Long road out of Eden

Rorikh sätti sekä ääneen että oman mielensä hiljaisuudessa niin itseään, jumalia, luonnonvoimia, naapurin mummoa kuin häntä taluttavaa bosmeriakin tapaturmastaan, osaamatta päättää minkä tai kenen syyksi vierittäisi koko sekasotkun. Kipu oli koko onnettomuudessa se täysin toissijainen juttu: Routamieltä ärsytti suunnattomasti oma typeryytensä kuin hän olisi ollut mikäkin amatööri poikanen näissä hommissa. Lisäksi mieltä kalvoi varsin ikävästi ajatukset sepäntöiden jatkumisesta, se kun oli yllättäen muuttunut yhdeksi suureksi kysymysmerkiksi. Entä jos joku tulisi yllättäen pyytämään suurempaa tilausta, ja Rorikhin olisi kieltäydyttävä yhden murtuneen peukalon takia? Helvetti, se ei millään käynyt päinsä! Pakkohan hänenkin oli leipäseptiminsä jostakin saada, eikä yksi vaivainen peukalo saisi olla esteenä tienaamiselle – saati esteenä sille ainoalle asialle josta Rorikh saattoi vilpittömästi sanoa nauttivansa. Koska siinä vaiheessa mies taatusti nappaisi kirveen käteensä ja heittäisi hyvästit sormelleen joka oli muotoutunut riesaksi. Heikoista lenkeistä oli pyrittävä pääsemään eroon mahdollisimman nopeasti.

Routamieli istui yllättävän vähäisellä vastaanhangoittelulla kiviselle lattialle ja kiristeli hampaitaan toisiaan vasten. Tuskimpa yksikään tykkäsi siitä vaiheesta joka seuraavaksi oli tulossa, sillä sijoiltaan menneen nivelen paikoilleen muljauttaminen sekä murtuneen luun yhteensijoittaminen tuntui aina ikävältä. Rorikh oli yksin erämaassa asuessaan erään onnettomuuden myötä joutunut palauttamaan sijoiltaan menneen olkapään takaisin oikeille raiteilleen, ja koska auttavia käsiä ei lähellä ollut – aivan kuin apua olisi muutenkaan otettu vastaan – oli mies joutunut käyttämään luolan seinämästä töröttävää kivenmurikkaa hyödykseen.

”Suu kiinni ja kiskaise jo”, Rorikh ärähti käskevästi puoliksi Valandilin kysymyksen päälle, puristaen terveen kätensä sormet nyrkkiin silkkaa vihaisuuttaan. Mies sähähti yhteenpuristettujen hampaidensa lomasta suippokorvaisen viimein rusauttaessa vääntynyt peukalo takaisin luonnolliseen asentoonsa, mutta kipu tuntui hellittävän samantien. Kyllähän sormea jomotti edelleen voimakkaasti, selvähän se oli, muttei särky oli paljon parempaa kuin terävä, viiltävä kipu. Kenties töiden jättäminen myöhemmälle ei ollutkaan tarpeellista.

Rorikhin olisi tehnyt mieli ärähtää jotain asiatonta kysymisen muodossa, kun Valandil päätti alkaa repiä omasta nutustaan suikaleita. Jostain syystä puoliverinen päätti kuitenkin pysytellä vaiti, vaikka hän tuijottikin kulmat kurtussa tarkkaavaisesti jokaista haltian elettä ja liikettä kuin petolintu joka odotti oikeaa hetkeä iskeä saaliinsa kimppuun. Sillä hetkellä miehellä ei kuitenkaan ollutkaan aikomusta avata sanaisaa arkkuaan raivonsa purkamiseksi – Rorikh jäi seuraamaan vaiteliaasti Valandilin tekosia sormen paketoimiseksi. Vaikkei nord sitä ääneen sanonutkaan tai antanut sen tulla ilmi kasvojensakaan kautta, ei hän kuitenkaan voinut estää itseään olemasta vaikuttunut haltian kekseliäisyyden vuoksi. Kaksi kolikkoa toimi sormen tukijoina, paidasta revityt suikaleet sideharsona ja pitääkseen koko paketin kasassa kietaisi Valandil harson ympärille lettinsä sitomiseen tarkoitetun nahkasuikaleen. Rorikh ei tiennyt kuinka hänen olisi pitänyt siihen reagoida. Mikään ei tuntunut luontevalta, joten hän vain pysyi vaiti.

Selvästi loukkaantuneena Routamielen ärähtelyistä haltia nousi ylös heti hommansa hoidettuaan, raahaten olkipaalinsa portaiden alle. Rorikh taivutteli kokeilumielessä sormiaan, yrittipä hieman liikauttaa peukaloaankin todeten sen kuitenkin varsin nopeasti huonoksi ideaksi. Noh, ainakin omatekoinen side tuntui tukevalta ja auttoi varmasti parantumisen kanssa. Nord tunsi kuitenkin olonsa vaikeaksi, aivan kuin hän olisi jättänyt jotain tärkeää tekemättä. Vaikkei Rorikh sitä olisi halunnut myöntää, hän tiesi kyllä varsin hyvin mikä se asia oli: yksinkertainen kiitos, kenties anteeksipyyntö siihen kylkeen asiattoman käyttäytymisen vuoksi. Routamieli tuhahti itsekseen. Hän ei voinut uskoa tuntevansa olevansa totaalinen mäntti. Ei sellaisen olisi pitänyt kuulua miehen rajoitettuun tunnevarastoon, mutta siellä se pikku kusipää kuitenkin porskutti kalvamassa miehen sisuksia. Kenties se johtui Valandilin vilpittömästä avuliaisuudesta, vaikkei mikään mahti maailmassa velvottanutkaan haltiaa pistämään tikkuakaan ristiin asian vuoksi. Eikä Rorikh ollut tottunut mihinkään sellaiseen. Hän olisi kyennyt käyttäytymään normaalisti, mikäli haltia olisi jättänyt nordin oman onnensa ja olemattomien parantajantaitojensa varaan.

Rorikh vilkaisi sivusilmällään olkikasaa möyhentävää bosmeria, tuhahtaen itsekseen. Niin vastenmieliseltä kuin se tuntuikin, mies tiesi olevansa kiitoksen velkaa. Ja myös sen anteeksipyynnön.
”Ärh! Kiitos, kuulitko? Kiitin sinua, olen kiitollinen, selvä?” Routamieli murahti ja tunsi olonsa kiusalliseksi. Hän tuijotteli kipeää kättään ja pysyi pitkän aikaa vaiti, näyttäen juurikin siltä että piti sisäistä taistoa siitä sanoisiko enää yhtään mitään ääneen vai vaikenisiko iäksi. Kuin pikkupoika joka yritti tunnustaa tehnensä kepposia.
”Saatan myös olla... pahoillani. Käytöksestäni”, Rorikh lopulta totesi kömpelösti, ärähti vaivaantuneena ja hieroi sormilla ohimoaan. Hemmetti että tuntui vaikealta, se saisi nyt loppua siihen.
”Ei minulla ole aikaa tällaiseen...” Mies mutisi itsekseen ja kohottautui pikaisesti ylös marssiakseen ovesta ulos jatkamaan töitään, mutta muuttikin yllättäen mieltään kun seinät päättivät alkaa taipua kohti ja lattia värähdellä kuin levoton meri. Rorikh huokaisi raskaasti, turhautuneena, ja vajosi takaisin kivilattialle istumaan otsaansa hieroen.

Valandil pysähtyi hetkeksi ja jäi vain kuuntelemaan toisen miehen hyvin takkuilevan kuuloista kiitosta sekä jonkinlaista anteeksipyyntöä, joista kumpikaan ei vakuuttanut loukattua mieltä. Hän kääntyi katsomaan vaivaantuneen näköistä ihmistä, lausahtaen ilmekään värähtämättä "Selvä" oikein elottomaan sävyyn. Ei haltia anteeksi antanut eikä ottanut kiitosta vastaan, vaikka olikin yllättynyt kuullessaan molemmat sanat tuon mörrimöykyn suusta. Mutta vaikka sanat olivatkin oikeat, ei se puhetyyli ollut oikea. Bosmer oli niin tottunut valheellisiin anteeksipyyntöihin, ettei hän nykyisin uskonut kenenkään sanoihin. Vaan saadakseen asian pois alta, oli tämän kuitenkin sanottava jotain mukamas myöntäilevää. Valandil jos kuka oli pitkävihainen persoona ja jos elämäniloa löytyisi, olisi hänellä aikaa seuraavat kahdeksansataa vuotta pitää vihaansa yllä.

Oli vasta aamupäivä ja nyt jo haltia olisi toivonut ohrahiuksisen isäntänsä poistuvan yläkertaan nukkumaan. Tästä päivästä jos mistä tulisi todella pitkä ja hermoja raastava, hän vain tiesi sen. Ollappa nahkavarusteet ja aseet täällä, sitten ainakin bosmer pystyisi painumaan metsään sammoilemaan ilman pelkoa petoeläimistä. Hänen rotukykynsä ei oikein toiminut paniikkitiloissa, joten eläinten kesyttäminen ei tulisi onnistumaan hädän hetkellä.
Mutta mitä ihmettä tässä pystyi tekemään, Routamielikään ei tervejärkisenä lähtisi rautaa takomaan joten kaksikon täytyisi pysytellä saman katon alla. Ei hyvä ei todellakaan. Mököttäessään Valandil muuttui nopeasti pieneksi piikiksi lihan alle, iskien terävällä kielellään aina kun tilaisuuden sai. Ja siitähän juro ihminen varmasti tulisi tykkäämään kuin tuli vedestä.

Oman turvallisuutensa vuoksi Valandil päätti pitää etäisyyttä itsekseen murisevaan mieheen, linnottautuen heinäpaalinsa päälle istumaan kuin se olisi hänen ainoa vartioitava aarteensa. Sormet hamuilivat paidan revennyttä helmaa, tutkiskellen josko tuota voisi vielä paikata jollain. Valitettavasti haltia ei omistanut yhtäkään tilkkua, jonka hän olisi pystynyt ompelemaan helman jatkeeksi. Nahkalappusetkaan eivät ajaisi samaa asiaa, ne olivat rumia ja hankalasti lävistettäviä. Turhautunut haltia huokaisi pitkään ja hartaasti. Nyt hänen oli aivan pakko mennä huomenna töihin, pakkohan sitä rahaa oli saada ja kenties... ehkei kukaan huomaisi, jos pari paitaa katoaisi jaarlin suvun lukisista vaatteista. Valitettavasti hänen täytyisi varastaa todella nuorten, kenties lasten, vaatteita löytääkseen oman kokonsa.

Valandil oli hukassa. Kaikki ne kamalat mietteet palasivat piinaamaan häntä juuri tällä hetkellä, vaikka hän kuinka oli yrittänyt siirtää niitä jollekin toiselle päivälle. Mitä hän tekisi tämän viikon jälkeen? Selviäisikö hän hengissä, jos lähtisi ylittämään maiden rajoja päästäkseen Valenwoodiin? Mitä hän sitten tekisi, mistä rahat taloon ja asumiseen, mistä uusi elämä? Hän oli huono jättämään asioitaan taakseen, kuten juuri tämä pieni mökötyskin sen todistaa, eikä hän osaisi ottaa uutta suuntaa elämässään ilman toisten käskyjä. Entä jos klaani ottaisi hänet vastaan epäonnistujana, hyljeksivät häntä ja pistävät lopulta asumaan jonnekin kilometrien päähän muista haltioista. Kukaan ei palkkaisi epäonnistujaa, minkä vuoksi tämän oli taas käännyttävä varkauden pimeille poluille. Ei, ei enää ikinä!

Ajatukset saivat bosmerin pyöriskelemään levottomasti ja ennen kuin hän huomasikaan, olivat jalat vieneet kehoa ympäri pirttiä. Levoton sielu laahusti paikasta toiseen, järjesteli kaiken mikä käsiin osui ja haki peurantaljan olkisänkynsä peitoksi. Valandil ei osannut pysyä aloillaan silloin kun aivot heittivät uudenlaisia kysymyksiä pintaan, hän ei todellakaan pitänyt ongelmiensa pohtimisesta ja näin ollen pyrki välttelemään niitä tekemällä jotain muuta sen sijaan. Hän ei edes tiedostanut kuinka paljon tällainen paikasta toiseen kipittäminen voisi käydä jo ennestään niin räjähdysalttiin Routamielen hermoille, eikä haltia kyllä edes nähnyt tuota nyt. Tämä oli niin panikoitunut yksin jäämisen aatteesta, ettei osannut kuin tehdä arkipäiväistä työtään mielen rauhoittamiseksi.

Ei Rorikh olisi halunnut sitä edes itselleen myöntää, mutta pakko se kai oli: työnteosta ei sinä päivänä tainnut tulla enää yhtään mitään. Mikäli mies nyt itsepäisyyttään palaisi työpöytänsä ääreen, saattoi olla ettei hän sieltä hengissä enää takaisin palaisi – tai ainakaan yhtenä kappaleena. Pökertyisi vielä ahjoon tai mäiskisi loputkin sormistaan uuteen uskoon. Routamieli huokaisi raskaasti itsekseen, myöntäen tappionsa tällä erää. Velttoilu ei kuitenkaan ollut työnarkomaanille laisinkaan ominainen elementti, joten Rorikh tiesi sen koituvan vielä ongelmaksi – niin tekemisen puutteen kuin myös hermojen kiristymisen kannalta. Kuinka päälaellaan hän ihmisenä olikaan: siinä missä normaalisti stressaannuttiin liiallisesta työnteosta ja rentouduttiin vapaapäivinä, Rorikh rentoutui tehdessään pitkää päivää ja turhautui päädyttyään tyhjän pantiksi. Varsinkin, mikäli hän ei itse voinut asiaan vaikuttaa millään tavalla.

Vilkaisu bosmerin suuntaan todisti, että haltia vaikutti vetäisseen kokonaisen maissipellon suoraan nenäonteloonsa. Valandil ei vaikuttanut laisinkaan vakuuttuneelta vaikka Rorikh oli kovasti yrittänytkin kiittää ja pyytää anteeksi – mutta haltian reaktion jälkeen Routamieli olisi halunnut samantien ottaa sanansa takaisin. Ja häntä väitettiin kiittämättömäksi?
”En aio sanoa sitä uudelleen”, mies totesi jokaista sanaansa painottaen, heittäen ne viimeisetkin syyllisyydentunteiden rippeet suoraan kaivoon. Mitä hän oikein oli edes kuvitellut, ei sellaiset sanat kuin ”kiitos” ja ”anteeksi” muuttaneet yhtään mitään saatikka sitten saaneet omaa oloa paremmaksi. Hemmetti, ne olivat typeriä, tyhjiä sanoja siinä missä muutkin. Niimpä mies antoi tunteidensa jäätyä jälleen.

Rorikh tuijotteli sormiaan, kun kuuli Valandilin alkavan hyöriä ja pyöriä ympäriinsä tavaroita järjestellen. Tuo vilkkui ärsyttävästi silmäkulmassa ja tavaroiden järjestely piti ärsyttävää ääntä, puhumattakaan haltian ärsyttävästä läsnäolosta ja sitäkin ärsyttävämmästä mökötyksestä. Helvetti että yksi pieni haltia saattoikin ottaa niin paljon pattiin!
”Voisitko lopettaa tuon typerän haahuilusi ja tehdä sen minkä osaat parhaiten – eli istua ääneti säälittävässä nurkassasi ja pitää turpasi kiinni?” Routamieli jyrähti ja nosti jäätävän katseensa haltiaan, hän selvästi oli valmis tarttumaan pientä bosmeria niskasta ja heivaamaan suoraan ulos pakkaseen vähät välittämättä siitä, jäätyisikö tuo hengiltä ja joutuisiko Rorikh tyrmään siitä syystä. Sen jälkeen hänen ei ainakaan tarvitsisi sietää Valandilin läsnäoloa, jolla selvästikin oli poikkeuksellisen vahva vaikutus saada nordin hermot kiristymään.

