Detholalle

Valandil makoili oljista muodostetun pedin seassa pieni pöllövauva seuranaan ja rapsutellen tuota kujertelevaa eläintä mahasta. Lintupolo sai aina välillä näykkäistä omiin ajatuksiinsa lankeavaa haltiaa sormenpäästä, palauttaen miehen nopeasti maanpinnalle. Tämä nokihiuksinen humanoidi oli sulkeutunut niin hengellisesti kuin ruumiillisesti kaikelta maailmalta; kukaan ei tuntunut saavan hänestä sanaakaan ulos, eikä kukaan liiemmin nähnyt vilaustakaan nopealiikkeisestä metsähaltiasta. Viimepäivien ajan Valandil oli vältellyt Rorikhia kaikin tavoin; aina kun seppä oli kotosalla, haltia oli ulkona baareissa tai muuten vain viettämässä aikaansa, ja ihmismiehen tehdessä ulkona töitä, tämä pakoileva osapuoli pysytteli portaiden alla - aivan kuten tälläkin hetkellä. Heti lumivuoristolta palattuaan bosmer oli vetänyt korkean kaapin portaikon vierelle, jotta pieni alue askelten alla peittyisi suoralta näköyhteydeltä. Kaapin luoma tila oli oikein passeli pienelle miehelle ja siitä saatiin sopiva tilanjakaja - nyt haltia pystyi kuvittelemaan olevansa yksin, vaikkei tosiasiassa olisikaan.

Päivä oli vasta aluillaan, seppä oli tekemässä töitään ja haltia oli hetki sitten palannut yölliseltä seikkailultaan. Valandil oli törmännyt valitettavan tuttuun porkkanaäpärään ja pyytänyt tuolta yösijaa tallin suojista pientä maksua vastaan. Talon emäntä ainakin oli tyytyväinen, kun vanhempi haltiamies piti vilkkaalle bretonille seuraa sen aikaa, että muori sai leivottua piiraita. Poika kuulemma tuppasi vohkimaan piirakat heti kun silmä vältti. Lapsenlikkana olo ei onneksi ollut suurikaan vaiva, mitä nyt muutaman painin oli saanut penskan kanssa vetää. Mokoma ei ollut unohtanut viimekesäistä välikohtausta aroilla saatika sitä, kuinka haltia oli neuvonut tien valheellisesti kutsutun kaunottaren luo.
Suippokorvainen tuhahti leukapieltään hieroen, perkeleen pentu osasi kyllä lyödä. Luojan kiitos tuo ei ollut käyttänyt ihmeellisiä tulivoimiaan, niiden tuhovoima oltiin jo todettu ajat sitten.

Routamieli tuskin oli iloissaan siitä, ettei saman katon alla asuva bosmer tehnyt juurikaan kotitöitä pientä siivousta lukuunottamatta. Ruoka ei enää ollut valmiina padassa porisemassa, pohjolanmies sai aivan itse järjestellä vasaroita ja muita työvälineitään eikä kukaan ollut pitämässä seuraa iltateellä. Valandil oli lähes aina läsnä, muttei tehnyt pienintäkään elonmerkkiä saadakseen olla rauhassa. Hänen mielensä oli edelleen matalalla neljä päivää sitten tapahtuneesta riidasta, ja varsinkin antamastaan suudelmasta. Miten hän saattoikin olla niin typerä -  humalassa tahi ei. Toisia miehiä ei suudeltu, piste.

Valandil pyörähti kyljelteen makaamaan kohdatakseen seinän katseellaan. Pieni Nappi pomppi ja möngersi omiaan uuden 'emonsa' läheisyydessä, napsien välillä pitkistä suortuvista kiinni saadakseen edes jonkinlaista huomiota.
Näin ei voinut jatkua, se oli selvä asia, mutta miten bosmer saisi kerättyä itsensä ja kohdata Rorikhin kasvotusten? Kaksikon välit olivat todella omituiset ja siitäkin huolimatta metsähaltia ei voinut lakata ajattelemasta yhtä pientä suudelmaa. Se johtui lienee siitä, että Valandil itse tiesi äkillisen tekonsa juuret, joten kyse ei ollut mistään vähäpätöisestä asiasta. Miksi kaikki suhdeasiat olivat niin monimutkaisia? Mikäli kyseessä olisi ollut nainen, olisi haltia voinut vain myöntää tunteensa. Nyt mies kielsi ne sekä itseltään että toiselta.

Hehkuvan kuuma rauta laskeutui vasten alasinta saaden osakseen muutaman lujan iskun vasarasta, kipunoita lenteli jokaiseen ilmansuuntaan ja lämpö tuntui kasvoilla asti. Se vaikutti ulkopuolisten silmille taatusti aivan tavanomaiselta työpäivältä: juro mies pieksemässä rautaa sen minkä ehti ja lihaksistaan vain irti sai, mutta tosiasiassa se päivä oli kaukana tavanomaisesta. Kenties päällepäin Rorikh oli oma, ärjy itsensä - mutta tällä kertaa juron ilmeen takana oli aitoa ärsyyntymistä sen sijaan, että kyseessä olisi ollut vain kasvoille pinttynyt ilme. Toisaalta ei se pahantuulisuuskaan olisi mikään normista poikkeava asia ollut, vaan pikemminkin sen takana olevat syyt vetivät pääosaa siinä mielialojen sekä ajatusten mylläkässä joka ei edelleenkään ollut laantunut. Routamielestä tuntui kuin hänen päänsä sisälle olisi asettunut asumaan pieni tornado, joka kylvi tuhoa ja kaaosta täysin miehen tahdosta riippumatta. Ja aina kun jostain ajatuksesta sai kiinni tuli tuo pieni ja pirullinen puhuri joko kaappaamaan sen pois, tai heittämään kasan lisäkysymyksiä suoraan niskaan.

