Kohtaamisia

Aspharr oli tosiaan tulossa vanhaksi. Eivät hänen koipensa vielä muutama vuosikymmen sitten tällä tavoin kolottaneet, tuumi örkkinainen henkeään tasaten. Hän oli pysähtynyt hieromaan kivistäviä lonkkiaan valtavan puun varjoon. Tällä hetkellä portaat Dragonsreachin oville tuntuivat olevan jonkin paholaisen rangaistus henkilökohtaisesti hänelle. Vanhuksen nuhjuinen tavarasäkki ei ollut koskaan ollut painavampi ja örkin tarkoituksena oli kaupitella sen sisältöä kaupungin hovivelholle. Aspharrin ja Farengarin välejä saatettiin kuvailla lähinnä hyisiksi, mutta nainen oli enemmän tai vähemmän varma että omisti ainakin jotain mistä kyseinen mies oli valmis maksamaan. Siitä olikin jo aikaa kun örkillä viimeksi oli riittävästi kolikoita kunnolliseen ateriaan.

Juuri nyt Aspharr kuitenkin priorisoi jalkaparkansa muun edelle. Hänen mielessään pyhättöaukio oli yhtä hyvä paikka istua alas kuin mikä tahansa muukin ja niine hyvineen levittäytyi yhdelle valtavaa puuta ympäröivistä penkeistä. Vanhus huokaisi helpotuksesta ja heilutteli kinttujaan nautinnollisesti ilmassa. Nojaten päätään taaksepäin hänen sormensa eksyivät hajamielisesti rapsuttelemaan olallaan kipittävää, mädäntyvää, magian voimalla hengittävää hiirtä.
"Ei ole meilläkään helppoa, hmm", myhäili örkki jyrsijäystävälleen. Ei Aspharr kuitenkaan viitsinyt sen suuremmin kiukutella ikänsä takia. Eihän hänellä mihinkään kiire ollut ja sitä paitsi päiväkin oli tavattoman mukava. Vuoroaudenaikaa ei voinut kutsua illaksi, mutta lämpötila oli ehtinyt jo hieman viilentyä keskipäivän porottavasta kuumuudesta. Tuulenvire tuntui ainoastaan lempeältä ja suurin osa ihmisistä oli jo kiirehtinyt kotiin illallistamaan itsekseen tai perheidensä kanssa. Ellei Heimskr olisi kiljunut jumalistaan kymmenen metrin päässä, olisi asetelman ääniraitana ollut lähinnä Gildergreenin oksien ratina toisiaan vasten. Ei örkki nukahtaa aikonut, mutta asettui yhtä kaikki mukavasti. Tässä kun ilmeisesti oltiin viettämässä jokunen tovi. Hiljakseen hyräillen vanhus kaivoi tavaroidensa seasta toisenkin hiirenraadon ja laski sen hännästä tarttuen syliinsä. Laiska hymynkare huulillaan Aspharr seurasi eläimen virkoamista, tämän tehdessä tuttavuutta lajitoverinsa kanssa.

[Anteeksi hirveästi, etten ole vastannut jo aiemmin! Olen ollut aika saamaton viime aikoina. Pahoittelen :c]

Wadjeta

Heimskirin alati äänekäs huuto kantautui Wadjetan korviin jo kaukaa hänen kulkiessaan rauhallisesti kohti Gildergreenin aukiota ja Talosin pyhäkköä. Hän oli matkalla kaupunginmaagin Farengarin luokse kyselläkseen, josko tällä olisi hänelle joitakin uusia loitsukirjoja myytäväksi. Sitten argonialainen voisi itse jälleenmyydä niitä joillekin maagioppilailleen tai kenties pitää ne itse, jos joku harvinainen opus sattuisi löytymään. Hän tiesi Farengarin vain kuulopuheiden perusteella, ja huhut kertoivat hänen olevan erityisen kiinnostunut lohikäärmeistä. Wadjeta, liskonsukuinen itse, ei ollut nähnyt noita tultasyökseviä petoja kertaakaan kuin vain turvallisen välimatkan päästä, mutta se ei ollenkaan häntä haitannut.

Vaikka varsinaisesti ei ollut vielä ilta, jotakin kirpakkaa säästä oli jo havaittavissa. Wadjeta ei pitänyt siitä, olihan hän kotoisin Mustan Suon kosteanhiostavista viidakoista ja vesimailta, ja vaikka hän oli jo vuosikymmeniä ollut Skyrimin asukas, hän ei ollut koskaan tottunut tai oppinut pitämään Skyrimin ankarista syksyistä ja eritoten talvista. Tulevan kylmän talven ajatteleminen sai Wadjetan huomaamatta nyrpistämään kuonoaan.

Kuonon sai nyrpistymään myös jokin muu - nimittäin mätänevän lihan haju. Se tuntui pistävänä ilmassa, eikä sitä voinut olla oikein huomaamatta. Oliko joku lihakauppias myymässä pilaantunutta lihaa vai mistä tämä lemu oikein sai alkunsa?
Epämiellyttävän aistimuksen lähdettä ei tarvinnutkaan etsiä kovin pitkään. Hänen edessään yhdellä Gildergreenin aukiota ympäröivistä penkeistä istui örkkivanhus, ja uskomatonta kyllä, pieniä, haisevia hiiriä. Kun Wadjeta tuli edelleen lähemmäs, hän tajusi hiirien olevan itse asiassa kuolleista nostatettuja raatoja. Näky oli jotenkin makaaberi ja jokseenkin kuvottava.

Wadjeta osasi itsekin nostattaa kuolleista eläimen jos toisenkin, mutta ei olisi tehnyt sitä julkisella paikalla. Örkkivanhus taas ei näyttänyt olevan millänsäkään, vaikka elukat haisivat hirveältä ja ties kuka olisi voinut katsella. Ihme, kun kukaan vartijoista ei tullut laittamaan stoppia tuollaiselle käytökselle.
"En tiedä, onko soveliasta herättää edes hiiren ruumiita julkisella paikalla", Wadjeta yritti opastaa vanhusta raspisella argonialaisen äänellään. Hän yritti pysytellä kunnioittavana, mutta samalla tietyllä tapaa käskevänä.