Tuijotettuaan bosmeria mielestään tarpeeksi kauan, päätti Rorikh kokeilla sitä jaloilleen nousemista uudelleen. Ja tällä kertaa hän niin myös teki, vaikka kivilattia uhkasikin heittää taas veiviä nordin verkkokalvoilla. Tällä kertaa itsepäisyys kuitenkin pakotti miehen pysymään pystyssä. Kaksi päivää oli vasta kulunut, ja jo nyt olisi Rorikh oikein mielellään päässyt eroon Valandilista niin pian kuin suinkin mahdollista. Hän ei jaksanut katsoa ylipirteitä ihmisiä, hän ei myöskään jaksanut tuijottaa mököttäviä haltioita omassa pirtissään. Rorikh ei vain yksinkertaisesti sietänyt seuraa ja se oli tullut varsin hyvin esille viime päivien aikana, oli täysin turhaa edes kuvitellakaan mitään muuta.

Bosmer pysähtyi kesken askeleensa Routamielen jyrähtäessä ukkostakin kovemmalla mahdilla. Tämä käänsi puolisokean katseensa ärsyyntyneeseen mieheen, tuijotti tuota hetken kunnes jälleen vailla säväystä tokaisi; "En." Ja matka jatkui. Hän siirteli jälleen tavaroita, raivasi tilaa kaappeihin ja teki varmasti kaiken vielä mahdollisimman raivostuttavalla tavalla.

Tietenkään suippokorvainen ei olisi saanut syyttää seppää turhan äreästä käytöksestä, sillä hän itse oli se tunkeilija tässä. Ilman sitä typerää vetoa olisivat molemmat onnellisesti omissa oloissan aivan eri taloissa, jos Valandilin elämää onnelliseksi pystyi kutsumaan. Hän olisi nyt heti voinut napata heinäpaalinsa mukaansa ja lähteä omille teilleen, mutta siitä ei olisi tullut yhtään mitään niin kauan kun pakkaset hallitsivat Skyrimin talvea. Vaikka pahalta tuntui myöntää, tarvisti pieni haltia Rautarovion suojaa tällä hetkellä. Harmi vain, että tämän mukana piti olla myös raivostuttava seppä.
Tällä hetkellä Valandil oli sitä mieltä, ettei ohrahiuksinen ansainnut metsähaltioiden ystävällisyyttä, ei vaikka tuon veressä virtaisikin edes pieni määrä samaa rotua. Routamieli oli hänen silmissään pelkkä nord, se liikakansoittunut ihmisrotu jonka olemassa oloa hän niin suuresti halveksui. Nokihiuksinen ei ymmärtänyt miksi edes oli sattunut ajattelemaankaan, ettei tuo kylmäkiskoinen mies olisi kuten muut. Joka tapauksessa nuo aatteet olivat käännetty toisinpäin ja jos voimaa olisi riittänyt, olisi haltia ryhtynyt tukkanuottasille.

Routamieli oli kuitenkin yhdessä asiassa oikeassa: haltian täytyisi mennä nurkkaansa istumaan ja rukoilemaan päivän päättymistä, se olisi auttanut molempia suuresti. Mutta sitä tämä jääräpäiseksi muuntautunut jästi ei tehnyt. Halusi kyllä, muttei suostunut. Keho liikkui omasta tahdostaan ja vei haltiaa mukanaan kuin hengen riivaamana. Valandil myöntyi siihen kohtaloon ilman suuria taisteluita ja jatkoi paikkojen puunaamista.

Jossain vaiheessa hän ei enää omannut minkäänlaista hallintaa itsestään, vaan ryhtyi mutisemaan itsekseen äidinkielellään, puhuen niin sekavia ettei itsekään sitä tajunnut. Tällaista stressimäärää ei saisi kipata haltian niskoille, sillä tämä ei omannut minkäänlaista taitoa sen hallitsemiseen.
Valandil ei niinkään paniikkimaiseen tilaan vaipunut, vaikka se siltä ulkopuolisten silmiin saattoi näyttää. Hän vain pyrki kanavoimaan sekavia ja ärtyneitä tunteitaan, epäonnistuen kyllä siinä totaalisesti. Millään tavalla haltia ei tuntenut oloaan paremmaksi, vaan suoraan sanottuna monta kertaa vihaisemmaksi. Ja se taisi puhtaasti johtua nordin läsnäolosta, vaikkei tuo edes mitään tehnyt. Nousi vain seisomaan ja pysyteli paikoillaan, ei mitään väärää siis.

Vaan luoja, että tuo ärsytti.

Pihkasävyiset silmät mulkoilivat ihmistä, kuin tuo olisi halveksuttavin olento koko Tamrielissa. Kohta räjähtäisi, kyllä metsähaltia sen kykeni aistimaan. Pikkuisena pippurina tämä vain ajatteli pistävänsä vastaan, tuli toisen suunnalta sitten mitä tahansa. Typerä ajattelutapa, mutta bosmer omasi suuren luonteen väärissä asioissa. Aivotonkin olisi tajunnut, ettei tästä seuraisi mitään hyvää. Valandil tiesi sen, mutta onnistui sivuuttamaan aatoksensa samantien.

Bosmerin väritön vastaus ei liiemmälti miellyttänyt pikkuhiljaa äärimmilleen ärsyyntyvää nordia, eikä asiaa auttanut yhtään Valandilin selkeä uhmakkuus tavaroiden siirtelyssä ja järjestelyssä jonka hän suoritti selvästi tahallaan niin ärsyttävästi kuin suinkin kykeni. Rorikh kyllä arvosti omaa tahtoa ja suorastaan halveksi niitä jotka tanssivat muiden pillien mukaan, mutta nyt oli kuitenkin kyse nordin pirtistä jossa haltia oli vain ja ainoastaan vieraana – pakollisena tai ei – vailla minkäänlaista muuta paikkaa jossa viettää yönsä tai takkaa jonka äärellä lämmitellä. Ja se jos mikä pisti vihaksi, kuinka tuo suippokorvainen olento edes kehtasi käyttäytyä tuolla tavalla ja siirrellä Routamielen omaisuutta täysin oman mielensä mukaan. Kuka tuo haltiankuvatus oikein kuvitteli olevansa? Vai oliko tuo kenties olettanut Rorikhin muutaman pienen ystävällisen eleen antavan haltialle jollakin tapaa yhtään sen enempää oikeuksia? Luuliko Valandil oikeasti, että koska mies oli ottanut bosmerin kattonsa alle ja antanut taljankin lämmikkeeksi, saisi tuo hääriä asunnossa kuin olisi juuri typerän nimikkeensä johdosta kohonnut koko huushollin toiseksi osakkaaksi? Rorikh näki jo siinä ihan tarpeeksi hyvän syyn pistää leikki poikki ja heivata koko vihastuttava olento hankeen jäätymään.

Tyrmä ei ollut sen arvoinen. Ei ihan totta ollut, sitä Rorikh yritti kovasti vakuuttaa itselleen, vaikka ne vakuuttelut tuntuivat hetki hetkeltä muuttuvan vain hatarammiksi ja heikommiksi hänen mielessään. Samalla ajatus murhasta alkoi kuulostaa niin houkuttelevalta, ettei Routamieli olisi koskaan kyennyt uskomaan joskus ajattelevansa sillä tavalla. Mies huomasi myös ajattelevansa sellaisia typeriä toivomuksia, kuten että Valandil kompastuisi yllättäen suoraan pyystyssä törröttäviin miekkoihin tai tämän horkeria muistuttava vaimo tulisi noutamaan omansa talteen, tai kenties bosmer saisi jonkun yllättävän sairauskohtauksen ja tukehtuisi siihen paikkaan. Normaalitilanteessa Rorikh olisi saattanut jopa järkyttyä omista ajatuksistaan, mutta ei sillä hetkellä.

Routamieli sulki silmänsä ja yritti hengittää rauhallisesti, aivan kuten silloin aiemmin haltian lukitessa hänet ulos. Syvä sisäänhengitys nenän kautta, hidas uloshengitys suuteitse. Kymmenen... Yhdeksän... Kahdeksan... Rorikh laski hitaasti kohti nollaa ja hengitteli syvään, mutta sormet tuntuivat puristuvan nyrkkeihin ihan hänen omasta tahdostaan riippumatta. Jopa murtunut peukalo yritti itsepäisesti taipua siinä kuitenkaan onnistumatta kolikkotukien takia, tuottaen vain ja ainoastaan tarpeetonta kipua. Sen sijaan että kipu olisi saanut Routamielen hellittämään ärtymyksestään ja keskittymään oleellisempiin asioihin, tuntui se sitä vastoin vain ruokkivan hänen tuntemaansa vihaa. Kuin nuotiota olisi yrittänyt sammuttaa kuivilla heinillä ja puunkappaleilla.

Rorikh avasi silmänsä vain kohdatakseen Valandilin halveksuvan mulkoilun, ja se oli asia joka viimeinkin sai kiristyneen pinnan napsahtamaan poikki. Routamieli kykeni hädintuskin itsekään tajuamaan sitä, mutta samassa hän huomasi muutamalla vaivaisella askeleella harpponeensa kaksikon välin umpeen ja tarttuneensa terveellä kädellään rivakasti bosmerin paidankauluksesta.
”Et voi edes kuvitella kuinka suuresti tahtoisin katkoa nuo tunkeilevat kätesi, tai kuinka helposti kykenisin murtamaan niskasi”, Rorikh jyrisi yhteenpuristettujen hampaidensa lomasta, ja kuin sanojensa vahvuudeksi mies lähestulkoon nosti Valandilin ilmaan niin että tuo saattoi vain hädintuskin seisoa varpaidensa kärkien varassa.
”Tee meille molemmille palvelus ja painu takaisin vaimosi luokse. Tai mene hankeen jäätymään, vähät minä välitän hengestäsi tai säälittävästä elämästäsi. Katoa silmistäni, bosmer”

Silmänräpäyksessä bosmer huomasi kurottelevansa varpaillaan lattiaa aikuisen ihmismiehen nostaessa häntä rinnuksista ilmaan. Pelko vaan pyyhkiytyi mielen lävitse eikä todellakaan tullut jäädäkseen. Ailahtelevan ja helposti tilanteesta toiseen muuntuvan mielen vuoksi Valandil löysi itsensä nyt kiehumassa raivosta. Hänen hampaansa puristuivat tiukasti yhteen ja laihat kädet yrittivät irrottaa riuskaa otetta paidasta, mikä tietenkin osottautui täysin mahdottomaksi voimaerojen vuoksi. Sähisevä ja ärisevä pikkumies näki vain parhaakseen potkia nordin jalkoja, siinä kun ohrahiuksienn itse uhosi matalalla äänellään.

"Auta miqula orqu", Valandil solvasi toista omalla uhmakkaalla tavallaan, tuijottaen suoraan toisen harmaisiin silmiin omalla murhaavalla katseellaan. Routamieli oli juuri tehnyt aloituksen, josta haltia ei vain voinut kieltäytyä. Hän janosi päästä adrenaliiniryöpyn pauloihin ja jollain ilveellä tehdä lihaskimpusta selvää. Jos kaksikko seisoisi nyt keskellä maastoa, olisi metsähaltialla suuri etulyönti asema - mikäli pääsisi ensin kauemmaksi. Valandil pyrki pääsemään irti otteesta, muttei odotetusti onnistunut aikeissaan, potkimisestakaan ei ollut hyötyä kun vastassa oli rautaovea muistuttava Rouatmieli.

Alakynteenhän tässä jäätiin jo alkumetreillä, tai ainakin siltä se vaikutti, mutta ei pieni haltia tähän aikonut jättää. Aikaisemmin toista potkineet jalat lähtivätkin juoksemaan lihaksikasta kehoa pitkin ja pian vauhtia kerännyt bosmer heitti volttia toisen otteessa. Potkasipa tämä kengällään nordin leukaakin, taaten varmasti irtipääsyn kertaheitolla. Enempää aikailematta Valandil säntäsi huoneen toiseen päähän välimatkaa kasvattaakseen. Hänen heikkoa kehoa ei oltu luotu lähitaisteluihin väkivahvan nordin kanssa, mutta etätaistot sentään sujuivat sitäkin paremmin. Käden ulottuvilla ei vain ollut jousia ja nuolia, eikä hän muutenkaan ollut täysin varma halusiko iskeä nuolta Routamielen rinnasta läpi. Ajatuksena se oli kutkuttava, mutta terve järki kertoi että se menisi jo liian pitkälle. Siinä vaiheessa haltia saisi sanoa hyvästit vapaudelleen, ehkä jopa elämälleen mikäli ihmiset halusivat pistää haltian pään mestaukseen. Alempirotuisen hyökkäys pohjolankansalaista kohtaan ei varmasti jäisi huomiotta, ja sekös lietsoisi näitä suuruudenhulluja rasistibarbaareja vielä enemmän.

"Ja minäkö muistelin, että uhkasit ottaa vaimoni itsellesi, jos vain pääsisit minusta eroon. Eikö dunmer enää kelpaakaan, puolirotuinen?" Valandil jatkoi piikittelyään samalla kun juoksenteli vikkelillä jaloillaan paikasta toiseen, välillä seikkaillen jopa huonekalujen päällä kuin lattia-on-laavaa-leikissä. Nord saisi osoittaa aikamoista ketteryyttä jos meinasi piskuisen haltian perässä pysyä, ellei tuo sitten brutaalisti päättänyt iskeä vasaralla otsaan. MIkä sekin oli hyvin mahdollinen vaihtoehto.

Eikä ajatus lainkaan häirinnyt Valandilia. Hän oli tottunut leikittelemään vastujillaan oman taitonsa vuoksi, sujahdellen aina ohitse ääenttömillä askelillaan. Se jos mikä raivostutti kaikkia enemmän ja lopulta häränraivoon vaipuneet menettivät ajattelukykynsä. Samaa taktiikkaa Routamieleenkin yritettiin, ja ihan vain lisämausteena Valandil loikkasi tiskiltä kaapin päälle ja kaapilta nordin hartioille. Siitä tämä ponnisti aivan toiseen suuntaan, pitäen huolen ihmisen tasapainon menettämisestä.

Kovasti yritti pienempi mies rimpuilla ja potkiutua vapaaksi itseään vahvemman otteesta, mutta se oli yhtä säälittävä yritys kuin ansaan jääneen jäniksenkin epätoivoiset kiemurtelut itsensä vapauttamiseksi, kun samaan aikaan rautalanka vain kiristyi mitä kovemmin taisteli vastaan. Haltiakielellä syljetyt solvauksetkaan eivät raivoon joutunutta miestä enää paljoa hetkauttaneet, ne sanat saivat Rorikhin vain naurahtamaan - vaikkakin tyystin ilottomasti. Nord ei enää jaksanut tuijottaa tuota arpista naamaa ja noita vinoja haltiansilmiä. Hän halusi tosissaan päästä eroon Valandilista, joka oli kuin olikin todistanut itsensä ja olemassaolonsa riesaksi.

Ilmeisesti bosmer jakoi samat aatteet päättäessään ryhtyä akrobaatiksi ja vapauttaessaan itsensä rautaisesta otteesta ihmeellisen voltin turvin, antaen maistiaisiksi vielä kalautuksen leukaan saappaallaan. Noilla voimilla potku oli kuitenkin enemmänkin yllättävä kuin niinkään vauriota tuottava, vaikka kyllähän se leukaa jomotti. Eikä Routamieli yllättynyt lainkaan sitä että haltia hyppelehti turvallisen välimatkan päähän, harmi vain ettei etätaistelusta oikein ollut hyötyä mikäli ei ollut millään lailla aseistautunut. Jollei Valandil sitten päättäisi alkaa viskellä kaikkea käteen tarttuvaa irtaimistoa itseään isompaa miestä kohti, joka ei sinällään kyllä kuulostanut laisinkaan mahdottomalta ajatukselta.