Oli siis sanomattakin selvää, ettei työnteko sujunut aivan halutulla tavalla. Sen lisäksi että Rorikhilla oli syrjäytynyt sekä välttelevä kotiapulainen eristäytyneenä portaikkonsa juureen piileskelemässä kotitöiden tekemisen sijasta, oli nord vielä päätynyt törmäyskurssille tutun, ihastuttavan keisarillisneitokaisen kanssa. Ja sekös jos mikä oli nostattanut mielialan suorastaan syntisen korkeisiin lukemiin! Eli toisin sanottuna jo pelkästään nuoren naisen läsnäolo oli kuin kiehuvankuumaa tervaa oltaisi heitetty suoraan kasvoille. Keisarillisen kanssa toimiminen sai muutenkin hermot kiristymään, ja nyt kun pää tuntui jo muutenkin olevan sekaisin tuntui örkkikirveen heiluttelijan ilmestyminen näkökenttään vievän ärtymystä jo uhkaaviin mittoihin. Ei Rorikh nyt sinällään nuorta naista vihannut, mutta neitokaisen luonne nyt vain sai hänet väkisinkin pahantuuliseksi. Erityisesti nyt, kun kaikki oli jo ennestäänkin niin kovin sekavaa.

Rorikh huomasi liian myöhään pieksäneensä metallin aivan liian ohueksi, joka saikin hänet kiroamaan kovaan ääneen. Oli lähellä ettei Rautarovion ohitse taapertava mummo tuupertunut vasten maata ja varikset tippuneet oksilta sen synninpäästön myötä, muttei muiden siveyd sillä hetkellä ollut ensimmäisenä nordin mielessä. Turhautuneesti puuskahtaen hän nakkasi hehkuvan metallin vesiastiaan, ja sieltä viskasi mokoman epäonnistuneen luomuksen satunnaisesti valittuun ilmansuuntaan. Raudan uudelleenmuokkaus ei sillä hetkellä houkutellut tippaakaan, ei liiemmälti innostanut kyllä aloittaa koko hommaa alustakaan mutta sillä tavalla lopputuloksesta tulisi parempi. Noh, oli onni ettei kyseinen raudankappale ollut vielä muokkautunut lähellekään lopullista olomuotoaan. Normaalisti Rorikh ei todellakaan heittänyt yhtään mitään menemään tai voinut sietää vastaavaa tuhlausta, mutta sillä hetkellä mies ei vain yksinkertaisesti jaksanut välittää.

Routamieli laski varusteensa työtasolleen ja päätti samantien hakea uuden rautaharkon. Parempi se oli aloittaa samantien alusta, kuin jäädä äksyilemään ja marmattamaan epäonnistuneen teoksen perään. Sellaisesta kun ei tunnetusti ollut mitään hyötyä, turha siinä vaiheessa enää oli itkeä kun saappaat olivat jo uponneet suohon.
Rorikh talsi ovesta sisään siihen malliin, ettei varmasti jäänyt epäselväksi minkälaisessa mielentilassa nord sillä hetkellä seilasi. Kaapinovet suorastaan lennähtivät auki, ja mies jätti jälkeensä jälleen tutun sekasotkun etsintöjensä lomassa. Siinä samalla hän sattui huomaamaan haltian kyyhöttävän piilopaikassaan. Herra kotiapulainen oli sitten viimein malttanut palata tuntemattomalta retkeltään. Ei Rorikhin kai olisi pitänyt olla asiasta vihainen, sillä Valandililla oli kyllä täysi oikeus viipottaa mielin määrin missä vain halusi. Siitä huolimatta nord oli kuin isä jonka tytär heittelehti yöt kylillä irstaiden houkutuksien perässä.

”Missä olet ollut?” Routamieli kysyi vaativasti ärähtäen yhä sopivaa rautaharkkoa etsien. Hänen muistinsa mukaan niitä olisi vielä pitänyt olla, mutta missä ne sitten luuhasivat olikin asia erikseen.
”Eikö sinulla muka ole parempaa tekemistä kuin kyyhöttää siellä piilossasi?” Rorikh kysyi yhä vain jäätävämpään sävyyn, ollen täysin peittelemättömästi ärtynyt bosmerin käyttäytymisestä.

Ovi jysähti auki ja sisätiloihin rynnivä nord tuntui nostattavan varsinaisen myrkyn pelkällä olemuksellaan, säikäyttäen sekä Nappi-pöllön että makaavan haltian. Valandil säpsähti hetken järkytyksestä ja pidätteli automaattisesti hengitystään, jostain syystä hän aina kuvitteli olevansa selkäsaunan uhri kun joku teki noin raivoisan sisääntulon. Raskaat askeleet eivät kuitenkaan lähestyneet pientä portaikkolinnoitusta, joten bosmer pystyi henkäisemään helpotuksesta. Pieni pöllövauva ei tosin nähnyt tilaanteessa mitään rauhoittumisen arvoista, vaan juoksenteli suunnasta toiseen sekä kiipeili haltian laihaa kehoa pitkin. Terävät kynnet tuntuivat ikäviltä ohuen paidan läpi, joten hetken tahdotonta hierontaa saatuaan Valandilin oli aivan pakko kääntyä selälteen makaamaan ja napata Nappi syleilyynsä rintakehänsä päälle. Raukalla oli varmasti kova nälkä, mutta miten tummahiuksinen mies nyt lintupolon pystyi ruokkimaan - Routamielen läsnäolo oli aivan liian suuri este. Suipot korvat kuuntelivat tarkasti ihmismiehen liikkeitä ja metelistä päätellen tuo etsiskeli jotain kaappien peruilta, mitä lie romua taas vaihteeksi. Metsähaltia tuhahti miettiessään sitä sekasortoa, jonka aikamies varmasti sai aikaan parissa minuutissa. Olkoot, hän ei aikonut siivota ennen kuin varmasti oli yksin koko talossa.

