joten Whiterunin kadut olivat lähes tyhjiä. Satunnaisia kauppiaita ja muuta väkeä valui kuitenkin yltyvää vauhtia ulos taloistaan kohti toria, tai minne ikinä nuo olivatkaan menossa, eikä kestäisi kauaa, kun kaupunki olisi jo täysin hereillä. Lonalia se ei kuitenkaan kiinnostanut, sillä katolla hän sai olla ihan yksin. Hiljainen naputus kertoi miehen olevan paikalla, kun tuo ryhtyi korjaamaan löytämäänsä aukkoa, mutta muuten dunmer työskenteli hiljaa ja huomaamattomasti.
Hän ei kuulemma saisi herättää majatalon asukkeja, mutta katon olisi silti oltava valmis ennen iltaa. Suorastaan naurettavaa, mutta jos joku tahtoi maksaa tällaisesta hissuttelusta, niin Lonal mielellään hissutteli ja otti sitten rahat vastaan.

(Pahoittelut viivästymisestä! Yritän päästä viikonloppuna seuraavan kerran kirjoittelemaan.)

Nadir suuntasi askeleensa kohti tuttua kojua. Muuan nordi, Nadirille jo tutuksi käynyt metsästäjä, myi pyytämäänsä riistaa torin reunalla. Tämä olikin sitten ainoa nordi, jonka kanssa bosmer oli ylettänyt jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Nämä kaksi ymmärsivät toisiaan, metsästäjiä kun olivat molemmat henkeen ja vereen. Nordi kai myös hieman sääli Nadiria tämän kurjan kohtalon vuoksi, ja yritti olla kiltti. Nadirille hinnat olivat aina halvempia, jos muita asiakkaita ei sattunut kojun vieressä pyörimään.

Ystävällinen ääni tervehti metsähaltiaa.
”Se perinteinen? Ovat vielä lämpimiä, pyydetty vain tunti sitten.”

Nadir oli vapaapäivänsä kunniaksi päättänyt palkita itsensä kunnon aamiaisella – tuoreella lihalla. Silloin tällöin bosmer käytti vähäisiä säästöjään herkutteluun. Liha oli Whiterunissa pirun kallista, jopa alennetuin hinnoin. Tai ehkä hinta tuntui kohtuuttomalta vain sen tähden, että Nadir oli tottunut saamaan ruokansa ilmaiseksi metsästämällä sen itse. Skyrimissä Nadir ei ollut uskaltanut lähteä metsälle, vaikka olisi saanut napattua jänön tai oravan leikiten ilman minkäänlaisia aseitakaan. Skyrimin levottomuudet pitivät metsähaltian visusti kaupungin porttien sisäpuolella – vaati melkoista rohkeutta lähteä pois vartioidulta alueelta aseistettunakin.

Bosmer maksoi muutaman lantin jäniksestä ja hyvästeli kauppiaan. Vesi herahti Nadirin kielelle - jänis totta tosiaan oli vieläkin hieman lämmin. Bosmer ei ollut malttaa upottamasta hampaitaan tuoreeseen ruhoon. Mutta oli maltettava – tämä pohjoinen ihmiskansa ei ollut tottunut metsähaltioiden pöytätapoihin. Valenwoodissa Nadir oli tottunut syömään ateriansa tuoreeltaan nahkoineen päivineen, yleensä samantien kun oli saaliinsa kiinni saanut. Bosmer oli saanut todeta karvaalla tavalla, ettei moinen ollut suvaittavaa täälläpäin. Kerran avoimesti majatalossa nautiskeltuaan metsähaltia oli saanut ylleen kuvotusta ilmentäviä katseita ja paheksuvia kommentteja. Sen jälkeen Nadir oli syönyt ateriansa poissa ihmisten katseilta ulkona majatalon takana, ja sinne haltia askelsi tälläkin kertaa. Tutulle sammaleen päällystämälle kivelle istahdettuaan bosmer upotti hampaansa jäniksen kaulaan. Kirkkaanpunainen, tuore veri värjäsi Nadirin terävät kulmahampaat, naisen tajuamatta yläpuolella viattomasti puuhastelevaa dunmeria.