Rorikh ei edes yrittänyt saada vuorikauriin lailla hyppelevää bosmeria kiikkiin, tyytyen vain tuijottamaan tuota rasittavaa olentoa kevyesti jomottavaa leukaansa hieroen.
”No, loppupeleissä se olet sinä joka sen hirviön nai”, Rorikh sihahti takaisin haltian piikittelyyn, liikutellen leukojaan saadakseen potkusta aiheutuneen jumiutumisentunteen hälvennettyä. Katse seurasi valppaasi bosmerin liikkeitä kuin odottaakseen hetkeä jolloin tuo tekisi virheen tai olisi liian hidas, jolloin Routamieli voisi uudelleen iskeä kouransa haltian kurkkuun ja tällä kertaa kantaa rääpäle suoraan ovesta ulos. Olisi pitänyt tehdä se välittömästi tilaisuuden tullen, mutta sitä seikkaa oli turha murehtia näin jälkikäteen. Rorikh ei ymmärtänyt mikä tuota suippokorvaa oikein riivasi – eikä oikeastaan kyllä halunnutkaan tietää.

Bosmer päätti kuitenkin käyttää ketteryyttään hyväksi ja iskeä, eikä mennyt kauaakaan kun nord löysi itsensä persuuksiltaan lattialta. Sillä hetkellä Rorikh olisi hyvinkin saattanut murista, mutta huomatessaan mitä haltia yritti saada aikaan päätti mies muuttaa suunnitelmaansa.
”Amin feuya ten' lle”, Routamieli lausui, vieden koko homman suorastaan henkilökohtaiselle tasolle vaihtaessaan omatkin solvauksensa haltiakielelle. Puolirotuinen kohottautui seisomaan luoden tunteettoman katseen bosmeriin, samalla kun siirtyi erään suuren kaappinsa luokse. Leikkiminen oli lakannut sillä samaisella hetkellä, kun Rorikh oli päättänyt lähestyä tuota nimenomaista kaappia.
”Jos tätä kerran toivot, niin hyvä on”, mies totesi nykäistessään asekaappinsa ovet auki, napaten taistelukirveen oikeaan käteensä ja peräti kaksi yhden käden miekkaa vasempaansa ennenkuin käännähti takaisin haltiaa kohden.

Kenties Rorikh kiivastui nopeasti, mutta typerä hän ei ollut. Siinä bosmer teki virheen mikäli kuvitteli nordin muuttuvan raivopäiseksi karhuksi jonka aivotoiminta lakkasi toimimasta kun tarpeeksi kauan ärsytti. Ehei, kun Routamieltä ärsytti tarpeeksi hän lakkasi välittämästä ja heivasi elävän olennon hengen toisarvoiseksi asiaksi. Kuin asian todistaakseen mies heitti kirveen huoneen halki kohti bosmeria, mutta sen sijaan että olisi tähdännyt haltiaan iskeytyi kirveen terä syvälle hirsiseinään. Se oli varoitus, kehoitus häipyä ennenkuin mies päättäisi tarkentaa sihtiään. Rorikh nappasi uuden kirveen heittämänsä tilalle, pysytellen kaapin äärellä jottei bosmer pääsisi selustaan. Kyllä hänkin kykeni iskemään kaukaa – nord piti kuitenkin huolen siitä että heitti niin lujasti, ettei bosmer varmasti saisi kirveitä irti seinästä omin voimin.

Tummat kulmat painuivat syvään kurttuun Routamielen solvatessaan vuorostaan bosmeria, ja tottakai tuon täytyi käyttää haltioiden hentoa kieltä moiseen. Helvetin ihmisenkuvatus, tuolla ei ollut oikeutta missään muotoa puhua ayleidia, ei enää. Aikaisemmin tuo oli vielä mielenkiintoista ja mukavaa kotikaipuusta kärsivän haltian mielestä, mutta nyt rajat ylittyivät.

"Helvetin nordinpuolikas, uskallakin vielä sanoa sanankaan niin minä..." Valandil aloitti uhkauksensa, mutta vaikeni hyvin pian kun ohikiitävä kirves iskeytyi seinään suurella voimalla. Terä upposi seinään kuin liekki kirnuvoihin ja oli sanomattakin selvää, että tuo oli tiukassa. Ei se kumminkaan estänyt tatuoitua miestä yrittämästä. Mutta kuten oletettua, ei kirves hievahtanutkaan bosmerin tartuessa siihen. Edes koko elopainolla roikkuminen ei tuottanut tulosta. Valandil kääntyi pikaisesti sepän puoleen, ihan vain varmistaakseen ettei matkalla ollut jo uutta teräasetta. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin hän toivoi olevansa täysiverinen maagi - altmer mielellään - sillä sitten taistelu olisi edes jontenkuten tasavertaisempi. Millä hän tuota nordia voisi viskellä, saappaillaanko? Ei, hän ei viimisistä kengistään luopuisi jonkun saastaisen kaksiverisen vuoksi.

Katse kierteli huoneessa oikeanlaista tavaraa etsiessään, eikä silmään osunut kuin takan vieressä makaava hiilihanko. Siitä ei asetta saisi, ei ennen kuin tuo hehkuisi tulen lämmöstä. Sen lämmittämiselle ei vain löytynyt aikaa, joten haltian oli vain kierreltävä mutkikasta kehää. Hän ei halunnut olla seisova maalitaulu, joten ylimääräinen liikuskelu oli sentään jossain määrin hyödyksi. Nord kumminkin heittäisi ties mitä aseita kaappinsa saloista, eikä niiden tulilinjalle ollut astumista. Vaan siitäpä Valandil saiki mainion tuuman.
Yhtäkkiä suuntaa vaihtaen bosmer kipitti rappusia pitkin muutaman askelman verran, kiipeili sieltä tiensä kattoparrun päälle ja parrusta parruun hyppien pieni mies oli pian nordin yläpuolella. Jos tuo aikoi pysytellä kaappinsa luona ja viskellä aseilla suoraan ylöspäin, sai tämä varoa ettei yksikään teristä tipahtaisi takaisin omaan niskaan. Valandil kyykisteli pöllön lailla paksun parrun päällä, miettien miten pääsisi kaapin luo mahdollisimman turvallisesti. Hän tarvitsi aseita ja kaapista niitä saataisiin, Routamieli oli vain onnistunut linnottautumaan tuohon välille.
Haltialla ei ollut mitään tietoa seuraavasta vaiheestaan, vaan pysytteli turvassa katon rajassa. Toivottavasti nord ei vain päättänyt kaivaa varsijousta kaappinsa syövereistä, sillä se jos mikä olisi tiputtanut pienen miehen alas.

Valandil ei voinut kuin ihmetellä, miksei hänen tavallisesti lihasaivoisiin toimiva temppunsa ei tepsinyt Routamieleen. Oliko sepässä muka jotain niin erikoista, ettei tuo lähtenyt berserkissä juoksentelemaan sanoilla provosoivan olennon perään. Oli miten oli, alkusuunnitelman epäonnistuminen häirtisi suippokorvaista miestä ja jotain uutta oli keksittävä pian.
Että hän ikävöikin omia armoreita ja aseitaan...

"Ehkä joskus naiseni oli kaunis, mutta ainakaan en nainut lasta. Tiedät kyllä huhut, jotka kiertelevät sinussa ja siinä brunetessa, raskaanakin kuulemma mokoma on", Valandil jatkoi vaimoaiheesta, nakellen sekaan aikaisemmin torilla kuulemiaan tarinoita. Tapasipa hän muuan rouvashenkilönkin, jolla oli paljon selitettävää Routamielen vierailusta ja suhteesta naisen sydänsuruiseen tyttäreen.

Sormet puristivat kirveen vartta kokeilevina ja kärsimättöminä, välillä lujemmin ja aina välistä taas hellemmin. Napakka, valmiiksi virittynyt ote kuitenkin pysytteli visusti kirveessä ja käden jokainen lihas oli valmis heivaamaan toisenkin kirveen ilman halki tilaisuuden tullen. Bosmer yritti turhaan kiskoa ensimmäistä seinään uponnutta asetta, ja Rorikh olisi saattanut jopa tuntea huvittuneisuutta mikäli ei olisi niin keskittynyt vihaamaan tuota haltiaa niin kovasti. Tahto saada ajettua suippokorva ulos omaan kylmään turmaansa voimistui vain hetki hetkeltä voimakkaammaksi, ja Routamieli joutui hillitsemään sitä suurta houkutusta viskoa koko asekaapin sisältö samalla kertaa bosmerin niskaan.

Vikkeläliikkeinen haltia päätti suorittaa maisemanmuutoksen ja kekkuloida kattoparruille pöllöilemään, asettuen juuri siihen pohjolanmiehen yläpuolelle kärkkymään. Ovela elukka, suoraan ylöspäin ei paljon tehnyt mieli mitään esineitä viskoa teräaseista nyt puhumattakaan, niillä kun oli ikävä tapa palata takaisin alas jollei vastaan sattunut osumaan jotain johon jäädä kiinni. Ylöspäin viskely tosin oli hieman haasteellisempaa kuin eteenpäin, joten heittoon ei välttämättä saanut sisällytettyä tarpeeksi voimaa. Tietysti sekin olisi joltain tuhattaiturilta luonnistunut, muttei sellaisia ihmeidentekijöitä liiemmälti tainnut olemassa ollakaan.

”Ei haukku haavaa tee, bosmer. Minusta liikkuu paljon kamalampiakin juttuja tämän kaupungin juoruilijoiden piireissä”, Rorikh murahti ja puristi sormiaan hieman tiiviimmin kirveen varrella. Tuosta juorusta hän ei ollut kuullutkaan, mies ei kyllä tottapuhuen ollut edes uskonut että joku jaksaisi siitäkin valheellisesta välikohtauksesta laittaa juttua liikkeelle. Kieltämättä se ärsytti, miten pirussa ne ämmät jaksoivat puuttua muiden asioihin ja vieläpä levittää niitä päättömiä juttuja omissa pienissä räpätätien kerhoissaan?
”Jos se sinua yhtään lohduttaa, ei minulla ole koskaan ollut minkäänlaisia intressejä Kiirastulen nuorimmaista kohtaan”, Routamieli selvensi, raskausasiaan hän ei edes halunnut puuttua sillä mistäs sitä tiesi vaikka keisarillinen olisikin päättänyt pasahtaa paksuksi jonkun heinäkasassa yönsä viettäneen körilään kanssa.

”Ulos”, mies jyrähti ja päätti kokeilla riskinottoa heittämällä kirveensä – joka jysähti tiiviisti kattoparruun bosmerin jalkojen väliin. Se olikin ainoa paikka johon kukaan tervejärkinen uskalsi yrittää heittoaan kokeilla, katto oli jo vähän turhan kinkkinen kohde. Paikan vaihtaminen ei kuitenkaan käynyt päinsä – Rorikh ei todellakaan aikonut päästää Valandilia asekaapin kimppuun. Niimpä hän seisoisi siinä järkähtämättömänä vaikka maailman tappiin asti. Routamieli tuijotti tiiviisti yläpuolellaan nakottavaa suippokorvaa, samalla kun palautti miekat takaisin kaappiin – niiden viskomisessa ei enää ollut järkeä bosmerin uuden sijainnin myötä – vetäisten kolmannen kirveen esille. Samalla hän myös tyrkkäsi kaapinovet visusti kiinni, painaen vielä selkänsä sitä vasten kuin varmistaakseen että kaappi myös pysyisi kiinni eikä liukkaalla bosmerilla olisi mahdollisuutta livahtaa mistään välistä asekomeron uumeniin.

”Katsotaanko kumpi pökertyy ensimmäisenä? Älä huoli, en varmasti ota kiinni kun tiput sieltä”, Rorikh murahti ja otti tukevamman asennon, kuin olisi oikeasti valmistautunut seisomaan siinä samassa kohtaa ja odottamaan niin kauan kunnes bosmer joko luovuttaisi tai nukahtaisi. Routamieli tunsi olonsa kuitenkin edelleen himen huteraksi, vaikka piilottikin sen oikein etevästi. Hän saattoi vain toivoa, ettei ympäristö alkaisi heittämään siihen malliin jotta jaloillaan pysyminen ei ollut enää itsestä kiinni.

"No mutta, totta kai se lohduttaa, heruamin!" naljaileva yökyöpelin imitoija naureskeli kolkosti. Tällä pienellä miehellä ei ollut minkäänlaisia aikomuksia siirtyä kattoparrun päältä lattiatasolle, tämä kun osottautui ylen käteväksi turvapaikaksi. Pitkä nord saattaisi ehkä tasajalkaa hyppäämällä yltää juuri ja juuri haltian saappaille, mutta vaikutti siltä että tuo kallistui kuitenkin enemmän kirveiden puoleen. Jalkojen juurelle iskeytyvä terä sai bosmerin älähtämään ja liki menettämään tasapainonsa, sillä vaistomaisestihan hän lähti kohti lentävää asetta väistämään. Täpärästi itsensä pelastettuaan Valandil mietti jo hetken, josko saisi potkittua kirveen irti hirrestä. Silloin se saattaisi tipahtaa Routamielen kalloon, eikä näky varmasti hivelisi silmiä. Niin kylmä murha ei jättäisi pitkäikäistä haltiaa ikinä rauhaan, joten suosiolla hän jätti halkohakkuun rauhaan. Vetämääkään tuota ei kannattanut ruveta, siinähän olisi vain kepsahtanut niska edellä lattialle - ja pää lähtenyt, kun nord päättäisi asettaan heilutella.

Hänen oli päästävä tuolle kaapille, Valandil tiesi sen, mutta hän ei vain kyennyt keksimään nordinpitävää toimintasuunnitelmaa. Varsinkaan nyt, kun tuo asettui seisomaan selkä kaapinovea vasten. Kaikista maailman ihmisistä vastassa piti olla lihaksikas ja järkälemäinen mies, eikä mikään hintelä katujuoppo jonka jopa bosmer olisi selättänyt. Leukasänkeään sormenpäillään rapsutellen mies kyyhötti parrulla, tuijottaen tiukasti sepän harmaasävysiä silmiä. Noissa paloi vihanliekit ja se antoi oivan tuuman haltialle. Pikanen vilkaisu ympärille paljasti, ettei nord todellakaan pitänyt ikkunaluukkujaan auki. Itse asiassa, oliko nuo koko alkuviikon aikana auvenneet? Ikkunat olivatkin ainoa asia, johon siivoojan virkaa toimittanut bosmer ei ollut koskenut, joten ne olivat paksun pölykerroksen peittämiä. Luukutkaan tuskin aukeaisivat pakkasen takia, joten huoneesta tulisi varsin pimeä takkatulen kuollessa.

Kerran Routamieli linnottautui kaappinsa luo, päätti bosmer käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Valandil loikki nopsaan muutaman parrun verran takasinpäin ja hyppäsi alas kiviselle lattialle. Huonosti parantunut jalka räväytti sekunnin ajan sellaiset vihlonnat, että mies älähti kuin yksi nordin kirveistä olisi osunut kohteeseensa. Pikaisesti tärähdyksestä selvittyään Valandil nappasi ensimmäisen vastaantulevan ämpärin, joka yhä sisälsi vanhat pesuvedet, ja viskasi koko sisällön takan kulovalkean niskaan. Liekit sammuivat hetkessä ja koko pirttiin laskeutui pimeys. Vaikka seppä päättäisi leikkiä ovelaa ja aukaista ulko-oven, ei talvisajan auringottomuus valaisisi kuin oven edustan, jättäen kaikki nurkat hämäriksi bosmerin iloksi.