Pöllön päätä silittelevä metsähaltia sulki silmänsä automaattisena reaktiona kuulemalleen äänensävylle; Rorikh oli vähintäänkin yhtä vihainen kuin naulaan astunut puuseppä. Valitettavasti vain syy ei ollut naulan, vaan piileskelevän haltian itsensä. Kyllähän hän sen tiesi, muttei halunnut oikein tehdä asialle mitään. Mikäli aseseppä olisi vihainen kotiapulaiselleen, ei tuo tuntisi mitään syytä jutella tai olla pienemmän seurassa. Valandil ei pitänyt erossa olemisesta, muttei halunnut kohdata pelkojaan. Tai kysymys taisi paremminkin olla kykenemisestä.
"Ystävän luona", Valandil vastasi kysymykseen pienellä valeensäväyksellä. Eihän äpäräpentu mikään ystävä ollut, mutta oli huomattavasti helpomi kutsua tuota sellaiseksi kuin ryhtyä selittämään Rorikhille sopimuksesta Roswell-muorin kanssa. Tuskin nord olisi ymmärtänyt miksi porkkanapenskalle piti seuraneitinä olla, joten parempi pysyä asiasta hiljaa. Aivan kuten toisenkin kysymyksen suhteen. Valandil ei pukahtanutkaan, sillä ei tuntenut mitään velvoitetta vastata inhottavan sävyn omaavaan uteluun. Koko ajan hän tunsi olonsa jollain tavalla vääräksi, aivan kuin hän olisi tehnyt jonkin erittäin suuren virheen jo heti aamusta.

Suippokorvainen nousi istumaan lintu käsiensä syleilyssä, asettaen nopeasti torkahtaneen luontokappaleen oljille makoilemaan. Nappi piippasi unissaan, mutta rauhottui heti kun pääsi hautautumaan haltian omatekoiselle pedille. Valandil itse vain kyyhötti ja mietti miten voisi karata talosta vielä yhdeksi yöksi, selvästikään ei olisi kovin hyvä idea jäädä Routamielen jalkoihin pyörimään. Heti kun mies astuisi ulos ovesta, haltia ryntäisi vaikka torille jututtamaan kauppiaana toimivaa rotuveljeään.

Ei kautta Yhdeksäin, tällainen meno ei saisi jatkua.

Portaikon juurelta piilosta kuuluva haltian vaimea vastaus oli kuin mikäkin hiirulaisen piippaus, eikä Rorikh voinut olla pyöräyttämättä silmiään.
”Vai niin”, mies vain puuskahti tympeästi Valandilin väittäessä viettäneensä yönsä jonkun ystävänsä luona. Puhuiko bosmer totta vai keksikö vain jotain omasta päästään, se ei tottapuhuen liiemmälti Routamieltä kiinnostanut. Häntä vain ärsytti tuo jo neljättä päivää jatkuva piileskely sekä jatkuva karttaminen sekä velvollisuuksiensa laiminlyöminen. Hermoja kiristeli vain entisestään se, ettei Valandil suostunut edes suoraan sanomaan mikä sai haltian käyttäytymään tuolla tavalla. Eipä haltia vaikuttanut paljon mitään muutakaan kertovan, hädintuskin pukahti enää sanaakaan ja kysymyksiinkin vastasi mahdollisimman lyhyesti ja kiertelevästi. Tottakai sellainen sai Rorikhin ärsyyntymään, harmikseen nord ei vain tiennyt että hänen ärtymyksensä sai Valandilin vain enemmän lukkoon. Siinä oli kaikki ainekset varsin ikävän oravanpyörän pyörittämiseen.

Vaikka Rorikh yrittikin keskittyä etsimään tarvittavia varusteita päästäkseen jatkamaan töitään, huomasi hän kuitenkin varsin pian ajatusten kiinnittyneen vain ja ainoastaan portaikon alla lymyilevään Valandiliin. Vaikka silmät tuijottivatkin kaappien ovien takana kohoavaa rojuvuorta, olivat korvat keskittyneet kuulostelemaan vastausta jota ei kuitenkaan koskaan kuulunut. Raskaasti huokaisten nord siirsi katseensa portaikon suuntaan, josta ei kantautunut muuta eloa kuin piskuisen pöllön muutama, vaimea piippaus. Routamieli ei ollut varma yrittikö bosmer imitoida näkymätöntä ja olematonta, vai oliko Valandil oikeasti kadonnut kuin tuhka tuuleen. Jostain syystä Rorikh ei olisi laisinkaan yllättynyt, vaikka bosmer olisi kaivanut itselleen jonkin salaisen, maanalaisen käytävän jota pitkin pinkoa pakoon suoraan Whiterunin muurien ulkopuolelle. Voi hyvät jumalat sentään, mikä ihme tuota haltiaa oikein riivasi?