Äkillinen pimeys sai Valandilin räpyttelemään silmiään, ja vaikkei säkkipimeyteen voinutkaan tottua, oli hänellä erittäin hyvä valttikortti päänsä sivuilla. Korvat. Kun elää liki sokeana monta kymmentä vuotta, tuppaa kuulo parantua entisestään - ja suurikorvaisena kuuloaisti oli muutenkin erinomainen. Joten sepän raskaat askeleet eivät varmasti jäisi huomaamatta. Valandil itse omasi luontaisen hiiviskelytaidon ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Hissunkissun hän hiipi lähemmäksi nordia, tunnustellen saappaankärjellään ettei vain ollut kävelemässä mitään kolisevaa päin.

No, mihinkään kolisevaan hän ei törmännyt, vaan itse seppään.

Hartiat jännittyivät ja Rorikh jo melkein risti sormensa suippokorvan tipahtamisen puolesta, ainakin bosmer heilui parrullaan uhkaavasti pyrkiessään hakemaan tasapainoaan takaisin. Nordin mielipahaksi Valandil kuitenkin onnistui tehtävässään, pysytellen kattoparrulla kuin takiainen konsanaan. Siinä tilanteessa saattoi Routamieli ensimmäistä kertaa toivoa valmistavansa isompien aseiden lomassa myös tikareita – niitä olisi voinut ihan surutta viskellä vaikka kaksin käsin ylös bosmeria kohti, ja vaikkeivät ne välttämättä olisikaan osuneet maalitauluunsa olisivat ne hyvinkin saattaneet säikäyttää haltian vaihtamaan olinpaikkaa, tai parhaassa tapauksessa tiputtamaan tuon alas suoraan jalkojen juureen. Ja vaikka yksi tai muutama tikari olisikin päättänyt palata samaa reittiä takaisin ja upota terä edellä olkapäähän, ei sellainen hammastikku nyt niin paljon vauriota olisi aiheuttanut.

Mutta koska Rorikh joutui tyytymään vain kirveisiin ja miekkoihin, piti hänen tyytyä suunnitelmaansa nimeltä odottaminen. Omaksi yllätyksekseen bosmer päätti kuitenkin varsin nopeasti vaihtaa maisemaa ja heittäytyä kattoparruilta kuikuilemasta takaisin maantasolle. Routamieli kurtisti kulmiaan, hän oli varma siitä että tuo liero suunnitteli taas jotain pidempänsä pään menoksi – tuskimpa haltia suoraan odottavaan syliinkään kirmaisi, siihen vaadittaisiin kyllä kovemman luokan vakava hetkellinen mielenhäiriö.

Valandilin suunnitelma selveni varsin vikkelästi suippokorvan nakatessa sankollisen vettä takkatulen niskaan, joka sammui äänekkäästi sihahtaen tuoden mukanaan liki täydellisen säkkipimeyden. Rorikh räpytteli silmiään kuitenkaan mitään näkemättä ja kiristeli hampaitaan toisiaan vasten. Ei kai haltioilla ollut pimeässänäkemisen taitoa? Ei Rorikh ainakaan niin uskonut, mutta nyt varsinkin hän jähmettyi suolapatsaaksi aloilleen eikä takuulla liikahtaisi senttiäkään ennenkuin bosmer kävisi päälle tai teloisi itsensä tai jotain. Olisi silkkaa typeryyttä alkaa huitoa pilkkopimeässä, vaikka ehkä olisikin todella hyvällä tuurilla saattanut haltiaan osua jos oikein ahkerasti kirvestään heilutteli. Siinä samalla tosin olisi kaikki muu ympärilläoleva saanut maistaa raivoisaa terää huonekaluista seiniin ja muuhun irtaimistoon.

Rorikh antoi katseensa haravoida pimeää, vaikkei siitä mitään hyötyä ollutkaan. Hän yritti myös kuulostella bosmerin liikkeitä, harmikseen mies ei ollut perinyt haltioiden terävämpää kuuloaistia. Routamieli ei siis osannut sanoa kuuliko toisinaan askeleen tai pari siellä täällä, vai olivatko ne vain hänen jännittyneen mielensä tuotoksia. Mies kohotti kirvestään ylemmäs ihan kaiken varalta, ja kiristi sormiensa otetta sen varrella. Jos bosmer päättäisi taas loikata kohti, saisi tuo kurjimus hypätä suoraan kirveeseen ihan omatoimisesti.

Ennenkuin Rorikh ehti edes odottaa Valandilin mahdollista hyökkäystä, päätti haltia lähestyä nordia vähän eri tavalla: suin päin törmäämällä suoraan syliin. Routamieli pyöräytti silmiään pimeässä ja nappasi jokaisella neljällä terveellä sormellaan haltiaa paidankauluksesta, ennenkuin tuo ehtisi luikkia tiehensä pimeän turvin. Kirveensä terän mies painoi Valandilin niskaa vasten, jottei tuo varmasti voisi vedellä uudestaan niitä volttejaan tai käyttää hyväkseen loukkaantuneen käden heikompaa otetta. Kenties Valandilin epäonnekkuus olikin totta. Tässä tapauksessa haltian epäonni kääntyi nordin onneksi.

”Jos olisit vain heti juossut suoraan syliin, olisimme molemmat välttyneet tältä typeryydeltä”, Routamieli ärisi kiristäessään otettaan bosmerin paidankauluksella.
”Ja nyt ulos, ennenkuin tosissani katkon niskasi”, Rorikh jatkoi ja lähti raahaamaan Valandilia oletetusti ulko-oven suuntaan. Kovin montaa askelta ei nord kuitenkaan ehtinyt ottaa kun jopa pimeässä pyörrytys muistutti jälleen olemassaolostaan, ja pimeä teki sen vain pahemmaksi: kuin maailma olisi kääntynyt ylösalaisin eikä Rorikh olisi enää laisinkaan tiennyt miten päin hän oli. Tunne sai miehen ottamaan virheaskeleen joka taas aiheutti yhteentörmäyksen lipaston kanssa – eikä mennyt hetkeäkään kun mies menetti tasapainonsa, vetäen ilmalennolle mukanaan niin lipaston päällä olleet esineet kuin bosmerinkin. Kirveensä hän kuitenkin hoksasi tarpeeksi ajoissa heittää menemään, jottei vahingossakaan teloisi itseään. Rorikh räpytteli silmiään kuitenkaan mitään näkemättä ja tajusi makaavansa selällään kivilattialla. Takaraivoa jomotti josta mies päätteli lyöneensä päänsä kaatuessaan, hänellä meni hetki hoksata pitelevänsä edelleen tiukasti kiinni bosmerin paidankauluksesta huomaten samalla myös sen, että tuo haltia lojui nordin päällä. Routamieli ei osannut reagoida siihen yhtään mitenkään. Edes kirosanaa ei ilmestynyt hänen tyhjentyneeseen mieleensä.

Valandil säikähti äkillistä törmäystä ja oli viittä vaille pomppaamassa jättiläismäistä loikkaa taaksepäin, juuri kun seppä tarttui kiinni rinnuksista. Ihan kun tuo ei olisi ollut tarpeeksi, päätti tuo myös kirveen asettaa niskaa vasten. Kylmä terä painautui pehmeää ihoa vasten ja piti kyllä huolen siitä, ettei haltia liikkunut yhtikäs minnekään. Äänekkäästi nielaisten suurisilmäinen yritti kuumeisesti keksiä uutta pakosuunnitelmaa, tuntien kuin ei olisi saavuttanut mitään koko tämän hässäkän aikana. Eikä hän ollutkaan, sillä matka oli alkanut sepän riuskasta otteesta ja tässä sitä taas oltiin. Miten oli edes mahdollista töpätä tällä tavalla, varsinkin kun aluillaan ollut suunnitelma tuntui niin moitteettomalta! Mielessään itseään sättien haltia ei voinut käsittää, miksi hänelle aina kävi näin surkeasti. Miksei onni kerrankin voinut olla turvaamassa selustaa, edes yhden päivän ajan.

Ähisten ja puhisten Valandil yritti riuhtoa itseään irti, vaikka niskassa varoitteleva kirveen teräs viiltelikin pieniä pintanaarmuja iholle. Pienimuotoinen liikuskelu ei kuitenkaan saisi päätä katkeamaan, joten sen puoleen haltia ei murehtinut. Hän ei edes tiennyt syytä vastaanhangoittelulleen, sillä ulos päästyään hän olisi vapaa Routamielestä. Vaan karu totuus oli, että pakkanen tekisi tästä puolituisesta selvää ennen iltaa eivätkä varat riittäneet edes majatalon halpoihin huoneisiin. Ja taisi tässä jääräpäisyyden taustalla olla ihan vain periaatekysymyksetkin. Kun mies jotain oli päättänyt, ei tämä noin vain luovuttanut. Nyt Valandil oli päättänyt pystyvänsä pistään vastaan kaikelle nordin sanomisille ja tekemisille, joten päätöksestä ei luistettu.

Leikki tuntui kuitenkin olevan lopuillaan kun seppä lähti kiikuttamaan bosmeria kohti ulko-ovea. Mukana kulkeva ärisi ja sähisi viimeiseen asti, muttei kyennyt irtaantumaan rautaisesta otteesta. Matka sai kuitenkin yllättävän käänteen Routamielen ottaessa ilmeisesti hahrha-askelia, jonka seurauksena kaksikko päätyi törmäyskurssille jonkun huonekalun kanssa. Tavarat lentelivät pitkin ja poikin suuren metelin säestämänä, saaden tarkkakuuloisen inahtamaan sekä vihlovasta kivusta sekä säikähdyksestä. Samassa paidasta yhä pitelevä mies vetäisi haltian mukanaan lattialle. Valandil ei ensin tajunnut mitä oli tapahtunut, sillä hän ei satuttanut itseään kaatumisen aikana eikä alla oleva esine tuntunut tutulta. Kun järki viimein kolkutteli ovella, hän ymmärsi turhankin hyvin missä mentiin.
Bosmerin alla oli mies. Iso, pelottava mies ja tuo piteli todella tiukasti pienemmän paidasta kiinni. Päällä makaava jäätyi samantien paikalleen, eikä uskaltanut inahtaa sanaakaan. Valandil ei ollut varma oliko seppä edes elossa, tuo ei myöskään pitänyt minkäänlaista ääntä saatika liikkunut. Voi luojat, makasiko hän ruumiin päällä! Tilanne oli niin omituinen ja karmiva, ettei hän tiennyt mitä tehdä. Poiskaan ei päästy toisen rinnusotteen vuoksi, lisäksi haltia ei tiennyt minne liikkua. Suuntavaisto oli tyystin kadonnut tässä hässäkässä ja vasta nyt takan sammuttaminen tuntui huonolta idealta. Toisaalta, eipähän tarvinnut nähdä toisen joko raivoisaa tai kuollutta katsetta. Vaan tuskin Valandil edes näkisi sitä, hän kun nojasi päällään joko miehen rintakehää tai vatsalihasten alkua - kumpi tahansa, pirun epämiellyttävää se oli. Miten kukaan pystyi elämään moisten lihasten kanssa.

Valandilin hengitys oli erittäin katkonaista ja samalla hätääntyneen kuuloista, hän ei todellakaan pitänyt tästä tilanteesta. Ei yhtään. Tästä muistui ikävästi mieleen alkusyksyinen tapaaminen erään porkkanapään kanssa, kun tuo oli päättänyt tehdä turhankin paljon tuttavuutta kännipäissään. Ihmiset olivat niin röyhkeitä olentoja, ainakin joka kerta halityynyksi joutuvan bosmerin mielestä.
Tämä oli vasta toinen kerta koko pitkän elämän aikana, kun joku muu kuin Melantha oli näin lähellä häntä. Tappelut sun muut vielä laskettiin soveliaaksi, mutta tämä oli ylittänyt rajat jo selvällä miehenmitalla. Kenties tilanne ei olisi tuntunut niin järkyttävältä, ja ehkä se olisi jopa ollut ymmärrettävääkin, jos alla ei makaisi Rautarovion yrmy seppä. Monestakin syystä tuo tuntui vääryyden huipentumalta. Ensinnäkin, kaksikon välillä oli selvästi suuri tulentäytteinen kuilu, he eivät tulleet toimeen ja juuri äskettäin kirveetkin olivat lennelleet. Routamieli oli kuin pahin vihamies Valandinille. Toiseksi, jälkimmäinen herroista tunsi itsensä todella, todella säälittäväksi tässä asennossa. Hän oli pieni ja kevytrakenteinen tuohon raamikkaaseen nordiin verrattuna, ja se jos mikä loi illuusion miehestä ja naisesta. Ja Valandil ei todellakaan halunnut tuntea oloaan naiseksi.

Mitä ihmettä tässä tilanteessa pystyi tekemään? Aivan kuin kaikki vaihtoehdot olisivat johtaneet varmaan kuolemaan.

Ajatuksenjuoksu takkuili pahemmin kuin kaulaansa myöten tervassa tarpova mummonrähjä, eikä Rorikh tottapuhuen ollut täysin varma mistä se johtui sillä vaihtoehtoja oli niin monia. Heikotus ja päässä vippaaminen saattoivat ihan hyvinkin olla syitä ajatusten katkeilemiseen, tai vaihtoehtoisesti isku takaraivon kohdatessa kylmän ja kovan kivilattian oli pää sen myötä tyhjentynyt ihan totaalisesti. Mikäli nyrkki naamaan sai tähdet vilisemään verkkokalvoilla, niin varmasti ajatusten karkaaminenkin oli ihan mahdollinen tapahtuma.

Se kolmas vaihtoehto mielen totaalisen tyhjenemisen selitykseksi jota Routamieli ei oikeastaan edes halunnut ajatella, oli se pirun suippokorva siinä miehen päällä. Siinä, ettei ollut tottunut minkäänlaiseen lähempään kontaktiin yhtään kenenkään kanssa sisälsi jo aivan tarpeeksi syytä selitykseksi, mutta pimeys taisi tehdä siitäkin asiasta paljon monimutkaisemman. Puolirotuinen pohjalaismies ei ollut tajunnutkaan kuinka kevytrakenteinen bosmer oikeasti oli, ennenkuin hän nyt sai sen ihan henkilökohtaisesti kokea. Mutta miksi ihmeessä hän olisi sellaiseen seikkaan kiinnittänytkään huomiota, tai viitsinyt edes katsoa Valandilia yhtään sen pidempään mitä oli pakko – tuohan oli mies, kaikenlisäksi haltianrääpäle eikä näinollen yhtään sen pidemmän katseen arvoinen.

Jostain syystä säkkipimeys ja bosmerin hentoluinen keho saivat automaattisesti aikaan sellaisen illuusion, kuin suippokorva ehkä olisikin ollut... nainen. Vaikka Rorikh tiesi kyllä paremmin kuin hyvin ettei se ollut asian todellinen laita! Silti se tuntui jotenkin oudolta. Ei sinällään pahalla tavalla, muttei kyllä oikeastaan hyvälläkään. Ei Routamieli osannut sanoa mitlä se tuntui. Oudolta. Kysymysmerkit vilisivät nordin mielessä, hän tuntui olevan tilanteesta aivan yhtä ymmällään kuin bosmerkin, sillä kumpikaan ei vaikuttanut osaavan liikkua saatikka sitten kommentoida asiaa millään tavalla. Edes äksyilemällä ja käskemällä päästää irti tai painua kauemmas. Rorikh tunsi olevansa niin kovin hämmentynyt, eikä asiaa kyllä auttanut yhtään haltian hengitys rintakehää vasten.

Sekuntien jatkaessa hidasta lipumistaan, alkoivat kysymysmerkit pikkuhiljaa muuttua huutomerkeiksi ja Rorikh hoksasi saavansa fiksun ajattelukykynsä takaisin. Mitä pirua hän oikein pyöritteli mielessään? Bosmer oli mies eikä siitä naiseksi muuttuisi, oli kuinka kevytrakenteinen tahansa! Routamieli päästi vikkelästi irti haltian paidankauluksesta vain tarttuakseen terveellä kädellään tätä niskasta, ja nykäistääkseen piskuisen haltian syrjään kevyesti kuin Valandil ei olisi painanut liki mitään. Lipastosta tukea ottaen mies kampesi itsensä seisomaan niin että rautaromu vain kolisi. Nord pysähtyi hetkeksi aloilleen lipastoa vasten nojaten, hieroen kipeää takaraivoaan. Auts, siihen tulisi kyllä kuhmu. Jostain pitäisi löytää jotain kylmää jota laittaa päätä vasten, mutta ainakaan kallo ei ollut mennyt halki tai verta vuotanut. Rorikh ärähti vaimeasti itsekseen – se päivä ei todellakaan ollut niitä parhaimpia, mies ei muistanutkaan milloin viimeksi olisi telonut itseään niin ahkerasti.

Saatuaan ajatuksiaan kasattua edes jollakin tasolla, lähti nord varovasti hapuilemaan kohti ulko-ovea. Päästyään turvallisesti ovelle hän kiskaisi sen auki siristäen silmiään valon häikäistessä, ennenkuin kääntyi bosmeria kohden siirtyen sivuun pitäen ovea apposen auki. Oli sanomattakin selvää, mitä Rorikh haltialta odotti.
”Jospa vain häipyisit”, Routamieli lausui, se kuulosti enemmänkin kehoitukselta kuin käskyltä. Vihaa sanoista ei silti puuttunut, vaikkei hän ollutkaan enää räjähdysalttiin kuuloinen.
”Edes pariksi tunniksi”, mies lisäsi ja käänsi katseensa lumen peittämään ulkoilmaan. Se jos mikä oli hetki jolloin Rorikh toden totta halusi olla yksin ja vain antaa hermojensa tasaantua omassa rauhassaan. Vaikkei murha ollutkaan sellainen asia jonka mies otti kevytkenkäisesti, ei hän tämän menon jatkuessa uskaltanut luvata jotteiko kykenisi lipsumaan siitäkin aatteesta.

Tämä hyvin, hyvin erikoinen tilanne ei nostattanut raivoa pienessä haltiassa, eikä liiemmin mieltymystäkään. Ei, tämänhetkistä mielentilaa hallitsi pelko. Bosmer pelkäsi nordia vielä enemmän huomattuaan kaksikon massaeron oikein lähietäisyydeltä, tämä myös pelkäsi omituista hetkeä itsessään. Kaksi äsköttäin niin raivokasta sielua vain napottivat hiljaa pimeässä pirtissä, kumpikaan ei pukahtanut sanaakaan, hyvä jos hengittivät. Ja jälkimmäisestä Valandil tiesi turhankin hyvin, sillä oma hengitys oli panikoivaa ja hän kykeni samalla tuntemaan sepän ajoittain kohoavan rintakehän liikkeet allaan. Kiusallista, todella kiusallista. Hän olisi tehnyt mitä tahansa päästäkseen eroon tästä inhottavasta tunteesta, jopa se känniporkkana olisi ollut tervetullut halailemaan vyötäröä! Se jos mikä oli jo paljon sanottu, haltia kun ei ollut tottunut ihmiskosketukseen sitten yhtään. Mitä nyt nyrkistä sai aina silloin tällöin, mutta tämä rintakehää vasten painautuminen oli jo uusi äärikokemus - eikä millään tavalla ihanaa. Jopa ihmisnainen olisi nyt ollut parempi, vaikka silloin kaksikon roolit olisivatkin tuntuneet vaihtuvan bosmerin maatessa sylissä.

Ilmeisesti Routamielikin oli sitä mieltä, että tälle olisi tultava loppu ja nostikin boichen niskastapitäen sivuummalle. Valandilin ilme kirkastui samantien, vaikkei sitä pimeässä nähnytkään, ja hän oikeni välittömästi jaloilleen seisomaan. Yhtään aikailematta haltia harppoi niin kauas nordista kuin kykeni, sillä eiköhän läheisyyttä oltu koettu ihan tarpeeksi tälle päivälle. Routamielikin vaikutti nousevan seisomaan, ainakin ryminästä päätellen, ja tuo sai oitis täysiverisen haltian varpailleen. Vieläköhän ohrahiuksinen halusi nistiä piskuisen riivaajansa, sitä itse pirulainen ei tiennyt eikä kyllä välittänytkään tietää. Valandil halusi vain luikkia jonnekin kauas pois, sillä nopeasti vihasta hämmennykseksi muuttunut mieli kaipasi uusia maisemia. Jostain syystä hän ei kykenisi edes katsomaan nordia samalla tavalla silmiin, vaikkei äsköinen loppuhuipennus ollut hänen omaa syytään - itsehän järkäle oli päättänyt kompuroida lattialle ja täten vienyt pienempää mukanansa. Mutta häpeä oli silti suuri. Ei kaksi miestä tuolla tavalla saaneet makoilla toistensa päällä, sehän olisi ennenkuulumatonta! Epäluonnollista, iljettävää ja jumaltenpilkkaa, ja moisen jälkeen ei olisi ihmekään jos haltian luonnoton epäonni vahvistuisi vain entisestään.

Kun pohjolaiskansan mies aukaisi uksen, pirtti sai osakseen sekä kylmän viiman että pienesti valoa. Miehen ilme kieli erittäin hyvin, mitä tuo ajoi takaa ja sanat vain vahvistivat sen. Valandil oli kiitollinen, ettei toinen heittänyt kirjaimellisesti häntä ulos, ja kenties etäisyys tekisi molemmille hyvää. Pää alas painuen hän laahusti ovelle, vältellen koko ajan katsekontaktia toisen kanssa. Kylmä iski heti nahkaan ja muistutti varsin hyvin, ettei pellavapaidasta ollut paljoa enää jäljellä. Pitikin mennä solmimaan toisen aiheuttamat haverit nutun kankaalla. Haltia tiesi ettei selviäisi pakkasessa koko päivää, joten vielä kun tässä lähellä vartiotaloa oltiin...

Valandil teki mitä parhaakseen näki ja käveli ensimmäisen näkemänsä ihmisen luo, huusi tuolle ayleidiaksi muka solvauksia - vaikka oikeasti solkotti jotain kattiloista ja perunoista - ja ryhtyi käsirysyyn. Nopeastihan haltia jäi alakynteen lähitaistelussa, mutta paikalle sännänneet vartijat tekivät nujakasta lopun ennen kuin suuria haavoja ehtisi tulla. Ja näin Valandil oli taannut itselleen lämpimän yöpaikan putkasta. Kunniakastahan se ei ollut, mutta olipahan katto päänpäällä ja leipää iltapalaksi.

Ehkä hän aamusta voisi käydä hakemassa heinäpaalinsa Rautaroviolta ja poistua kaupungista vähinäänin. Tietenkin hänen kuuluisi pyytää anteeksi Routamieleltä, mutta sitä varten haltian pitäis valmistella jääräpäistä mieltään. Kenties pieni kirje ja hirvenpaisti riittivät...
Vartijat raahasivat suippokorvaisen vankityrmään tekojaan miettimään, voivotellen ja yleistäen kuinka mer-kansa oli aina yhtä aggressiivista sekä arvaamatonta porukkaa.

Henkisesti Rorikh suorastaan huokaisi helpotuksesta, kun suippokorva ei uloshäätökehotuksesta vääntänyt kohtausta tai alkanut taas loikkia pitkin kattoparruja kissa ja hiiri – leikkiä jatkaen. Sitä vastoin bosmer liukeni vähin äänin ja vikkelästi apposelleen avatusta ovesta suoraan pakkaseen, eikä Routamieltä sillä hetkellä kiinnostanut yhtään vaipuisiko Valandil hypotermiaan tai menettäisikö sormiaan tai jopa raajojaan pakkasenpuremien takia. Se ei ollut nordin ongelma, ja sellaista ajatustapaa hän pyrki ylläpitämäänkin.

Sepän olisi tehnyt mieli läimäistä uksi kiinni niin lujaa kuin suinkin kykeni ja saada ikkunat helisemään sekä hirsiseinät tutisemaan, mutta Rorikh sai kuitenkin hillittyä itseään sen verran että jysäytti painavan puuoven kiinni vain puoliksi yhtä voimakkaasti kuin alunperin oli ajatellut. Pimeys palasi takaisin asuntoon, ja pienen hetken ajan mies vain kuunteli hiljaisuutta. Kun mieleen kuitenkin palautui äskeisen välikohtauksen yllä leijaillut painava, kiusallinen hiljaisuus sai jopa se yksinolon äänettömyys varsin vaikean tunnelman. Routamieli ärähti voimakkaasti itsekseen, päättäen sytyttää kulovalkean takaisin takkaan. Mutta päästessään sinne asti mies tajusi koko tulipesän olevan litimärkä ja suorastaan vedestä lainehtiva, kiitos bosmerin vesitempun. Rorikh hieroi turhautuneena ohimoaan ja vietti jälleen pienen hetken keskittyäkseen ihan vain hengittämiseen.

Saatuaan tunteensa kuriin nord alkoi etsiä öljylamppua, välittämättä lainkaan siitä aiheuttiko suurta vai suorastaan massiivista hävityksen kauhistusta penkoessaan asuntoaan pilkkopimeässä. Ölylampun viimen löytyessä ja sen jälkeen myös syttyessä päätti Rorikh kiskoa kirveet irti seinästä sekä kattoparrusta, asettaen ne sekä lattialle viskaamansa kirveen kaappiin tällä kertaa siististi ilman että olisi vain viskannut ne muiden aseiden seuraksi. Rorikh vilkaisi takan märkää hiilisotkua ja totesi, ettei tasan koskisi siihen höttöö. Se bosmer saisi ihan itse siivota sotkunsa – mikäli siis koskaan tulisi takaisin. Sitä ei Routamieli osannut varmaksi sanoa, kuten ei kyllä sitäkään suostuisiko itse avaamaan haltialle ovea tapahtuneen jäljiltä. Itsekseen murahdellen Rorikh päätti viimein hakea pakkasesta jotain kylmää jomottavan takaraivonsa hillitsemiseksi, mutta myös peukaloa särki ikävästi. Mies päätti lapata lunta kippoon ja tyrkätä peukalonsa sinne viilentymään, kun taas päätään vasten hän painoi ulkona seisseen rautaharkon. Loppupäivästä tulisi taatusti tympeä.

- - -

Routamieli heräsi seuraavana aamuna aikaisin, ei sillä että hän olisi muutenkaan saanut kunnolla unta kivistävän peukalonsa takia. Hän oli luultavasti yön aikana kolauttanut sen johonkin tai taivuttanut vahingossa, sillä nutusta revitty sideharso oli tahriintunut vereen. Vuoto oli kuitenkin lakannut varsin nopeasti, eikä verta ollut tippunut ympäriinsä.
Peukalossa jylläävä särky sai nordin väkisinkin äkäiseksi, ja vielä enemmän häntä suututti talossaan vallitseva sotku. Takka oli edelleen märkä joten tulenteko ei onnistuisi, eikä sen myötä kuuman yrttijuomankaan keittäminen. Ja sepän aamu ei tasan voinut alkaa ilman kupposellista kuumaa! Kuinkahan Rorikh ylipäätään ajatteli jatkaa töitään sillä peukalolla, se oli nordille yksi suuri mysteeri ja piikki lihassa. Helvetin helvetti.

Routamieli päätti kääntää tuolin ovea kohti ja istua siihen kädet ristittynä puuskaan rintakehälleen. Siinä hän päätti nakottaa ja odottaa niin kauan että bosmer päättäisi tulla takaisin, ja mikäli ei tulisi niin mies sitten vaikka väkisin hakisi Valandilin korvasta vetäen takaisin. Ei sillä että Rorikh olisi haltian apua missään tarvinnut – sehän oli suorastaan naurettavaa – mutta jollakin tapaa tuo luikero saisi kyllä tekosensa korvata ja aiheuttamansa sotkun siivota.

Aamun pikkutunneilla Valandil istui sellinsä perällä jalat ristissä ja leivänkannikkaa mutustellen, ainoana seuranaan pieni hiiri. Tuolle olennolle olisi kelvannut pala kuivasta leivästä ja kukapa metsähaltia oli kieltäytymään, eläimet kun olivat lähellä sydäntä ja jyrsijän nuhjuinen ulkonäkö muistutti häntä vain itsestään. Sellin ulkopuolella rupatteli kaksi unista vartijaa, joiden puheenaiheet siirtyivät aina naisista mammutinkaatoon. Suippokorvainen kuunteli kaksikkoa puolimielenkiinnolla, naureskellen mielessään kuinka typeriä nuo tuntuivat olevan. Jopa hänen hiirulaisystävänsä oli älykkäämpi olio ja tätä mies tulisi hyödyntämään vielä sopivan hetken tullen. Vanginvartijat olivat supisseet keskenään bosmerin jäähyajan pituudesta, ollen siinä uskossa ettei pitkäkorvainen kuulisi yhtäkään sanaa, ja mitä todennäköisemmin haltia tulisi viettämään pidennettyä aikaa. Miksi? Koska hän oli haltia. Nordeilla oli jännä ajattelutapa tällaisissa asioissa, lisäksi nuo tiesivät ettei kukaan tulisi tekemään valitusta lain rikkomisesta - kuka nyt metsähaltioiden puolesta jaksaisi nostaa haloota. Ei ainakaan ihmiset, jotka pitivät vinosilmäisiä humanoideja ala-arvoisena rotuna.

Siinä leipäänsä mussuttaessa Valandinilla oli aikaa pohtia aikaisemman päivän tapahtumia, sillä selliin jouduttuaan hän vain heittäityi sängynkaltaiselle alustalle nukkuakseen sen hetkisen mielentilan ohi. Hyvä niin, muuten hän ei nyt voisi istua rauhassa hiiri olkapäällään. Valitettavasti keskipäivällä unen aloittamisesta seurasi unettomuus sitten yöllä, joten tässä sitä oltiin pitkää yötä viettämässä. Valandil selviäisi kyllä vankilassaistumisesta, mutta jos tuomiota pidennettäisiin hän kuolisi tylsyyteen. Ellei sitten opettaisi hiirelleen temppuja.

Mitenköhän hänen olisi tarkoitus kohdata Routamieli ilman suuria huutoja, ilkeitä sanoja tai muuta vastaavaa? Valandil ei halunnut aloittaa uutta tappelua, sillä hän kyllä käsitti missä oli mennyt vikaan. Vaikka kuinka pirun inhottavalta tuntui myöntää se, oli riita suurimmaksi osaksi hänen omaa syytään. Ja hänen kuuluisi pyytää siitä anteeksi - samalla myös hyväksyä sepän kiitokset ja anteeksipyynnöt. Keskellä kuohuvia tunteita haltia ei koskaan osannut ajatella kaikkein loogisimmalla tavalla, vaan antoi villin sielunsa tehdä omia päätöksiään puhtaasti sen hetkisen mielenkiinnon mukaan. Nyt kun tunnemyrsky oli laantunut jäi pinnalle vain yksi tuntemus ylitse muiden: häpeä. Oli niin harvinaista, että Valandil vei riitojaan noinkin pitkälle ja moinen käytös tuntui jälkikäteen todella lapselliselta. Hän oli tunkeutunut toisen yksityisiin asioihin, siirrellyt niitä ja solvannut. Tietenkin seppä oli raivostunut, mikä ihme se nyt oli! Päätään puistaessaan pieni hiiri valahti pois olkapäältä, roikkuen mustissa suortuvissa haltian ihmetykseksi. Tuo eläinraasu oli leivänmurusten loppuessa päättänyt natustella miehen hiuksia ja pään kääntyessä hiuksetkin valahtivat olalta. Näylle naurahtava haltia tarjosi kämmenselkäänsä hiiren tueksi, ja antoi tuon mutustaa paria suortuvaa ihan rauhassa. Mitäpä pari katkennutta hiusta merkitsivät miehelle, joka mielellään oilisi ajellut itselleen keesin jos se  auttaisi häntä pääsemään yli tästä tunteesta.

. . .