Rorikh ei ainakaan jaksanut katsella sitä pelleilyä enää yhtään pidempään, sen hän päätti siltä seisomalta. Ja koska neuvottelu tai sympatiarikas utelu eivät siltä jäämieheltä todellakaan luonnistuneet, koki hän parhaaksi vain selvittää asia suoralla sekä ärhäkällä tyylillään. Kaikki kiertelyt, kaartelut, välttämiset ja piiloutumiset saisivat loppua siihen pisteeseen, ja Valandil saisi kyllä luvan sanoa suoraan mikä mätti. Eihän tästä tulisi muuten yhtään mitään! Ei Rorikh ainakaan jaksanut katsella tällaista menoa yhtään kauemmin, koko homma oli kuin suoraan teinien elämästä revitty. Routamieli tunsi olevansa aivan liian vanha läpikäymään tällaisia teinikriisejä enää senhetkisessä elämänvaiheessaan.

Oli siis aika ottaa härkää sarvista. Rorikh marssi päättäväisesti portaikolle, siirtäen suojaksi vedetyn kaapin kokonaan sivuun yhdellä riuskalla työnnöllä.
”Alan jälleen harkita heivaamistasi kadunkulmaan”, nord murahti jäädessään siihen kaapin tilalle seisomaan, ristien kädet puuskaan. Nojaa, kenties hän ei ollut täysin tosissaan sanojensa kanssa, mutta jospa se jollakin tavalla innostaisi Valandilia puhumaan tai jotain.
”Olen lopen kyllästynyt tuohon outoon sekä välttelevään käytökseesi, joten entä jos van sanoisit suoraan mikä perhana sinua taas riivaa”, Rorikh jatkoi hyvin vaativaan sävyyn, haltialle tuli taatusti selväksi pelkästä nordin olemuksesta ettei hän aikonut niellä enää yhtäkään valhetta tai karttelevaa selitystä.

Tarkkakuuloinen haltiamies kuuli kuinka raskaat askeleet tekivät yhtäkkiä tuloaan portaikon suunnalle, mikä sai pientä paniikintapaista myllertämään pään sisällä. Miksi Rorikh tänne oli kävelemässä, miksei tuo voinut jatkaa töitään kuten tavallisesti ja antaa bosmerille sopivan sauman karkuretken aloittamiselle? Suurempi kysymys kuitenkin taisi olla Valandilin käyttäytyminen toista miestä kohtaan. Kai hän yritti vain tukahduttaa omat syntiset ajatuksensa pysyttelemällä kaukana nordista sekä olemalla kylmä tunnetasoltaan. Kertaakaan hän ei ollut kysellyt kuulumisia, huolehtinut muonapuolesta tai inissyt kuinka vaati saada huomiota. Haltia inhosi yksinäisyyttä, mutta nyt kun hänellä oli Nappi seuranaan ei kaksijalkaisten läsnäolo tuntunut enää niin välttämättömältä. Hieman mies kuitenkin pelkäsi muuttuvansa pian juroksi kotihaltiaksi, jonka päivään kuului vain kulmien kurtistamista ja satunnaista ärähtelyä eikä yhtään puhetta. Tuo vaikutti kyllä hyvin epätodennäköiseltä muutokselta, koska Valandil rakasti kommunikoimista muiden kanssa. Ehkä hänen pitäisikin siirtyä evakkoon Kiirastulen talolle ja puhua pulpattaa vaatturi-muorin kanssa, samalla kun nuori keisarillinen mulkoilisi tikareita hänen suuntaansa. Ei, sillä tavalla hänestä saattaisi vielä vahingossa tulla soturialokkaana toimivan naisen aviomies - se jos mikä olisi kammottavaa.

Tummahiuksinen sävähti kun raskastekoinen kaappi siirtyi sivuummalle piilokolon edestä, eikä metsähaltia ollut ainoa jonka pupillit laajenivat pelosta. Nappi säpsähti kesken unensa, päästi kimeän piippauksen pompatessaan jaloilleen ja kirmasi ihmismiehen jalkojen välistä pulleanpörheä keho vaappuen. Valandil yritti kuikkia minne lintu mahtoi sännätä, mutta aivan tahtomattakin huomio kiinnittyi porrassuun eteen jämähtäneeseen Rorikhiin. Tuon katse oli tuima, olemuskin oikein huokui järeyttä - äänensävystä nyt puhumattakaan. Pienempi mies katseli alta kulmiensa epävarman näköisenä, miettien josko voisi jollain ilveellä sännätä karkuun kuten pöllökin oli tehnyt. Harmi vain, että pienikoisuudestaan huolimatta kokoero hänen ja lintuvauvan välillä oli suuri, joten pakomatka tyssäisi heti alkuunsa. Aikaisemmin niin turvalliselta tuntunut linnoitus sai nyt arpikasvoisen bosmerin hengittämään kiivaasti sydämen sykkiessä paniikissa, aivan kuin mies olisi ollut häkkiin ajettu saaliseläin.

Valandil ei ollut täysin varma mitä pelkäsi, sillä Routamielihän oli vannonut olla satuttamasta häntä mistään hinnasta. Vaan kenties pelonsiemen oli peräisin tuosta uhkauksesta, jonka suurikokoinen mies päätti murahtaa ilmoille. Heittää ulos? Ei, sitä hän ei halunnut! Ehkä pitkää hajurakua ja mahdollisimman vähän katsekontaktia, muttei missään nimessä ikuista häipymistä. Haltia ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Seppä tuskin tajusi kuinka vahvoilta sanat kuulostivat pelokkaan humanoidin teräväkärkisiin korviin, mutta sen kyllä viimeistään huomasi laajentuneista silmistä sekä nurkkaan painautuvasta kehosta, käyttäytyminen oli kuin suora kuvaus ahdistuneesta henkilöstä.

"Anna minun olla", Valandil sai viimein lausuttua kääntäessään päänsä toiseen suuntaan. Hän tiesi astelevansa heikoilla jäillä tällä hetkellä, mutta mitä hänen olisi pitänyt tehdä? Huutaa päin Rorikhin kasvoja 'minä pidän sinusta syntisellä tavalla, uhmataan Jumalia yhdessä!' vaiko vältellä asiaa vielä pidempään? Jälkimmäistä tietenkin, se oli turvallisin vaihtoehto. Hän ei halunnut saada kirveestä päähän tunnustuksensa johdosta, sellaiseen brutaaliin toimeen ryhtyisi varmasti moni mies joka saisi epähaluttua huomiota toiselta mieheltä. Miesten ei kuulunut olla yhdessä, niin se vain meni, eikä Valandil aikonut riskeerata omaa henkeään omien tunteidensa vuoksi.

Säikähtänyt pöllönpoikanen viipotti sulat pörrössä karkuun miehen jalkojen välistä, ja luultavasti Valandil olisi kirmannut heti perässä mikäli olisi siihen vain saanut mahdollisuuden – tai ainakin haltian ilme kuvasti selkeästi suurta halua painua karkuun ja olla kohtaamatta äreää nordia silmästä silmään. Mutta niin kauan kuin se oli Routamielen päätettävissä, ei hän tasan aikonut päästää bosmeria livahtamaan yhtään minnekään. Ehei, hän vaikka sitten naulaisi Valandilin suippokorvista kiinni hirsiseinään mikäli se olisi ainoa keino saada pienempi mies pysymään aloillaan ja kertomaan kiertelemättömän totuuden. Ei Rorikh ollut sitä huvin vuoksi tekemässä, eikä hän kyllä tosiaankaan innostunut ajatuksesta turvautua minkäänlaisiin voimakeinoihin saadakseen bosmerin puhumaan. Mutta nord oli vain niin lopen kyllästynyt siihen pelleilyyn, hän halusi vain ja ainoastaan totuuden. Kuinka vaikeaa se saattoi olla?

Ilmeisesti paljon vaikeampaa mitä Rorikh oli saattanut kuvitella. Siniharmaat silmät tuijottivat nurkkaa kohti painautuvaa haltiaa pyrkien rekisteröimään jokaisen eleen sekä ilmeen, ja vaikkei Routamieli osannutkaan lukea tunteita samalla lailla kuin muut hän kuitenkin tunnisti pelon välittömästi sellaisen tunnetilan nähdessään. Valandilin ahdistunut olemus sai nordissa välittömästi aikaan hyvin ristiriitaisia tuntemuksia, ja omaksi hämmästyksekseen hän huomasi potevansa jonkinlaista huonoa omaatuntoa. Mutta olisiko hänen muka sitten vain pitänyt antaa asian olla, jättää koko homma sikseen ja antaa bosmerin jatkaa samalla linjalla? Ei. Ehdottomasti ei. Rorikh ei ikävä kyllä vain keksinyt muuta keinoa asian ratkaisemiseksi kuin totuuden kaivamisen esille nyt ja heti. Mahdollisimman suoraan, jotta koko ruljanssi olisi kerralla ohi.

Valandilin sanat eivät tulleet laisinkaan yllätyksenä, mutta ne saivat silti Routamielen huokaamaan raskaasti puoliksi ärähtäen, ja pyöräyttämään silmiään. Se oli kuin sanaton merkki siitä että nordin hermot olivat sillä hetkellä varsin kovalla koetuksella, ja vaikka Rorikh päättikin pitää tyyneytensä ja olla suuttumatta – ainakaan yhtään nykyistä enempää – ei hän silti kyennyt hoitamaan asiaa täysin kasvot peruslukemilla.
Yllättäen Rorikh käännähti kannoillaan ja marssi kohti ovea, mutta sen sijaan että hän olisi talsinut suorinta reittiä ulos päätti mies naksauttaa raskaan puuoven visusti lukkoon. Tuo pieni seikka pitäisi huolen siitä, ettei Valandil takuulla lähtisi lipettiin – tai ainakaan kykenisi livahtamaan ovesta aivan niin helposti ja vikkelästi. Lukon kanssa räpläävä bosmer antaisi sopivasti aikaa köyttää mokoma haltia ja rahdata takaisin tuvan puolelle, jos niikseen tuli.

Sanaakaan sanomatta Routamieli astella jytisteli takaisin portaikon äärelle, tarttuen rivakasti bosmeria paidankauluksesta kiinni ja kiskaisten hentoluisen miehen pois piilostaan. Ei se kuitenkaan siihen jäänyt, vaan Rorikh raahasi itseään pienemmän haltian tiskin äärelle, tarttui kaksin käsin rivelistä kiinni ja nosti Valandilin tiskin puiselle pinnalle istumaan kuin minkäkin painottoman räsynuken. Kun silmät olivat suurinpiirtein samalla tasolla olisi haltian vaikeampi välttää katsekontaktia, ja kun ei ollut nurkkaa mihin piiloutua eikä tiskiltä pois könyäminen ollut niin nopeaa olisi voinut sanoa, että Routamielellä oli puolellaan niinsanottu kotikenttäetu. Lisäksi hän seisoi kuin patsas aivan Valandilin edessä, joten haltian täytyisi tosissaan käyttää viekkaimmat keinonsa päästä siitä kiinni jäämättä karkuun mikäli moista vaihtoehtoa vielä erehtyi elättelemään.