Yö muuttui aamuksi ja pian aamukin oli muuttunut keskiyöksi. Viikonpäivä oli muuttunut hetki sitten fredaksi ja sellissään istuva haltia oli nyt jo huutaa tylsyyteensä. Puolitoista päivää hän oli viettänyt pienen hiirensä kanssa, opettaen tuota monenlaisiin asioihin - kuten tavaroiden noutamiseen ja sen semmoiseen. Valandil osasi käsitellä pieniä ja heikkomielisiä eläimiä, liekö sitten kysymys samaistumisesta tai jostain, ja nyt hän päätti pistää tylsyydelle lopun tämän avulla.
Ruskeaturkkinen hiiri, Wel, olisi haltian pääsylippu vapauteen.

Rotukykyään ja opettamiaan elekäskyjä hyödyntäen Valandil sai hiiren kipittämään kaltereiden välistä lähimmälle pöydellä, jonka päältä tuo nappasi tiirikan suuhunsa ja sipsutti vaivalloisen tiensä takaisin. Kevyesti nukkuvat vartijat eivät huomanneet hiljaista olentoa, joka kerta toisensa jälkeen kuljetti tiirikoita sellissään odottavalle haltialle. Pian Valandilin kyvyn aikaraja tuli vastaan, eikä hän kauempaa jaksanut pitää mitätöntä hiirtä vallassaan. Uuteen isäntäänsä kiintynyt talttahammas möngersi tiensä takaisin kaltereiden toiselle puolelle, jääden sitten seisomaan vierelle kun haltia väkersi lattialuukun lukon parissa. Hän oli joka kerta ihmetellyt, miksi tehdä viemäriluukusta näin suurta. Joki ovelampi olisi saattanut karata hetkessä tuosta, ja tänä onnekkaana yönä hän oli itse se henkilö. Muutaman katkenneen tiirikan ja hiljaisen kiroamisen jälkeen bosmer sai rautakaltereilla varustetun luukun auki ja vähin äänin puikahti tuosta sisään. Tietenkään Valandil ei aikonut hyljätä pientä apuriaan, joten tuo sai tulla taas olalle hiuksia mussuttamaan. Hiljaisen kalahduksen kanssa luukku sulkeutui ja ilmeisesti meni jälleen lukkoonkin, vaan kaikeksi onneksi vartijat eivät heränneet ylimäärääisiin ääniin.

Valandil talsi jäätynyttä putkea pitkin kohti vapauttaan, ja viemärin suuaukko oli juuri sopivasti pääporttien vieressä. Hiiriystävä olallaan hän kipitti Rautarovion ovelle, huokaisten syvään henkeä ennen kuin kokeili ovea. Se oli auki, ihme ja kyllä, mutta sisällä ei palanut valoja. Kun haltia pääsi tupaan asti, hän esti ovea paiskaantumasta kiinni ja jätti sen pienesti raolleen. Suippokorvainen ei huomannut tuolilla napottavaa miestä, vaikka tuon läheltä kävelikin, ja suori hiljaisen kulkunsa heinäpaalinsa luokse. Hän voisi kirjoittaa pitkän kirjeen sitten myöhemminkin, mutta piru vie hän ei uudesta paalistaan luopuisi! Se oli vaivalla hankittu ja mitä oivallisin nukkumapaikka, vaikkei hän sitä vielä testaamaan ollut päässyt, lisäksi tuosta heinästä saisi hiirelle apetta. Valandil tarttui paaliin ja nosti sitä, samassa ulkona vallitseva tuuli iskeytyi uksea vasten ja sulki tuon äänekkään naksahduksen kera. Valandil jäätyi aloilleen heti, eikä uskaltanut edes ajatella oliko (hänen luulojensa mukaan) yläkerrassa koisiva nord herännyt.

Rorikh naputteli sormillaan pienen ruokapöytänsä puista pintaa sörkittyään ensin hetken aikaa vanhaa öljylamppuaan, jonka toimintamekaniski uhkasi pettää ja pieni liekki sydännarussa sammua. Mutta sen sijaan että Routamieli olisi tempaissut ölylampun vasten hirsiseinää ja samalla aiheuttanut massiivisen tulipalon joka hyvinkin olisi saattanut polttaa koko talon maan tasalle, päätti nord käyttää energiansa täydellisen sotasuunnitelman luomiseen. Tai no, ei nyt niinkään sotasuunnitelman sillä Rorikhilla ei erityisemmin löytynyt enää intoa alkaa viskelemään kirveitä yhtään kenenkään niskaan. Olisi kai ollut parempi puhua esimerkiksi... orjuuttamissuunnitelmasta. Kyllä, juurikin siitä! Siinä missä mies oli pari viime päivää yrittänyt saada bosmeria lopettamaan esineistönsä siirtelyn ja järjestelyn, päätti Rorikh kaataa haltian niskaan nyt niin paljon töitä kun hän kuunaan vain keksisi. Ihan vain, koska nord oli katkera ja kyyninen kivisydän ja halusi tuntuvan hyvituksen.

Ensimmäisenä Valandil saisi aloittaa putsaamalla tulipesän ja kuuraamalla pinttyneen noen vaikka nuolemalla pois jos homma ei muuten onnistunut, jonka jälkeen odottaisi halonhakkuu, uuden nuotion tekeminen ja ruuanteko. Sopan poristessa padassa suippokorvalla olisi hyvin aikaa siivota Rorikhin öljylamppuetsinnöistä seurannut sekasotku – asettamalla jokaisen esineen tasan siihen paikkaan mihin mies käski. Kenties sen jälkeen olisi korkea aika laittaa Valandil hinkkaamaan ikkunat taas läpinäkyviksi, ennenkuin Routamieli ehtisi kokonaan unohtaa koko ikkunoiden olemassaolon. Pian ne sulautuisivat tyystin seinään kaiken sen pölyn alle.

Mies käännähti tuolillaan takaisin ovea kohti öljylampun ääreltä, koittaen parhaansa mukaan keksiä vielä lisää mahdollisia kotiaskareita jotka heittää haltian tehtäväksi. Rorikh rapsutteli ajatuksissaan sängenpeittämää leukaansa kipeällä kädellään, ja tuntiessaan peukalon kivistyksen hän tuli jälleen jopa ahdistavan tietoiseksi peukalonsa huonosta kunnosta ja sen tuomista työvaikeuksista. Nord ei ollut vieläkään keksinyt ratkaisua ongelmaansa, jonka myötä hän kykenisi jatkamaan sepäntöitään normaaliin, tai edes lähes normaaliin tapaan. Tuon murtuneen sormen takia se oli kuitenkin hyvin hankalaa: ilman peukaloa ei esineistä saanut tukevaa otetta, eikä Rorikh todellakaan alkaisi piestä rautaa pitelemättä siitä tukevasti kiinni.

Siitä mies saikin idean. Viikkoa oli vielä jäljellä ja näinollen ilmaista työvoimaakin – Valandil saisi toimia raudanpitelijänä! Tosin välittömästi idean saatuaan alkoi Rorikh epäillä siivoushommiin tottuneen bosmerin soveltuvuutta tehtävään, mutta loppujen lopuksi kai se olisi silti parempi vaihtoehto kuin yrittää yksin äheltää. Siitä kun nyt ei ainakaan tulisi mitään, ja kuinka vaikea bosmerille annettu rooli nyt muka voisi olla. Noh, se nähtäisiin sitten kun herra haltia päättäisi palata takaisin velvollisuuksiensa pariin.

Tunnit kuitenkin kuluivat, eikä Valandilia näkynyt tai kuulunut missään. Rorikh kurtis kulmiaan turhautuneena: häntä nälätti, asunto alkoi viilentyä ilman takkatulen tuomaa lämmitystä ja sormeen särki. Minne piruun se liero oli oikein jäänyt? Ei kai bosmer nyt oikeasti ollut voinut jäätyä lähimpään lumikasaan tai jotain? Ärähtäen Routamieli nousi pystyyn tuoliltaan valmiina nappaakaan takin niskaansa ja tosissaan hakemaan bosmerin takaisin, kun hän tuli ajatelleeksi sitä seikkaa ettei suinkaan tiennyt missäpäin Skyrimiä koko haltia hiippaili. Eikä Rorikhia erityisesti houkutellut ajatus kääntää Whiterunin jokaista kiveä ympäri yhden bosmerin takia – niimpä mies lysähti takaisin tuolilleen. Ehkei Valandililla enää menisi kovinkaan kauaa, päiväkin taisi olla jo hyvää vauhtia vaihtumassa iltaan.

Muttei bosmer palannut. Tuntikausia paikoillaan istunut Rorikh alkoi jo oikeasti vihastua, joten käyttääkseen odotteluaikansa hyödyksi oli hän napannut kaapista yhden kirveen ja alkanut hioa sen terää pienellä, käteen mahtuvalla hiomakivellä.
Tunnit jatkoivat lipumistaan ja öljylamppukin sammui, vaikkei öljy ollutkaan siitä loppunut. Mokoma vanha riesa. Rorikh vietti hyvän tovin istuen paikoillaan pilkkopimeässä, lopulta nukahtaen kirves sylissään pimeyden ja hiljaisuuden turvin.
Rorikhin nukahtamisen jälkeen ei mennyt kovinkaan kauaa kun Valandil viimein palasi. Mies ei kuitenkaan herännyt oven avautumiseen tai bosmerin askeliin – mutta tuulen tempaistessa oven äänekkäästi kiinni havahtui nordimies oitis unestaan, refleksinomaisesti loikaten pystyyn käsi tiukasti kirvestä puristaen. Routamieli pysyi hetken vaiti ja vain tuijotti pimeyteen, ennenkuin käännähti öljylampun puoleen ja sytytti sen jopa yllättävän pienellä vaivalla. Pehmeä valo valaisi huonetta, jättäen kuitenkin nurkat pimeiksi. Rorikh nosti katseensa lampusta vain huomatakseen jonkun seisovan portaikon äärellä, säikähdyksen myötä mies kohotti kirvestään vähän siihen sävyyn kuin olisi ollut viittä vailla heittämässä sen ”tunkeilijan” otsaan.
”Sinä”, Rorikh totesi viileästi, mutta jokseenkin yllättyneen oloisena tunnistaessaan ylimääräisen silmäparin Valandiliksi. Routamieli laski kirveensä pöydän pinnalle, tarkkaillen haltiaa hetken ajan.
”Mitä oikein luulet tekeväsi? ”

Bosmer perääntyi selkä portaikonsivua vasten sydän hulluna sykkien, piskuinen mies joutui haukkomaan henkeään säikähdyksen vuoksi. Valandil ei todellakaan kuvitellut nordin olevan alakerrassa enää tähän aikaa yöstä, ja jumaliste kirves kädessä! Rintakehäänsä kädellä pidellen haltia viimein tunsi rauhoittuvansa sen verran, että saisi yhdenkään lauseen suustaan. Suuriksi rävähtäneet silmät tuijottivat kuitenkin nordia epäilevästi, sillä mistäpä sitä ikinä tiesi millä tuulella tuo oli. Kirves ei ainakaan antanut hyvää vaikutelmaa.

"Tulin hakemaan paalini", Valandil totesi lipuessaan varovasti portaiden luota heinäpaalinsa tasolle, nostaen tuon hyvin vaivanloisesti syliinsä. Paali oli lähes suurempi kuin haltia itse, joten kantourakasta tulisi hyvin haasteellinen.
"Älä huoli, olin juuri lähdössä", hän jatkoi hoiperrellessaan heiniensä kanssa kohti ulko-ovea, liki menettäen tasapainonsa tuon tuostakin. Koko matkansa aikana Valandil ei katsonutkaan pohjolanmiestä päin, antaen varmaan hyvin ylimielisen kuvan itsestään juuri nyt, vaikka kyse oli puhtaasta häpeästä ja katumuksesta. Hän oli suunnitellut anteeksipyyntöä ensin kirjeitse ja sitten kasvotusten ihan vain reiluuden vuoksi, mutta hän ei pystynyt siihen. Routamielen tuomitsevan ja jäisen katseen kohtaaminen ei liiemmin houkuttanut, mikäli oli mahdollista haltia vältteli sitä mahdollisimman pitkään.

Mutta ulko-oven eteen päästyään bosmer pysähtyi.
Heinäpaaliaan halaten mies henkäisi syvään, koittaen piiskoa itseään mielessään. Liiku, liiku nyt perkele! Huusi ääni pään sisällä, kehottaen käsiä aukaisemaan uksen ja jalkoja juoksemaan niin kauas kuin suinkin pystyivät. Mutta mitään ei tapahtunut. Kulmat kurtussa ja hartiat lysyssä suippokorvainen puristi paalia, kunnes viimein päästi tuosta irti ympäri kääntyessään. Heinäpeti jäi nojaamaan ulko-ovea vasten samalla, kun Valandil heittäytyi polvilleen maahan. Hän iski kädet sekä päänsä kivilattiaa vasten, osoittaen vilpittömät anteeksipyyntönsä niin suuresti kuin vain osasi. Hän oli kamalan pahoillaan,  tunsi olonsa kamalaksi ja halusi sanoa sen ääneen.

"Amin hiraetha, amin hiraetha, amin hiraetha!" Bosmer vinkui silmänsä sulkien. Nyt häntä hävetti aivan toisesta syystä, nimittäin nord-rotuiselle kumartelusta. Mutta hän ei uskonut osaavansa pyytää anteeksi kuin tasa-arvoinen olento, vaan teki niin kuten hänet oltiin opetettu.
"Amin hiraetha ar' ... Amin naa tualle", Valandil ei tiennyt miksi lisäsi viimeisen lauseensa anteeksipyynnön perään. Hänellä oli tunne, ettei Routamieli enää kaivannut hänen seuraansa ja näinollen lupaus palvelijana pysymisestä vaikutti turhalta. Haltia taisi vain inistä mielensä tyhjäksi päästäkseen eroon negatiivisista tuntemuksistaan ja jospa seppäkin hyväksyisi anteeksipyynnöt - ellei tuo sitten halunnut mestata valmiiksi polvillaan olevan bosmerin.

Hetken ajan suippokorva näytti siltä kuin saisi sydänhalvauksen ja kuolisi siihen paikkaan silkasta säikähdyksestä, selvästikään haltia ei ollut odottanut Routamielen läsnäoloa. Se sai miehen miettimään yrittikö Valandil hiipparoida taloon ja takaisin ulos tulematta huomatuksi, joka sai Rorikhin kurtistamaan kulmiaan. Miksi ihmeessä haltia niin tekisi? Yrittikö tuo kenties luistaa siitä vedonlyönnin tuomasta sopimuksesta ja vain lampsia tiehensä haettuaan ensin... heinäpaalinsa. Kyllähän puolirotuinen ymmärsi hyvin ettei hänen seuransa miellyttänyt tai hänelle työskentely ollut ruusuilla tanssimista, varsinkaan eilisen välikohtauksen jälkeen, mutta Rorikh oli silti kuvitellut sopimuksen pitävän loppuun asti. Juuri kun hän oli alkanut tottua ajatukseen ja ehkä jo vähän hyväksyäkin sitä. Ja ennenkaikkea keksinyt niin paljon töitäkin haltialle.

Valandilin sanat vahvistivat Routamielen epäilyt, ja bosmer alkoikin rahdata heinäpaalia varsin vaivalloisen näköisesti kohti ovea. Nord ei oikein tiennyt mitä hänen olisi pitänyt sanoa: toisaalta ajatus haltiasta eroon pääsemisestä tuntui houkuttelevalta varsinkin, kun suippokorva päätti poistua ihan omatoimisesti, mutta toisaalta... Rorikh ei halunnut myöntää sitä, mutta apu olisi kyllä tarpeen – niin kotitöiden kuin sepäntöidenkin muodossa. Kuinka paljon yksi murtunut peukalo saattoikin rajoittaa, menneisyyden Rorikh olisi läimäyttänyt nykypäivän nordia korville niin lujaa kuin nyrkistä olisi lähtenyt. Oli päässyt pehmenemään, hemmetti soikoon.