”En tykkää toistaa sanojani”, Rorikh ärisi yhteenpuristettujan hampaidensa lomasta, yrittäen hengittää syvään hermojaan tasatakseen. Hän laski toisen kätensä vasten tiskiä Valandilin vierelle, kumartuen samalla aavistuksen verran haltian puoleen.
”Totuus”, nord lausui hitaasti ja painokkaasti, ja hänestä tuntui vahvasti siltä kuin hän olisi sanonut täysin saman sanan ennenkin.

Routamielen tiukka katse sai pienemmän miehen ihon kananlihalle ja tunnelma oli kuin oikeassa lumimyräkässä, nord oli selvästikin kutsumanimensä veroinen tapaus. Kyllähän bosmer monia ihmisiä pelkäsi erinnäisistä syistä, mutta juuri asuintoverin kammoaminen tuntui aivan kamalalta. Valandil luotti blondiin mieheen kuin kallioon, antaisi elämänsä tuon käsiin yhä uudestaan ja uudestaan, eikä mikään silti estänyt häntä kavahtamasta tuota kylmää tuijotusta. Ihmismies oli muutenkin niin näyttävä tapaus seistessään korkeana tornina nurkassa kyyhöttävän edessä, ja jostain syystä suippokorvaisella oli olo kuin pian kovan läksytyksen kepposistaan saavalla lapsella. Jollain hyvin kierolla tavalla tästä tilanteesta tuli ihan lapsuus mieleen ja se tietty muisto oli kaikkea muuta kuin lämpöä täynnä.

Suurina mollottavat silmät tuijottivat Rorikhia kuin saalis suurta petoa, haltia jopa harkitsi porrasaskelten välistä luikahtamista. Se tosin olisi saanut nopean lopun, kun ainoa vähänkään turvallinen pakosuunta olisi ollut rappuita ylöspäin kapuaminen, eikä yläkerrasta ollut pakoreittiä. Suuri helpotuksen aalto pyyhkäisi pelokkaan ilmeen miehen kasvoilta sepän poistuessa paikalta, tuo ilmeisesti oli menossa ulos riidan aloittamisen sijaan ja hyvä niin. Jatkakoot pohjolaiskansalainen töitään takomon puolella niin tatuoitu saisi hyvän tilaisuuden majataloon pakenemiselle. Siellä tämä voisi viettää seuraavan yönsä vaikka perunoita laskeskellessa, jos varat eivät yhteen sänkyyn riittäneet.
Vaan Routamielipä ei tehnyt kuten toinen oli odottanut, vaan väänsi suuren rauta-avaimen lukon sisällä uksen sulkevaan asentoon. Kolkko kalahdus kaikui kivilattiaisessa tuvassa kantautuen suoraan suippokorvaisen tajuntaan. Nyt oli lähdettävä, heti!

Ennen kuin bosmer kerkesi tehdä pakosuunnitelmastaan totta ehti Rorikh tulla jo ennen puoltatietä vastaan, riuhtaisten vastaanhangoittelevan miehen mukaansa. Valandil ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä tässä omituisessa tilanteessa ja raahautui jalat yhteen lyöttäytyneinä kivilattiaa pitkin. Vastauksia oli turha udella päättäväisen miehen suunnalta ja vastataistelu olisi aivan turhaa kaksikon kokoeron vuoksi, halutessaan nord olisi voinut nostaa tappelutoverinsa yhdellä kädellä ilmaan kuin elottoman eläimen.

Yllättyneenä älähtäen metsähaltia yritti heilutella käsiään sekä jalkojaan joutuessaan sitten kuitenkin ilmaan nostetuksi. Kautta pyhän ankan, mitä toinen oikein kuvitteli tekevänsä! Pianpa se selvisi kun haltia istua napotti nyt tiskin päällä aivan äimänkäkenä. Kysymysmerkin muoto muuttui kuitenkin hyvin pian kirkuvanpunaiseksi huutomerkiksi, jonka paniikkia huutava olemus tarttui hetkessä suippokorvaiseenkin. Asiaa ei auttanut yhtään Routamielen kanssa liki samalla tasolla oleminen, nyt pieni haltiamies joutui kohtaamaan niin sanotun lohikäärmeen silmästä silmään ilman minkäänlaista suojaa. Valandil oli aina ollut sitä sorttia, joka hoiti asiat mieluusti jonkin taakse piiloutuneena tai jollain muulla tavalla turvautuneena, mutta nyt hän joutui olemaan keskellä tyhjyyttä ilman suojaa aivan Rorikhin kasvojen edessä. Heiveröinen keho säpsähti ensimmäiset kylmät sanat kuultuaan ja vaistomaisesti bosmer yritti peruuttaa kauemmaksi, saaden pian huomata kuinka kapea tiski todellisuudessa oli. Mikäli hän hakeutuisi turvaan taaemmaksi olisi alustalta tippuminen enemmänkin kuin suuri todennäköisyys. Pala nousi kurkkuun heti Routamielen asettuessa vielä lähemmäksi riuskaan käteensä nojaten, todeten käskyn kaltaiset sanansa suurella painolla.

Valandil tuijotti ensin kauhuissaan selitystä odottavaa miestä, kunnes hätääntyneenä vei kasvonsa sivuun kaukaisinta seinään katsomaan mitään sen kummemmin näkemättä. Ei hän voisi paljastaa kaiken tämän lapsellisen käytöksen perimäistä syytä, se jos mikä aiheuttaisi suuren sodan ja pian hän saisi huomata kuinka suuri repaleinen kuilu oli heidän välillään sen taiston jälkeen. Oli ehdottomasti niin, ettei bosmer halunnut mitään vastaavaa käyvän todeksi ja teki mitä tahansa pitääkseen salaisuutensa visusti sydämeensä lukittuna.
"E-en voi, vihaat mi-minua j-jos kerron", Valandil änkytti itku kurkussa. Tuntui kuin sydänkin olisi hypännyt pois sijoiltaan liiallisen jyskyttämisen tuloksena, mies ei millään kyennyt keräämään rohkeutta kohdatakseen seppä silmästä silmään - se oli täysin mahdotonta.
"P-p-pyydän, a-anna asian vain olla", hän jatkoi silmät sulkien ja alahuultaan purren. Tällä hetkellä jopa se kunnon selkäsauna kuulosti houkuttelevammalta kuin synninpäästöt ja totuudentunnustukset, jotka vaikuttivat ympäröivän pelokasta haltiaa. Valandil yritti kieltää itseään pelkäämästä itselleen rakasta ihmistä, mutta minkäs paljon epäonnea kokenut itselleen mahtoi. Hän osasi aina pelätä vain pahinta, ja tämä oli yksi niistä hetkistä.

Hen pelkäsi menettävänsä ainoan ystävänsä.

Valandilissa kasvava paniikki oli silminnähtävää, eikä haltian tuntema ahdistuskaan jäänyt jääkatseiselta mieheltä huomaamatta. Siitä taisi olla samanaikaisesti sekä hyötyä että haittaa, ettei Routamieli kyennyt loppujen lopuksi tuntemaan niin suurta sympatiaa bosmeria kohtaan jotta olisi lakannut kaivelemasta haluamiaan tietoja haltiaraasusta. Hyvä puoli oli se, että koko ruljanssi saattoi viimein saada loppunsa itsepäisen miehen toimesta, mutta toisaalta huonona puolena oli Valandilin kokema ahdistus jota tilanne aiheutti. Rorikh ei kuitenkaan keksinyt kuinka suippokorvaisen olisi saanut puhumaan yhtään kivuttomammalla tavalla, mutta mikäli pakoilun valinnut haltia nyt vain suostuisi sanomaan suoraan mikä mätti, olisi se koko sekasotku ohi hetkessä.

Ja puhumaanhan Routamieli aikoi Valandilin saada, vaikka he joutuisivat nököttämään siinä vuorokauden ympäri. Mieluummin nord aiheuttaisi haltialle hetken mielipahaa, kuin antaisi pienemmän miehen velloa tuntemattoman ajanmääreen ajan selvässä ahdistuksessa, se kun saattoi ihan hyvin jatkua viikoista jopa kuukausiin asti. Valandilin oli kuitenkin selvästi vaikeaa nähdä asiaa samalla tavalla kuin Rorikh, tyytyen mieluummin pakoiluun sekä koko asian välttelemiseen. Harmi vain ettei maailma ihan toiminut sillä tavalla.

Routamielen kulmat painuivat vain alemmas bosmerin itkuisen änkytyksen myötä, jossa haltia väitti totuuden aiheuttavan vihaa. Sitä Rorikhin oli hyvin vaikeaa uskoa, mitä sellaista Valandil muka olisi voinut tehdä joka saisi nordin vihaamaan tuota ainoaksi ystäväkseen myöntämäänsä haltiaa? Murhannut raa'asti koko Routamielen perheen? Harmi vain, että siinä Valandil oli jo pahasti myöhässä. Mies ei yksinkertaisesti kyennyt saamaan mieleensä yhtään tarpeeksi pätevää syytä alkaa yhtäkkiä vihaamaan Valandilia. Ehkä suippokorvainen vain suurenteli asiaa ja hätiköi aivan turhia – se ei olisi tullu laisinkaan yllätyksenä – mutta kaikesta huolimatta nyt Rorikh halusi vain kiivaammin saada totuuden haltuunsa.

Tiskiä vasten painetun käden sormet puristuivat hitaasti nyrkkiin, ja mies puri hampaitaan yhteen leukapielet kiristyneinä. Tottakai haltia yritti edelleen saada nordia vain jättämään asiaa sikseen, ikävä kyllä tässä vaiheessa se oli jo aivan liian myöhäistä. Ja se alkoikin jo olla viimeinen tikki joka esti Rorikhin hermoja napsahtamasta poikki.
”Helvetti vie bosmer, PUHU!” Routamieli jyrähti ukkosen lailla niin että ikkunat olivat helistä äänenvoimakkuuden johdosta, eikä mies ollut vielä kertaakaan ärähtänyt Valandilille sillä tavalla – ei itseasiassa kenelle muullekaan hyvin pitkään aikaan. Nyrkki päätti säestää voimakkaita sanoja iskeytymällä jysähtäen vasten tiskin puista pintaa, joka taas oli vähällä aiheuttaa maanjäristyksen sekä koko mokoman huonekalun hajoamisen. Rorikh ei enää jaksanut pelleillä, hän ei enää jaksanut vain ”antaa asian olla” ja katsoa vierestä kun Valandil etääntyi ja eristäytyi. Hän ei halunnut Valandilin karttavan itseään sillä tavalla. Jopa siinä kylmässä sydämessä se tuntui pahalta.