Punnitessaan vaihtoehtojaan ja ollessaan kahden vaiheilla siinä antaakko bosmerin häipyä omille teilleen vai ei, seurasi Routamielen katse tiiviisti hoipertelevin askelin etenevässä haltiassa ja mies pysyi vaiti. Samassa Valandil kuitenkin seisahtui aloilleen jostakin syystä, ja se sai Rorikhin kohottamaan kysyvästi kulmaansa. Sekaverinen ei ollut täysin varma, mutta ihankuin haltia olisi näyttänyt jotenkin.. tuskaiselta. Kuin ei olisi osannut päättää mitä tehdä tai miten toimia, muttei Rorikh kuitenkaan osannut varmaksi sanoa. Se seikka kuitenkin häiritsi nordia, joka taisi tottapuhuen olla ihan samassa tilanteessa.

Haltian seuraava teko kuitenkin yllätti Routamielen täysin ja hän suorastaan säpsähti bosmerin heittäytyessä polvilleen kivilattialle, ja painaessa vielä otsansakin lattiaa vasten kuin olisi itse keisaria kumartanut. Rorikh tunsi olonsa välittömästi vaivaantuneeksi, mutta samalla myös vihaiseksi. Mitä pirua tuo nyt oli? Miksi helvetissä haltia tuolla lailla kumarteli? Mies ei voinut sietää alistumista, kumartelua ja saappaiden nuolemista, ja kaikkein vähiten hän tuntui sitä sietävän kun joku päätti jostakin ihan tyystin typerästä ja älyttömästä syystä heittäytyä Routamielen jalkojen juureen. Mutta ennenkuin Rorikh ehti ärähtää jotain tuttuun tapaansa asiatonta, piippasi suippokorva anteeksipyyntöjen litanjaa natiivikielellään niin vikkelästi ettei nord meinannut saada sanoista mitään tolkkua. Hän tunsi olonsa vain entistäkin vaikeammaksi.

Routamieli ei muutamaan hetkeen osannut reagoida millään tavalla, hän vilkaisi ympärilleen kuin apua etsien ja haroi sen jälkeen ohranvaaleaa tukkaansa kiusaantuneena.
”Mani naa lle umien?” Mies sai lopulta kysytyksi, jatkaen haltiakielellä oikeastaan itsekään tietämättä miksi. Rorikh ei ollut täysin varma Valandilin viimeisistä sanoista, mutta arveli erottaneensa sanan ”palvelija” joka sai päässä oitis kiehumaan.
”Lopeta”, Routamieli jatkoi kulmiaan kurtistaen, häntä niin syvästi inhotti nähdä haltia tuolla lailla polvillaan maassa.
”Typerys! Lopeta tuo typerä kumartelu ja nouse ylös niinkuin olisit jo”, mies ärähti suorastaan käskevästi, ennenkuin raskaasti huokaisten hieraisi kämmenellä kasvojaan. Mikä ihme tuota haltiaa oikein vaivasi.

”Säästä kumartelusi Yhdeksälle, sinulle on töitä”, Rorikh tuhahti ja risti kätensä puuskaan rintakehälleen. Mies siirsi katseensa sivuun bosmerista.
”Minä.. tarvitsen.. apuasi. Töissä”, Routamieli sai lopulta tokaistuksi, vaikka se vaikuttikin vaativan pientä pakottamista.

Valandil oli vastaamassa haltiakielellä lausuttuun kysymykseen, mutta Routamieli päätti käskeä häntä lopettamaan moiset kumartelut ja nousemaan ylös. Pihkasilmät aukesivat ja pää kohosi hitaasti lattian kylmältä pinnalta, kääntyen sepän suuntaan epävarmana. Koko yläkroppa kohottautui suoraksi, kädet kasaantuivat syliin miehen nyt istuessa jalkojensa päällä silmät edelleen toista tuijottaen. Haltian oli hankala uskoa juuri kuulemaansa, erittäin takkuilevaa lausetta, ja hän joutui kelaamaan hetken aikaa ennen kuin rekisteröi sanojen tarkoituksen. Routamieli tarvitsi apua. Hänen apuaan. Surkean, säälittävän ja raivostuttavan bosmerin apua.

Apua.

Tatuoitu ei tiennyt miten vastata, sillä toisen sanomiset olivat täysin päinvastasia kuin hän oletti niiden olevan, eikä haltia näinollen ollut varautunut niihin. Sydän takoi muutaman liikalyönnin ja kasvoilta paistoi ensin tuore hämmennys, sitten se pikkuhiljaa hälventyi helpottuneisuudeksi, jota seurasi viimeinen tunnetila: ilo. Valandil tajusi ettei seppä vihoitellut enää samalla tavalla, mikä merkitsi anteeksipyynnön menneen läpi - edes jossain määrin. Ja nyt häntä vielä tarvittiin johonkin! Pienesti hymyilevä haltia nojautui taaksepäin heinäpaaliaan vasten, ja huokaisi samalla kun naurahti yhden tavun verran. Nyt se syyllisyys, häpeä sekä monet muut tuntemukset pyyhkiytyivät pois mielestä ja jättivät tille todella huojentuneen miehen.
"Mitä tahansa, kunhan miun ei tarvi tylsistyä vankilassa", Valandil ilmoitti kasvojaan molemmin käsin hieroen. Jopa raivostuttavimmat työt kelpasivat hänelle tällä hetkellä, kunhan vain sai olla avuksi ja hyvittää tekonsa. Kunhan Routamieli ei pyytäisi pistämään leninkiä päälle ja tanssimaan talonpojan polskaa keskellä toria.
Pelkkä ajatus oli niin kammottava, että haltia olisi saattanut sittenkin kirmata sinne pakkaseen paleltumaan.

Valandil pyrki kampeamaan itseään ylös, mutta vasta vaihdettuaan asentoaan hän tunsi jonkin tukistavan itseään. Jälleen kerran pieni metsähiiri roikkui ilmassa haltian nokisuortuvien varassa, suu nakertaen latvoja turhankin mieltyneesti. Pitikö tuolle ostaa hevosenjouhia päivälliseksi? Tätä menoa haltialla ei olisi kauniita, pitkiä hiuksia vaan jotain hagravenien tyylin kaltaista.
"Ai perrrk... Wel!" Valandil ärähti uudelle lemmikilleen, napaten tuon kämmenensä päälle istumaan. Hän sai oikein kunnolla tapella hiuksensa vapaiksi ja vaihtokaupaksi antoi hiirulaiselle pienen oljenkorren. Mussuttakoot sitä edes jonkin aikaa. Kevyesti huohahtaen haltia nosti hiiren olkapäälleen istumaan ja heinäänsä natustamaan, olalla tuo ei olisi koko ajan tiellä ja hukassa. Hiukset toki olivat jatkuvasti vaarassa, mutta toivottavasti olki piti pienen nappisilmän kurissa edes tunnin ajan.
Lopulta bosmer nousi seisomaan jalkojaan venytellen. Ehkei ollut niin hyvä idea rasittaa ennestään kipeää säärtä istumalla sen päällä. Tomuja housuiltaan puistaen Valandil siirsi vihdoinkin huomionsa takaisin nordiin, kuin odottaen tuolta käskyjä.

Routamieli tunsi olonsa välittömästi paljon helpommaksi, kun Valandil nosti kivilattiaa vasten painetun päänsä ja suoristi selkänsä. Jostain täysin käsittämättömästä syystä suippokorvan kasvoilla karehti koko tunteiden kirjo, johon Rorikh reagoi vain kulmiaan kurtistamalla ja painamalla huulensa yhteen tiukaksi viivaksi. Mahtoivatkohan kaikki bosmerit olla yhtä ailahtelevaisia ja eriskummallisia persoonallisuudeltaa, se saattoi hyvinkin jäädä yhdeksi suureksi mysteeriksi. Routamieli kun jo vannoi itselleen olematta tämän jälkeen yhtään minkäänlaisissa tekemisissä yhtään kenenkään muun suippokorvarotuisen kanssa, ihan vain jottei koskaan enää joutuisi samanlaiseen härvelliin mukaan. Mistäs sitä tiesi, jos muutkin haltiat osoittautuisivat yhtä kinkkisiksi olennoiksi.

Valandilin hymyili ja oikein naurahtikin, ja nordin teki melkein mieli ärähtää ja käskeä olla innostumatta liiaksi sillä hauskanpito saisi kyllä loppua heti alkuunsa. Vakavanaamainen pohjolanmies saisi kyllä välillä itse opetella rentoutumaan, eikä aina käskeä muita vakavoitumaan. Saattaisi tehdä ihan hyvää. Mutta ihan vain jottei haltia vetäisi mitään omia päätelmiään tai saisi vääriä mielikuvia, nosti Rorikh peukaloaan kuin muistutukseksi ettei työnteko oikein luonnistunut sen mokoman kanssa. Missään muussa tilanteessa kun ei herra juro apua vastaan ottaisikaan. Tällä kertaa asiaa edisti myös se, että Valandil oli päässyt todistamaan kyvykkyytensä sekä nokkeluutensa. Hoitakoon siis hommansa loppuun asti.

Vankilakommentti sai Routamielen kohottamaan kulmiaan kummastelevana.
”...Vankilassa? Piruako sinä siellä-- Ei, älä kerro. En halua tietää”, mies tokaisi päätään pudistellen. Kaltereiden takanako haltia oli yönsä viettänyt? Mitähän ihmettä bosmer oli tehnyt päästäkseen sinne hämärän ihmemaahan. Mottaissut mummelin hankeen? Jostain syystä Rorikh ei olisi laisinkaan yllättynyt, mikäli niin olisi käynytkin.

Sekaverinen oli jo aikeissa hoppuuttaa Valandilia töiden pariin ja hoitamaan kaikki listaamansa tehtävät, kun bosmer yllättäen päättikin ärähtää jostain syystä... jollekin? Napatessaan pienen hiirulaisen kämmenelleen hiuksistaan roikkumasta, tuijotti Routamieli sekä hiirtä että Valandilia vähän sen näköisenä kuin joku olisi juuri iskenyt lasipullon takaraivoon. Ihan oikeasti. Oliko bosmer nyt ihan tosissaan?
”Mikä tuo on”, Rorikh kysyi yllättävän tyynesti ja osoitti sormellaan hiirulaista, vähän samaan sävyyn kuin mestaaja kohotti valtavaa kirvestään. Tottakai mies tiesi mikä tuo jyrsijä oli, se oli yksi niistä pirun tuholaisista jotka nakertelivat ärsyttävillä pienillä hampaillaan reikiä kellarin vastaostettuihin leipiin ja vaatekaapin puuvillanuttuihin. Unohtamatta tietenkään seiniä ja huonekaluja. Niistä pikku perkeleistä oli melkein mahdoton päästä eroon – ja nyt Valandil oli oikein omatoimisesti tuonut yhden terroristiotuksen nordin taloon. Tulisiko näille älyttömyyksille koskaan loppua?

Routamieli huokaisi raskaasti ja hautaso kasvot käsiinsä. Hän ei millään jaksanut vetää siitäkin asiasta tappelua, joten päätti ihan suosiolla jättää asian sikseen – vaikka hiiren läsnäolo ärsyttikin häntä suunnattomasti.
”Jos nään tuon tuhoelukan kertaakaan viipottamatta pitkin lattiaa, lupaan että se pääsee koristamaan kengänpohjaani”, mies lopulta uhosi ja istahti takaisin tuolilleen jatkamaan kirveen terän hiomista.
”Saat heti ensimmäisenä luvan siivota tuon takkaan aiheuttamasi sotkun”, Rorikh totesi ja nyökkäsi tulipesän suuntaan, jonka sisältö oli yhtä tuhkavelliä. Nord pyyhkäisi hiomakivellä rautaisen kirveen terää joka heitti muutaman pienen kipinän, ja loi oikein varoittavan katseen siimahännän nappisilmiin.

"Se on Wel", Valandil vastasi kuin asia olisi ollut itsestäänselvä ja nordin kysymys jokin maailman omituisin, vaikkei tuo tietenkään voinut olla tieteoinen metsähiiren nimestä. Saatika sitten sille annetusta asemasta haltian uutena ystävänä. Routamieli oli onnekas, sillä eläinrakas suippokorva olisi saattanut kuljettaa suurta pupulaumaa perässään jos niin olisi mielinyt, mutta järkevänä tämä tyytyi yhteen jyrsijään. Ainakin näin alkuun.
Tyypillisesti ohrahiuksinen mies ryhtyi uhittelemaan hiiren hengellä, eikä tuo tainnut lainkaan ajatella positiivisia puolia: ainakaan Wel ei ollut koirankokoinen skreever. Haltian olisi tehnyt mieli huomauttaa asiasta, mutta tyytyi pysymään hiljaa uusien kinojen välttämiseksi. Hän oli juuri kumarrellut ja pyydellyt anteeksi niin monesti, ettei kehtaisi sytyttää uutta riidanliekkiä palamaan typerällä inttämisellä. Se ei vain ollut sen arvoista.

"Aye aye, herra", bosmer huohahti käskyn käytyä ja asetti metsähiiren heinäpaalin päälle. Tuollainen ruokamäärä varmasti pitäisi siimahännän aloillaan eikä tuo ajattelisikaan lattialla kirmaamista. Toivottavasti näin oli, sillä suippokorvainen itkisi itsensä uneen menetetyn ystävän vuoksi. Luonto oli tärkeämpää kuin ihmissuhteet ja hiireen kohdistunut väkivalta veisi asiat henkilökohtaiselle tasolle. Nordin oli parempi pitää kirves kaukana nappisilmästä, ihan vain kaikkien hyvinvoinnin vuoksi. Hiirulainen jäi napottamaan paalin päälle kuin kukkulankuningas konsanaan, mussuttaen bosmerin heinäsänkyä vinhalla vauhdilla ja keveän rouskeen säestämänä. Jostain syystä Wel vain tuijotti seppää suoraan silmiin noilla tummilla napeillaan, ihan kuin vain provosoidakseen olemassaolollaan.
Valandil raahasi kahdenlaista sankoa mukanaan, toinen oli tyhjä siinä kun toiseen oltiin kaadettu puhdasta vettä. Hän heittäytyi nelinkontin takan äärelle ja ryhtyi poistamaan noenpeittämää velliä takkasyvennyksestä, lapaten mäskiä suoraan tyhjään ämpäriin poiskuljettamista helpottaakseen. Haltia ärisi itsekseen kuinka hänen hiuksensa yrittivät väkisinkin dipata itseään noessa ja sotkivat pellavapaidan mustiin viiruihin, ja hän ei ollut päässyt vielä vauhtiin takan tunkkaisuuden osalta. Se vesitemppu kadutti aina vain enemmän, parempi olla vastaisuudessa tekemättä mitään vastaavaa.
Viimeinkin bosmer pääsi kuuraushommiin mönjän lappamisen sijasta, hoitaen homman loppuun varsin vaivattomasti. Nyt takka loisti puhtauttaan eikä suippokorva olisi halunnut liata sitä klapeilla ja varisevalla kaarnalla.

Valandil pyyhkäisi kasvojaan saadakseen hiuksensa pois nenänpäätä kutittamasta, mutta samalla hän onnistui maalaamaan itselleen uuden sotamaalauksen sormiin tarttuneella noella. Hän kyllä tunsi ylimääräisen lian kasvoillaan, muttei jaksanut nyt välittää. Jospa sitä myöhemmin keittäisi vettä isossa padassa ja tekisi kylvyn itselleen, Routamieli sai kylpeä ihan itse omalla ajallaan. Talvi oli siitä pirullista, ettei ohutnahkaiset voineet mennä jokeen peseytymään ilman kuoliaaksi paleltumista. Nordeilla sentään oli helpompaa.