Bosmer yritti kaikkensa jottei itkisi pelosta toisen miehen edessä, tunnekuohu hänen sisällään pisti pään sekaisin erilaisita tapahtumista ja heijastuivat nyt kehon holtittomana tärinällä, silmien laajentumisella sekä änkytyksellä. Routamielen hyistä raivoa pursuava olemus tuntui puskevan pienen haltian rohkeuden jonnekin sisimmän pimeimpään nurkkaan, eikä suippokorvainen saanut koottua itseään. Pienempi pelkäsi lentävänsä kaarella aina Morrowindiin asti, jos nyt paljastaisi omituisen käytöksensä syyt - ja mikä pahinta, hän lentäisi varmaan elottomana ruumiina sinne! Oli kohtuutonta ajatella Rorikhin tekevän mitään vastaavaa, kun todellisuudessa äkäinen mies ei ikinä taittaisi alati suojelua kaipaavan haltian niskoja. Valandil oli kuitenkin sitä mieltä, että totuuden sanat pilaisivat kaiken ja ajaisivat hänet ikuiseen kiirastuleen.

Tärisevä metsähaltia suojasi kasvonsa refleksinomaisesti Routamielen jyrähtäessä tuhannen ukkospilven lailla, jopa kiivaasti tykyttävä sydän tuntui jäätyvän aloilleen äänenpainon voimakkuudesta. Pistos todellakin tuntui sydänlihassa asti, mikä sai Valandilin entistäkin pelokkaammaksi. Tällä hetkellä hän olisi mieluummin nököttänyt ärhäkän lohikäärmeen kuonon päällä ja odottanut kiltisti syödyksi tulemista, kuin istua napottanut sepän pöytää vasten jysähtävän nyrkin läheisyydessä. Sekä haltia että Nappi säikähtivät pahanpäiväisesti tuota aggressiivisen oloista elettä, kaksikosta vain pöllövaavi pääsi kipittämään karkuun ja puoleksi hyppien sekä siipiään räpytellen eläinolento suori haastavan tiensä yläkertaan. Kerta se oli ensimmäinenkin kun pikkuinen möngersi yläkertaan, mutta mikäli tällainen meno jatkuisi saattaisi raukka jäädä sinne asumaan. Valandil sen sijaan joutui kauhusta kankiana kyyhöttämään kovaäänisen ja uhkaavan oloisen miehen edessä, hänestä tuntui kuin sielu olisi voinut hypätä ulos nahastaan minä hetkenä hyvänsä ja liihottaa tiehenesä tuulen mukana. Se olisikin ollut hyvä vaihtoehto, jos vain olisi millään tavalla mahdollista.

Käsiensä taakse piiloutuva mies hengitti varsin kiivaasti suunsa kautta, rintakehä kohosi ja laski jokaisen hengenvedon mukaisesti kuin haltia olisi juossut maratoonia. Hieman lysähtäneessä ryhdissä istuvan silmäkulmat kostuivat lävitsepuskevista kyynelistä, eikä aikaakaan kun lämpimänsuolaiset surupisarat valuivat pieninä helminä poskipäitä pitkin. Valandil oli tullut siihen tulokseen, ettei yksinkertaisesti enää voinut pelätä enempää kuin juuri nyt ja näin ollen olisi aivan sama kertoa mieltään painava asia. Kädet valahtivat pois kasvojen edestä jotta itkuntäytteiset silmät pystyivät olemaan yhteydessä Rorikhin tuiman katseen kanssa. Tällä hetkellä pieni humanoidi tunsi tuijottavansa suoraan kuolemaa silmiin, ikään kuin tehden viimeisen yrityksensä toisen päihittämiseksi. Taisi kuitenkin olla enemmän kyse Valandilin oman pelkonsa peittoamisesta, mutta lopputulos tulisi kuitenkin olemaan sama. Katse ei tahtonut millään pysyä aloillaan haltian suurista ponnisteluista huolimatta, onneksi sentään paksu kyynelkerros loi pienen näköesteen jonka taakse pystyi pakenemaan. Se oli säälittävän laiha lohtu miehelle, joka halusi vain äkkiä saada sanansa julki ennen sisäistä kuolemaansa. Hän oli tekemässä väärän valinnan, Valandil oli varma siitä!

Koko rintakehää puristi kuin sydäntä oltaisiin väännetty kuopassaan, paikallaan pysymisestä tuli koko ajan vain hankalampaa ja ahdistus puski läpi kuin vesi ritilän läpi. Metsähaltia tunsi olonsa saarretuksi sekä brutaalisti nujerretuksi, hän ei voinut enää pitää salaisuuttaan itsellään vaikka kuinka niin toivoi. Veri pakeni tatuoiduilta kasvoilta suun raottuessa pienesti auki, mutta sanat eivät tulleet ulos itsestään. Miehen täytyi itse sanoa ne viimeisillä rohkeudenrippeillään, vaikka tiesi sen satuttavan pahasti. Kädet tärisivat rintakehää vasten painautuneina ja koko haltian keho oli rutistunut niin kasaan kuin vain oli tiskillä istuessa mahdollista. Valandil yritti haukkoa henkeä pysyäkseen tajuissaan, sekä siinä ohella saada surulliseen, lähes nujerrettuun ilmeeseensä jotain lujuutta. Se jäi kuitenkin surkeaksi yritykseksi ja jätti jälkeensä vain hallitsemattomasti nyyhkyttävän bosmerin, jonka itkuiset sanat taisivat juuri hiljentää koko huoneen.

"Amin... amin mela lle"