Bosmer kävi viskaamassa likavedet lähimpään ojaan, kirmaten nopeasti sisään hiuksiaan pörröttäen. Ulkona perhana vie satoi lunta! Vartijat olivat katsoneet oudoksuen kun pieni mies keskellä yötä säntäili hangessa siivousvälineiden kanssa. Harvemmin kukaan talvisiivousta yön pikkutunneilla alotti. Valandilin onneksi nuon olivat erin vuoron vartijoita, joten vankilapaosta kiinnijääminen ei tullut siivouksen eteen.
Nokinaamainen haltia työnsi heinäpaaliaan pois oven edestä, sillä pitihän sitä nyt mahtua ulos kulkemaan. Heti jälkeen hän kääntyi Routamielen puoleen, ollen jälleen vaiti seuraavaa tehtävää odotellessa.

Rorikh tuijotti heinäpaalilla napottavaa ja oljenkortta mussuttavaa hiirtä kuin olisi yrittänyt nirhata tuota tuholaista pelkän katseensa voimin, mutta ihan samalla tavalla vaikutti myös tuo Weliksi ristitty siimahäntä tuijottavan takaisin nordiin – tai siltä miehestä ainakin tuntui. Kuinka paljon ärsytystä noin pieni olento saattoikaan aiheuttaa, sitä Routamielen itsensäkin oli varsin vaikeaa käsittää. Hän ei ollutkaan tainnut koskaan aikaisemmin hankkia vihamiestä yhtä nopeasti, joten siinä napsahti se henkilökohtainen ennätys. Mahtaisikohan Valandil huomata, jos joku päivä rotta vain katoaisi? Ehkä mikäli Rorikh passittaisi haltiaa jatkuvasti työnteosta toiseen unohtaisi bosmer kokonaan eläinystävänsä olemassaolon. Tai ainahan mies voisi esittää viatonta ja arvella hiiren painuneen matkoihinsa.

Valandil päätti tarttua heti tuumasta toimeen, ja hetkellisen kyyläyksen sekä työnteon sujumisen varmistamisen jälkeen käänsi pohjolanmies huomionsa takaisin hiireen. Aivan kuin hän oikein olisi odottanut sitä hetkeä, jolloin siimahäntä päättäisi viipottaa pitkin kivilattiaa kohti pahantekoja. Saisipa vastateroitettu kirves oivan testikohteen itselleen, vaikka Rorikh vähän arveli ettei bosmer välttämättä olisi asiasta yhtä innoissaan. Itsekseen tuhahtaen mies laski katseensa hiirenpirulaisesta ja yritti keskittyä kirveensä teroittamiseen. Kenties hän voisi tekemisenpuutteessaan käydä jokaisen kaapin teräaseen läpi teroittamisen merkeissä, ei se ainakaan pahaa tekisi. Ja olisipa edes jotakin tekemistä, jota saattoi hyvällä omallatunnolla väittää hyödylliseksi.

Bosmer suoriutui tehtävästään varsin nohevasti sekä yllättävän nopeasti, jääden odottamaan seuraavaa käskyä. Rorikh nosti kummastelevan katseensa paikoillaan nököttävään haltiaan, aikoen jo ärähtää jotain sellaista kuin ”mitä tuijotat siinä” ennenkuin hoksasi Valandilin vartovan lisää työtehtäviä. Routamieli kohotti kirvestään ja rapsutteli terällä leukaansa niin että sänki rahisi miettiessään mikä työ vaati seuraavaksi eniten huomiota.
”Hmmh. Pistä takka tulille ja soppa kiehumaan”, Rorikh tuumasi muistaessaan, ettei ollut paikallaan odottamiseltaan ehtinyt murkinoida koko päivänä. Torkahtamisensa takia Routamieli ei ollut laisinkaan perillä siitä että päivä oli jo muuttunut keskiyöksi, mies eli autuaan tietämättömänä vielä alkuillassa.

”Ei, odotas hetki”, Routamieli yllättäen totesi keskeyttäen Valandilin ennenkuin tämä ehtisi edes aloittaa ruuanlaittoa. Mies vilkaisi vahingoittunutta peukaloaan jonka ympärille kääräistyt siteet olivat tahriintuneet vereen, kohottaen sitä ylemmäs haltiankin nähtäväksi. Rorikh mutristi kevyesti huuliaan, mahtoikohan koko sormi ottaa parantuakseen.
”Vilkaisepas tätä ensin. Valehtelisin jos väittäisin ettei sitä kivistä ollenkaan”, nord selvensi ja ojensi peukaloaan vaativasti bosmeria kohti. Koska hän itse oli niin susi kaikkien parantamisjuttujen kanssa, luovutti hän mieluummin sormensa kohtalon Valandilin hoteisiin jolla tuntui olevan edes jonkinlaista käsitystä siitä miten haavereita oikein hoidettiin. Kieltämättä Routamielen päässä pyöri edelleen se amputoimisvaihtoehto, jonka hän kyllä suorittaisi ilomielin mikäli peukalo päätti ylläpitää tuota rasittavaa kipuaan.

Metsähaltia rapsutteli pullean hiiren päälakea, todeten että tämä pienimielinen olento saisi tulla kylpyseuraksi sitten myöhemmin. Parempi pitää kotihiireksi muuntautunut metsänasukki puhtaana, eihän sitä koskaan tiennyt mitä tauteja tuo saattoi kantaa. Löytyisiköhän talosta pientä astiaa, josta Wel voisi saada oman kylpyvatinsa?
Harhailevat ajatukset katkesivat ohuen nauhan lailla ja uudet käskyt saatuaan Valandil otti jo askeleen kohti nurkassa värjöttävää puupinoa. Klapeja ei enää näyttänyt montaa olevan, mikä loi pienen pelon ja epäilyksen haltian mieleen: toivottavasti tässä ei tarvinnut halonhakkuuseen, siihen heiveröistä kehoa ei oltu luotu - hyvä jos kirvestä jaksoi viskellä. Epäonnen myötä terä kumminkin osuisi polveen. Hyih.

Nordin pyyntö kuitenkin pysäytti haltian askeleet ja suippokorvainen kääntyi katsomaan kummastellen toista, miksi tuo nyt yhtäkkiä mieltään muutti? Hämmennys muuttui kuitenkin hetkessä kipua ilmaisevaksi alavirneeksi, kun mies päätti esitellä jokseenkin veristä sormeaan. Hän oli vallan unohtanut peukalon murtumisen ja oli kuin olisi nähnyt tuon vasta nyt ensimmäisen kerran. Miten Routamieli oli onnistunut liikuttamaan kipeää sormeaan, luulisi pienenkään taivuttelun vihlasevan niin pahasti ettei toista kertaa kokeiltaisi. Vaan ei. Tuossa tuo nyt oli verisenä ja tuskaisen näköisenä. Valandil oli kuitenkin hyvillään, kun seppä myönsi kipunsa ja vieläpä pyysi tarkistamaan peukalopotilaan tilan.

Valandil istahti jalat ristissä Routamielen eteen ja tarttui tuon kädestä kiinni, tutkiskellen sormea ensin ulkoisesti ennen siteen aukaisua. Tukena toimineet septimit tipahtivat kivilattialle kilinän kera ja verinen side leijaili haltian reiden päälle makaamaan. Pihkasilmäinen itse kirosi päätään puistaen sormen nähdessään, että pitikin sattua. Iho oli suuren mustelman tummentama ja hellinkin kosketus varmasti sattui, tulehtunutkin tuo mokoma oli. Valandil kohotti katsettaan nähdäkseen sepän kasvot samalla kun tunnusteli pehmein kosketuksin tuon peukaloa, hän halusi nähdä milloin mikäkin painelma sattui. Routamieli tuskin kertoisi sitä ääneen, mutta kivunvihlaukset kyllä pystyi lukemaan kenen tahansa kasvoilta.
"Miten helevetissä oikein onnistuit telomaan itsesi näin? Ja minäkö luulin olevani se epäonninen meistä", Valandil pohdiskeli siirtäessään puolisokean katseensa takaisin sormeen. Hän ei edes ajatellut, kuinka ahdistuneeksi varmasti teki läheisyyttä vieroksuvan sepän olon, hän kun piteli tuon kämmenestä kiinni kaksin käsin. Haltia itse ei nähnyt tässä mitään vikaa, sillä hän yritti vain auttaa toista - eikä kenenkään kättä paranneltu kaukaa tökkimällä.

Bosmer puhdisti kuivahtanutta verta hihallaan ja päästi hetkeksi irti toisen miehen kädestä, vain riisuakseen muutenkin jo niin repaleisen paitansa. Sepän työtapaturman vuoksi Valandil oli aiemminkin joutunut repimään suikaleita nutustaan, eikä napapaita juuri mitään lämmittänyt, joten sama pistää sideharsoiksi koko rääsy. Laiha ja arpinen keho värähti vilusta takkatulen lämmön puuttuessa hämärästä pirtistä, mutta itsepäisesti haltia repi paidastaan uusia suikaleita. Koko paita meni silpuiksi sen sileäntien, ja nyt harsoja oli tulevaisuuttakin varten varastossa. Hänellä oli suuri aavistus siitä, että seppä tulisi telomaan sormensa vielä useasti tässä loppuviikon aikana.
Mitään sanomatta Valandil kietoi nappasi kolikot lattialta, asetti ne uudemman kerran sormen molemmin puolin ja ryhtyi kietomaan vaatekappaletta siistiksi paketiksi peukalon ympärille. Pian sormen tulevaisuus oli jälleen turvattu, aina siihen asti kunnes Routamieli päättäisi kokeilla tuon kestävyyttä.

Valandil kampesi itsensä seisomaan kylmältä lattialta ja päästi irti nordin kädestä, rapsutellen nyt omaa päätään hieman vaivaantuneen oloisesti. Hän tulisi tarvitsemaan paksun takin, jos meinasi tareta puita pilkkoa. Keskellä yötä. Pilkkopimeässä. Mitä ihmettä hän oikein oli tekemässä? Vankilareissu oli kyllä pistänyt rytmin aivan sekaisin.

Valandilin reaktio verisen siteen ympäröivään sormeen oli kuin haltian oma peukalo olisi ollut se murskattu ja piesty, siinä missä Rorikh piti ilmeensä muuttumattomana ja tyynenä kivimaskina. Kuten aina. Routamieli oli yksi niistä miehistä, jotka pyrkivät pitämään tuntemansa kivun niin hyvin piilossa kuin se suinkin oli mahdollista, ja vieläpä niin kauan kuin millään kykeni. Se oli sitä niin paljon puhuttua ”tosimiesten” jääräpäisyyttä, kun heikkouttaan ei voinut näyttää vaikka olisi oikeasti tehnyt mieli käpertyä nurkkaan itkemään. Mutta nojaa, eihän kyseessä ollut kuin vain yksi murtunut peukalo. Ei se nyt niin paljon sattunut. Ja vaikka olisikin tehnyt kipeää, niin asiasta vaiettiin. Piste.

Oli jo ihan tarpeeksi, että Rorikh ylipäätään meni myöntämään huolensa peukalon suhteen. Terveellä järjellä kun kuitenkin ajatteli, ei mies mielellään halunnut sormensa mätänevän tai levittävän tulehdusta ympäri kehoa joka pahimmassa tapauksessa voisi jopa tappaa. Nord oli kuullut monia tarinoita aiheesta, jolloin vähän pienempikin haaveri nappasi hoitamattomana itseensä ärhäkän tulehduksen ja vei hengen mukanaan. Eikä Routamieltä erityisemmin houkuttanut ajatus potkaista tyhjää yhden peukalon takia.

Valandil poisti tahriintuneet siteet käden ympäriltä, ja Rorikh kurtisti kevyesti kulmiaan – ei oikeastaan sille miltä peukalo näytti, vaan haltian reaktiolle. Mies kun ei oikeastaan tiennyt oliko sormen ulkonäkö hyvä vai paha juttu, tai jotain siltä väliltä, joten nordimies ei näinollen oikein osannut sanoa juuta tai jaata. Tosin kivun perusteella Routamieli arveli ettei se ainakaan parempaan suuntaan ollut mennyt, ja Valandilin kevyesti peukalon ympärystä painelevat sormet vain vahvistivat ajatusta entisestään. Rorikhin suupieli nytkähti pienesti alaspäin jokainen kerta, kun kosketus teki kipeää. Kovapäisenä miehenä hän kuitenkin pysyi vaiti, siitäkin syystä, ettei ollut kuvitellut saavansa moista räpläyssessiota osakseen. Rorikh oli odottanut haltian vain vaihtavan siteen nopeasti ja vaivattomasti, joten bosmerin kaksikätinen ote sai väkisinkin miehen tuntemaan olonsa jokseenkin vaikeaksi. Nord kuitenkin pysyi siitäkin seikasta vaiti ja päätti antaa Valandilin tehdä tarkastuksensa, mikäli se niin välttämätöntä olisi.

”Puhdas, inhimillinen erehdys. Siinä kaikki”, Routamieli vastasi haltian pohdiskeluihin, tuhahtaen sanojensa päätteeksi. Kieltämättä mies toivoi itsekin sen olleen vain huonoa onnea ja yksinkertainen erehdys, eikä mitään sen vakavampaa. Ainakin huimauksentunne oli kadonnut yöunien myötä – vaikkei hän ollutkaan nukkunut erityisen hyvin – ja se kai oli tärkein asia. Mistä lie stressistä ja ärtymyksestä sekin huippaus oli tullut, mutta pääasia oli että sekin oli jo mennyt ohi.

Routamieli tuijotti Valandilia jokseenkin kummastelevana, jopa vähän epäuskoisenakin, kun bosmer päätti vähentää vaatetustaan paidan mitan verran. Ennenkuin nord ehti ehdottaa vanhojen rättien tai ryysyjen käyttämistä sideharsona haltian oman nutun sijasta, oli bosmer jo ehtinyt repiä vaatekappaleensa parempaan uskoon. Henkisesti olkiaan kohauttaen Rorikh antoi asian olla ja siirsi katseensa jonnekin tuvan perimmäisistä nurkista. Noh, tehkööt miten tykkäsi – vaikkei Routamieli edelleenkään kyennyt pääsemään yli siitä aatteesta, että tämä bosmer oli kyllä ihan omaa luokkaansa. Eikä Rorikh ollut ihan varma, ajatteliko sen positiivisessa vaiko negatiivisessa mielessä.

Uusi harso kietoutui kolikoineen päivineen peukalon ympärille suojaavaksi, tukevaksi paketiksi. Käsi tuntui heti jo paljon paremmalta, ja Rorikh verrytteli sormiaan – tällä kertaa kuitenkaan edes yrittämättä liikuttaa peukaloaan. Valandil tosin vaikutti jokseenkin vaivaantuneelta menetettyään tiedettävästi ainoan paitansa, eikä puolialastomana ulos meneminen oikein tullut kysymykseenkään. Routamieli pohdiskeli hetken aikaa, ennenkuin kohottautui seisaalleen ja asteli yläkertaan. Jäätyneestä sisäköstä ei ollut kyllä mitään hyötyä, niimpä Rorikh palasi varsin nopeasti takaisin mukanaan siisti, mutta käytössä vähän nuhjaantunut pusero, jonka mies nakkasi Valandilin syliin.
”Kisko tuo päällesi. Saat sen lainaan, ja ainoastaan lainaan. Heti aamusta kirmaat ostamaan itsellesi uuden puseron”, mies tokaisi, siirtyen kiskomaan seinään juntattua kirvestä irti sen jälkeen kun oli heittänyt turkistakkinsakin haltialle. Jostain syystä Routamielellä oli vahvasti sellainen tunne, että tuota risukättä pitäisi mennä ohjeistamaan halonhakkuussa. Pilkkoisi vielä itsensä puuklapeiksi ilman valvovaa silmäparia.

Kirves kädessään Rorikh nykäisi oven auki, nyökäten ulkoilmaan.
”Ulos, hop, näytän miten lyödä klapeja ilman raajojen uhraamista”, mies hoppuutti, ojentaen kirvestä haltialle.
”Tämänkin saat luvan oppia kerrasta.”